Eksentrinen keräilyharrastaja kaipaa kokoelmansa täydennykseksi Simonin (Jonas Armstrong) ihoa ja rahasta-teen-mitä-vain-Wyburgin (Clive Russell) tehtävänä on kuoria nuoren herran suurin elin pois. Miksi juuri Simonin iho eikä vaikka sinun? Miten se muka olisi tarpeeksi erikoinen jotta sillä olisi keräilyarvoa? Onko siinä kolmas nänni kiinni tai jotain?
Hyppy ajassa taaksepäin ja jännittynyt Simon on yliopistossa jossa hänen professorinsa Mary (Sophie Ward) harrastaa paranormaalien asioiden tutkimista ja huomaa Simonilla olevan mahdollisesti kyky nähdä enteitä jotka myös toteutuvat. Ehkä Simon näkisi muutakin kiinnostavaa jolloin hän voisi olla avain jolla Mary saa viimein tutkimuksissaan konkreettisia todisteita eikä olisi vain joku tyypillinen foliohattuinen huuruilija. Mary siis pyytää Simonia avukseen väitetyn kummitustalon tutkimisessa (on siellä kolmaskin tyyppi, herra who cares). Todisteita löytyykin, mutta kovin iloiseksi se ei tee paikalla olevia sillä ei siinä vielä mitään, että kuuluu ääniä tai tavarat liikkuvat itsekseen, mutta kun etenkin Simonin epäonneksi räyhähenget tahtovat tehdä läsnäolonsa huomatuksi viiltelemällä sanottavansa nuoren herran kuoreen. Siinäpä sitten erikoinen iho kun se on nyt kirjapainon edustaja.
Olen kyllä peruskouluiässä lukenut tarvittavat Clive Barkerit, mutta tämän pohjana olevia kahta tarinaa ei sitten millään muista, mikä on huvittavaa ottaen huomioon toisen niistä olevan nimeltäänkin The Book of Blood. Tosin on niissä Veren kirjoissa parisen muutakin novellia jotka eivät jääneet mieleen, mutta vastaavasti myös useita jotka takertuivat ajatuksiin kuin koppakuoriainen sormenpäähän. Mikä tosin ei tarkoita kaikkien kohdalla sen olleen vain hyvästä. Mutta kuitenkin, koska en muista niitä alkuperäisiä tarinoita niin en myöskään välitä niistä ja totean vain lyhykäisesti, että Amityville Horror, Entity, Poltergeist, Rose Red, Veren kirjat equals samaa kamaa. Sillä suurin osa elokuvasta on rutiinikummitustaloilua, mitä nyt ehkä vain kuva on normaalia pimeämpi. Todella pimeä, edes loppusyksyinen keskiyö ei ole niin musta. Välillä luulin sokeutuneeni ja pitäväni lisäksi aurinkolaseja päässäni.
Ai joo, tässä näkyy persettä enemmän kuin noissa vertailukohdissa yhteensä, että onhan sekin jo jotain.
Lopun osoitus, että Mary kirjoitti menestyskirjoja ottamalla tarinat vangitusta Simonista olisi ollut erinomainen aihe pääkertomukseksi ja olisinkin ollut paljon tyytyväisempi jos tyytyminen hengailuun talossa jossa ilmestyy uhkaavia tekstejä seiniin olisi jätetty sivuseikaksi, sillä sitähän kokee jo omassakin kodissa tarpeeksi ja oltaisiin keskitytty siihen miten Simon koettaa päästä pakoon kohtaloaan olla elävä verinen liitutaulu johon ilmestyy koko ajan uutta tekstiä ja josta Mary haluaa oman etunsa vuoksi hyötyä.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti