maanantai 10. lokakuuta 2016

007 - rakastettuni (The Spy Who Loved Me, 1977)

Neukut ja britit joutuvat tekemään yhteistyötä kun edellisten ydinsukellusvene katoaa kesken vesimatkansa. Siispä agentti XXX... ei, ei se kalju mies, vaan joku hiuksekkaampi, eli Barbara Bachin esittämä neuvostoagentti paritetaan yhteen James Bondin (Roger Moore) kanssa ja kunhan aluksi ollaan selvitetty väärinkäsitys siitä ettäkö britit olisivat syypää sukellusveneen katoamiseen voidaan viimein aloittaa keskinäisen kunnioittava yhteispeli. XXX kantaa kuitenkin vielä kaunaa Bondille koska uskoo hänen tappaneen poikaystävänsä (XXX:n poikaystävän, ei Bondin). Syyllinen on hassahtanut viherpipertäjämiljonääri Karl Stromberg (Curd Jürgens) joka on globaalin saasteongelman vuoksi rakennuttanut merenalaisen kaupungin, uuden Atlantiksen tai toimiston jossa vain harvat ja valitut saavat elää, muut voivatkin sitten kuolla kun pahiksemme synnyttää varastamillaan pommeilla ydintalven maan päälle.
Stromberg on itse aika chill dude, joten likaiset hommat jätetään teräshampaisen Rautahampaan (Richard Kiel) purtavaksi.

Olivat 007-elokuvat kuinka viihdyttäviä tahansa ja enimmäkseen ne ovatkin, olen aina pitänyt niiden kenties suurimpana ongelmana tarinallista unohdettavuutta. Tästä mainitsin jo aiemminkin, mutta Bondien kohdalla tulee liian usein esille se, että toki Kultasormi ja Kultainen ase olivat miellyttäviä katsella, mutta mikä niiden tarina oikeasti oli? Sitä muistaa, että edellisessä oli kultaiseksi maalattu nainen, Bondia uhkaava lasersäde ja paksu mies valloittamassa maailmaa tai jotain. Kun taas jälkimmäisestä muistaa heti kääpiöpalvelijan, koottavan kultaisen aseen, kolmannen nännin ja oliko siinäkin nyt joku suurpahis joka halusi... valloittaa maailman tai jotain? Pohjautuivat ne sitten kuinka sanasta sanaan alkuperäiskirjoihin taikka olivat tyystin erilaisia, Bondeista muistaa ensimmäisenä yksittäisiä asioita ja usein ne liittyvät muuhun kuin punaiseen lankaan joiden kohdalla lähes aina pystyy summaamaan juonet toteamukseen: iso paha egoisti haluaa valloittaa maailman taikka ainakin kiristää itselleen ihan sikana rahaa. Mutta miksi Kultasormi haluaa tehdä sen mitä haluaa tehdä, miten koko tarina kulkeutuu alusta loppuun. Pyydäpä jotakuta kuvailemaan jonkin Timantit ovat ikuisia-tyylisen Bondin tarina askel askeleelta tai edes jättiaskelin ja ehkä se tuleekin täydellisenä mieleen, mutta sitä kokonaistarinaa saa aika usein kaivella muistojen hämäristä lokeroista. Ensin sitä kuitenkin tulevat mieleen vedenalainen auto, kiertävä autohyppy ylitse joen, takaa-ajo puolikkaalla autolla, auto jossa on siivet koska se lähtee ihan just lentoon, mies ilman autoa joka puree teräskaapelin poikki, Grace Jones, KOLMAS NÄNNI!, mies jolla on tekokäsi, toinen mies jolla on tekokäsi, tappava silinterihattu, brittilippulaskuvarjo, etc. etc. ja etc. Harvoin Bondeja kuitenkaan kritisoidaan tarinan yksinkertaisuudesta ja unohdettavuudesta samalla tavalla kuin esimerkiksi Halloween- taikka Friday the 13th-sarjaa, mikä varmasti johtuu osittain kohdeyleisön erilaisuudesta ja yleisestä hyväksyttävyydestä mitä 007 saa verrattuna slasherkollegoihinsa, mutta väitän että niin sekä Michaelin kuin Jasonin huonoimmatkin juonikuviot muistaa kokonaisuuksina paremmin kuin Bondin. Siitäkin huolimatta, että varsinkin Jasonin seikkailuissa painotettiin omanlaistaan oheismateriaalitäytettä Bondien tavoin. Siinä se vain oli erilaiset puutarhatyökalut ja keinot tappaa niillä, kun Bondilla ne olivat teknokellot ja drum'n'bass-salkut. Samaa kamaa eri nimillä. Se miksi väitän Fridayn tarinoiden pysyvän kokonaisuuksina paremmin mielessä on siinä, että vaikka ne toistuvasti kompuroivat omaan typeryyteensä niin ainakin niissä oli ajoittain suurempaa vaihtelua kuin Bondeissa. Toki ne vaihtelut olivat idiotismia tyyliin paha limahenki siirtää Jasonin ruumiista toiseen taikka telekineettinen tyttö tappelee Jasonin kanssa, mutta jopa silloin kun Jason oli oikeasti jakson verran kuollut ja joku muu toimi hänen nimissään oli tarinoissa suurempaa muistettavuutta kuin useimmissa Bondeissa. Pidän näitä vertailukelpoisina siksi, että molemmat ovat jatkuneet sarjoina iät ja ajat, saaden osakseen roppakaupalla jatko-osia ja molemmat tosiaan ovat mahdollisista vaihteluistaan huolimatta kuitenkin tarinoiltaan paljolti itseään toistavia. Tuotantoarvot ovat tietenkin Bondeissa paljon suuremmat ja niin sekä visuaalisuuden että näyttelijöiden osalta ne ovat tietenkin siten paremmin muistettavia kuin mitkään Fridayt, mutta jos ei tosiaan aio kuitata kaikkia Bondeja sillä toteamuksella että siinä jokin isorikas maailmanvalloittaja uhkailee niin turhan monta kertaa Bondien kokonaistarinat ovat unohdettavia. Huvittavaa tosin on se, että jos miettii Bondien olevan vain muistettavia tehosteistaan tai vastaavista, huomautettakoon että niin surkea elokuva kuin Phantom Menace onkin ja se jos mikä vaikuttaa elokuvalta joka on Michael Bay-tuotoksien tavoin mieleen jäävä vain kuvapornona niin silti sen tarinan muistaa vielä haudassakin. On aika kauppaliiton ja midikloriaanien. Oletko enkeli?
Syy miksi nyt jaarittelen tuosta Bondien tarinallisesta vajavaisuudesta on siinä, että 007 - rakastettuni on elokuva jonka juonesta en elokuvaa katsomatta pystyisi kuollaksenikaan kertomaan juuri muuta kuin, että taas joku mielestään fiksu megalomaanikko on uhkailemassa vapaata maailmaa. Se ei ole ainoa 007-elokuva joka kärsii samasta ongelmasta, sillä esimerkiksi Erittäin salainen on toinen jonka tarinakulkua ei meinaa muistaa sitten millään. Toki kerran nähtyään ne muistaa tarian heti uusintakatselun ensiminuuttien aikana samalla tavalla kuin kirjan jonka lukemisesta ei ole varma, mutta sivun jälkeen ymmärtää jo lukeneensa sen. Se on mielestäni kiehtovaa ainakin omalta osaltani, että miksi 007 - rakastettuni ei jäänyt tarinallisesti mieleen jotain yleiskuvausta enempää, kun se kuitenkin on elokuva joka toi bondismiin mukanaan kenties sen mieleenpainuvimman pahisapulaisen, eli Rautahampaan (joka tosin on tämän dvd-version suomennoksessa Leuat. Minä muistan hänet aina Rautahampaana aiemmin näkemäni vhs-suomennoksen mukaisesti) ja jo sen luulisi naulinneen elokuva kertaheitolla tajuntaan. Joillekin se on niin tehnytkin:
"Mooren Bondeista suosikkini on "007 rakastettuni" koska Jaws ja Egypti."
Ja jos ei Rautahammas, niin sitten bondtyttö:
"Suosikkini Bond-tytöistä on Barbara Bach 007 rakastettunista."
Moore itsekin on kutsunut rakastettuani suosikikseen.
Minulle se on varmaotteisesti tehtyä tasalaatua ja ensimmäinen Mooren Bondeista joka tuntuu jatkavan siitä mihin Connery jäi. Joten nyt erikoisen tarinan (Elä ja anna toisten kuolla) taikka henkilödraaman (007 ja kultainen ase) sijaan painotus alkoi olemaan taas glamourissa, actionspektaakkeleissa ja friikkisirkushahmoissa. Aivan kuin tässä vaiheessa Moore olisi osoittanut pätevyytensä ja siten olisi saatu lupa olla taas enemmän popcornviihdettä, joka kuten jo aiemmissa teksteissä ilmeni istuu mielestäni paremmin Mooren pilke silmäkulmassa-tyyliin kuin Conneryn lievään jurotukseen. Joten en missään nimessä sano rakastettuani huonoksi elokuvaksi ja pidän tätä loogisena jatkumona Mooren Bondeille, ja tämähän on nimenomaan juuri sellainen 007-elokuva jollaisen ensimmäisenä yhdistää Mooren aikakauteen: iso, valoisa, hauska. Joten rakastettuni on erittäin mukavaa katseltavaa, että en minä tätäkään katsoessani kyyhöttänyt nurkassa sikiöasennossa. Sen toimenpiteen varaan Kate Hudsonin elokuviin.
Se on myös todettava, että rakastettuani katsoessani mietin miksi sen tarina ei ole jäänyt mieleeni, enkä nyt tarkoita sillä yksittäisiä täsmäiskuja kuten Rautahammas, vaan sitä että luulisi nyt ekologisesti seonneen miljonäärin olevan motiiviensa vuoksi paremmin muistettava kertomus kuin joku Blofeld tavallisine rahakiristyksineen. Nyt tänään elokuvan aihe on vieläpä hyvinkin ajankohtainen ihmisten tiedostuneisuuden, mutta valitettavasti myös pikkusieluisen mielensäpahoittamisen ja lukemisen taidottomuuden kasvettua, mutta vuonna '77 se lienee ollut aika erikoinen idea. Olihan hippikausi jo ohitettu ja nyt punk-kauden nihilismi kukoisti, kun taas uusromanttisuus ja juppeus olivat juuri nurkan takana. Kenties rakastettuni onkin se kapinallisin tarina mitä Bond saattoi esittää. Bad assimpi kuin Sean Connery mätkimässä naisia. Silti on myös mainittava, että jos Strombergin motiivina olisi pelkkä rahanahneus, voisi tämä olla ihan mikä tahansa Blofeldin keikka.

Tämän elokuvan vedenalaisen kaupunkiin kuuluva nouseva penthouse tuo mieleeni sekä Tripodien ajan että kotimaisen Futuro-talon. Näistä jälkimmäinenhän edelsi rakastettuni-elokuvaa, että hmm...

Rautahammas on varmastikin suosikkini Bond-pahiksista ja häntä esittävä Richard Kiel oli aina mainiota seurattavaa kaikessa missä hänet olen nähnyt. Haastattatteluiden perusteella Kiel oli vieläpä mukavan oloinen heppu ja ainakin hän oli ehdottomasti parasta mitä Happy Gilmore tarjosi.

Rautahammas on cool ja hauska, uusi Atlantis tyylikäs ja kohtaus jossa Stromberg tapattaa apulaisensa pudottamalla hänet ansaluukusta haiden (tietenkin) seuraan on erittäin tehokkaan kylmäverinen siinä rauhallisesti soivan Bachin Airin ansiosta.
Musiikista puheen ollen, pidän kovasti siitä Maurice Jarren Lawrence of Arabia-lainasta joka eräässä Egyptiin sijoittuvassa kohtauksessa soi (samaa sävellystähän muokaten lainattiin myös Kadonneen aarteen metsästäjissä).

Rautahammasta lienee syyttäminen hammasgrillimuodista.
No huh huh!

Tähdet: ***

6 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Tässä pätkässä on myös semmoistakin vikaa, että tyytyy pääpiirteittään kierrätykseen, eli Elät vain kahdestihan tästä (ainaki minulle) tulee väkisinkin mieleen. Bond vain on vaihtunut ja siepattujen avaruusalusten tilalle on vaihdettu sukellusveneet. Lopun äksönhässäkin on suoraa liftattu YOLTista.

...noir kirjoitti...

Näinhän sitä usein käy useita osia saaneiden sarjojen kanssa.

Anonyymi kirjoitti...

Sarjan pätkä jossa ilmoitettiin väärä elokuva jossa päähahmo palaa, tällä kertaa eivät vaivautuneet korjaamaan sitä mitenkään. Se tästä tulee itselle mieleen suunnilleen ensimmäisenä.

...noir kirjoitti...

Suurinpiirtein joka toinen osa ilmoittaa Bondin palaavan elokuvassa joka ei ole seuraava osa.

Anonyymi kirjoitti...

Mutta eikös se vihreä ole tehty jopa neljässä niistä kahdestatoista joissa jopa ilmoitetaan osan nimi. Kahdessa myöhemmin korjattuna (Goldfingeriin vaihdettiin se nimi sinne loppuun, Thunderballiin nopea fade-out loppuun ennen sitä kohtaa). Tietystä pisteestähän vain sanottiin sitten että päähahmo palaa (takaisin). Näin ainakin sen perusteella mitä itse tarkistelin ja lueskelin triviaa. Vai onko nyt jotain mitä en tiedä tähän lisäksi.

...noir kirjoitti...

Mitään varsinaista kirjaa en ole pitänyt noista virheilmoituksista, mutta ainakin alkupään Bondeissa ilmoitettiin pariin/muutamaan otteeseen Bondin palaavan seuraavassa osassa ja tämä osa nimettiinkin, mutta kyseistä elokuvaa ei kuitenkaan tehty seuraavaksi. Kun Bondin sanottiin palaavan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, niin lykkäyksen syyksi kerrottiin se ettei kuvauksiin sopivia talvimaisemia löydetty ajoissa. Sinänsä siis onkin ymmärrettävää, että sanottaisiin pikemminkin vain Bondin palaavan kuin palaavan jossain tietyssä tarinassa.