Pöpipää Carl (Dallas Roberts) kaappaa kellariinsa nuoria naisia haluten väkisin rakastaa heidät vaikka kuoliaaksi tai ainakin raskaaksi ja kyttä Mike (John Cusack) koettaa saada hänet kiinni. Kun Miken ns. hutsahtavasti pukeutuva angstitytär Abby (Mae Whitman) katoaa tulee sarjakidnappaajamurhaajajahdista henkilökohtaisempi ja kyllä te kaikki olette nähneet tämän jo aikaisemminkin: tosi synkkää ja ikävää ja päädytään lopetukseen joka tarkoituksella jättää pahan maun suuhun.
Parin edellisen John Cusackin elokuvan kohdalla (ja joskus aikaisemminkin) olen maininnut pitäväni hänestä, mutta hänen olevan jotenkin liian neutraalin oloinen jotta jäisi ainakaan elokuviensa taikka roolisuoritustensa kautta kunnolla mieleen. Toki hänen filmografiastaan löytyy niin sekä loistavia elokuvia että myöskin samanlaisia roolisuorituksia, mutta kuitenkaan Cusack ei tartu kuten niiden perusteella pitäisi. Hitto, Stephen Dorff on huonompi näyttelijä ja on jäänyt silti paremmin mieleen vaikka ei taatusti ole urallaan tehnyt yhtään ainakaan parempaa leffaa kun Cusack, mutta Dorffilla on apunaan se douchebagmäinen asenne jonka vuoksi hänet ainakin muistaa sen verran kuin muistaa kun taas Cusack on liian kiltti jäädäkseen ainakaan itse ilkimyksenä tajuntaan. Tokihan jokainen tajuaa ettei hän ole todellisuudessa unohdettukaan, mutta on sellainen ai niin joo-näyttelijä josta toki tykkää, mutta no homo tai jotain. Hän ei ole ainoa näyttelijä jolla on urallaan erinoamisia roolisuorituksia että niihin soveltuvia elokuvia joiden olisi pitänyt naulita heidät ykkössijalle kun puhutaan näyttelijöistä jotka ovat superfly, sillä siellä ovat myös Jeff Daniels, Bill Pullman ja esimerkiksi Matthew Modine. Hitto, jopa Tim Robbins. Silti oli se sitten Newsroom, Lost Highway, Full Metal Jacket tai Shawshank Redemption niin ei päästy asemaan jossa nimi olisi heroiini, koukuttamassa kaikki janoamaan lisää, enemmän ja enemmän ja katsoja myisi vaikka mummonsa saadakseen sweet sweet-Modinea.
The Factory ei ole Cusackille uusi Being John Malkovich, mutta olisiko se muuttanut mitään jos olisikin ollut kun sitä ei tehnyt edes Being John Malkovich.
Jos Drive Hard tuntui toisen elokuvan lämmittelyltä ja The Num8ers Station useasti nähdyn elokuvan lämmitelyltä, niin sama ongelma vaivaa The Factorya joka on tyylillisesti Seitsemän-kopio aivan liian myöhässä samaan tapaan kuin Jonas Åkerlundin Horsemen Of The Apocalypse oli jo vuonna 2009. The Factorykin oli tehty jo 2008 ja lojunut studion hyllyllä neljä vuotta ennen kuin pääsi yleisön nähtäväksi. Joskin lähteestä riippuen The Factory jumittikin vain vuoden koska olisikin tehty vasta 2011, mutta väliäkö vuodella kun kerran näin pitkälle oltiin edetty, mutta minnekään ei silti päästy.
Tunnelma on toimiva, näyttelijät tarpeeksi hyviä ja kokonaisuus on perushyvää synkkää sarjamurhaajajännäriä vaikka se sarjamurhaus onkin ruumismäärältään minimissään, mutta ainakin kellarikidutusta on senkin edestä. Tehokkaan creepy idea onkin se, että tavanomaisen tappamisen sijaan elokuvan pöpi vangitsee naiset ehdollistaakseen heidät tyttöystävikseen/vauvatehtaiksi ja siinä mielensekoituksessa neidit vaikuttavat normaaliakin enemmän uhreilta kuin vain kuoleman kohtaavat henkilöt. Toisin sanoen jokainen uhreista on enemmän se Seitsemässä ollut sänkypotilas joka kuihdutettiin kuin joku joka olisi vain saanut porasta päähän ja se pitkitys on tällaiselle tarinalle vain eduksi. Valitettavasti se ei kanna niin pitkälle, että jaksaisi täydellä tarmolla keskittyä moneen kertaan nähtyihin käänteisiin ja lopputwisti on v*tun tyhmä, pilaten kaiken mahdollisen hyvän. Bruce Willisin/Halle Berryn Perfect Stranger lensi katselun jälkeen roskikseen ja sinne päätyi myös The Factory. Minä vihaan sinua.
Tähdet: ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti