Barney Ross (Sylvester Stallone) johtaa leikkisää palkkasoturiarmeijaa, joka saa uudeksi tehtäväkseen nirhata erään banaanivaltion kokaiinisaaren aksenttikenraali Garzan (David Zayas), mutta todellisuudessa Ross on tietämättään CIA:n asialla lahtaamassa ex-agentti Munroeta (Eric Roberts) joka on banaanikokaiinisaaren todellinen pääpahis. Ross aikoo peruuttaa osallisuutensa, mutta tuntee piston sydämessään ja päättää mennä pro bonona (ei se U2:n tyyppi) mennä ja hoitaa hommat banaanikotiin. Tottakai veljesrakkauden kyllästämät lajitoverit lähtevät ilomielin mukaan. Paitsi se yksi jonka tehtävänä on suorittaa Juudas-toiminto.
Ammutaan niin että lehmät palaavat Jerusalemiin ja lopulta Juudaskin on paras kaveri.
The Expendables oli varmaan hypetetyin elokuva tähänastisella 2000-luvulla, tai oli ainakin minun silmissäni. Varmaan jokainen miespuolinen teini ja yliteini oli aivan pähkinöinä seuratessaan tämän elokuvan esituotantovaihetta.
Sylvester Stallone, Arnold Schwarzenegger, Jean Claude Van Damme, Wesley Snipes, Dolph Lundgren, Bruce Willis, Jet Li, Eric Roberts!
Ja nuoremmille Jason Statham ja muutama urheilijanuorukainen, Steve Austin, Terry Crews ja kuka hitto on Randy Couture? Ei nyt sentään, kyllä minä tiedän kuka hän on, mutta aiempi lista oli houkuttelevampi,
Forest Whitaker? Mitä Hittoa!?
Gary Daniels! Hymynaama.
Kuten tiedämme ja näemme, osa joukosta putosi pois, mutta silti elokuva kuulosti joka pojan märältä, täysin heteroseksuaaliselta grillimakkaraunelta.
Keskusteluissa haaveiltiin, että Chuck Norris ja Steven Seagal olisivat mukana. Joku kerettiläinen ehdotti Michael Dudikoffia ja minä unelmoin David Bradleyn paluusta elokuviin. Kaikki tuntuivat olevan innoissaan näyttelijäkaartista, vähät välittäen juonesta. Ei minuakaan kiinnostanut tarina juurikaan, riittäisi vain jokin perusjuttu jossa pelastetaan kaunista naista ja tapetaan ihan helvetisti pahiksia. Juonihan tulee vain tielle tämänkaltaisen näyttelijäkaartin kohdalla, sillä tämä ei ole mikään Heat tai Reservoir Dogs. Mitenkään siis vähättelemättä Expendableseja, mutta he ovat selkeästi koottu enemmän fanimentaliteetilla kuin Shakespearealaisin tuntein. Paitsi no, Randy Couture, häntä lienee luvallista vähätellä.
Siispä tässä meillä on erikoistehoste-elokuva, jossa näyttelijät ovat erikoistehosteita ja sitä haluaa katsoa nimenomaan heidän vuokseen, ei löytääkseen syvempiä merkityksiä ikuisen elämän etsimisestä Hugh Jackmanin seurassa.
Sitten tulee se mutta.
Vaikka oli hauskaa bongailla näyttelijöitä, katsella aivotonta toimintaa, kuunnella julmetun huonoja puujalkavitsejä, niin elokuva ottaa ajoittain itsensä liian vakavasti. Kuten Rourken ja Stallonen yhteisissä kohtauksissa. Vaikka toki molemmat esiintyvätkin varsin hyvin.
Joistakin humoristisistakin kohtauksista tulee todella vaivautunut olo. Esimerkiksi kuka muka tosiaan piti ideaalilta vaikuttavaa Stallone-Willis-Schwarzenegger-kohtausta onnistuneena? Willisin improvisaatio on kuollutta ja koko kohtaus vaikutti muutenkin aivan liian väkisin yhteenpuserretulta, minkä huomaa lyhyestä gagreel-klipistä jossa Stallone ja Ah-nuld ovat huomattavasti eloisampia kuin tuossa varsinaisessa elokuvan kohtauksessa.
Tälläisessä elokuvassa selkeästi ongelmaksi nousee se, että kun siellä on paljon riemunkiljahduksia herättäviä henkilöitä, niin kaikille tulisi antaa tilaa loistaa, mutta sitten kun sitä tilaa annetaan niin liian suuren joukon vuoksi lopputuloksesta tulee kasa irtovitsejä.
Terry Crews on entinen jenkkifutari, niin tottakai hänelle on annettu siihen liittyvä kohtaus.
Jet Li on superkungfuilija, joten tottakai hän kungfuilee.
Ah-nuld on poliitikko, joten tarjolla on siihen liittyvä vitsi.
Tietenkin on ymmärrettävää, että kunkin staran omia vahvuuksia hyödynnetään, mutta samalla siitä tulee pieni rasite elokuvalle. Tämä korostuu kun ymmärtää, että elokuvan tähdet ovat pääosin ja lähes vain Stallone ja Stathan, muiden ollessa sivuosissa ja esimerkiksi Couture ja Crews ovat niin vähäisesti esillä, että yhtä hyvin tilalla olisi voinut kasvottomat ja nimettömät henkilöt.
Irtovitsit ja näyttelijöiden imagoviittaukset eivät olisi kuitenkaan minkäänlainen miinus, jos elokuvassa ei olisi mukana niitä muutamaa ns. romanttista kohtausta ja sielunpelastuspuhetta. Olisi kannattanut unohtaa kokonaan ne vakavammat kohtaukset ja vain vetää niin tarkoituksella yli, että irrallisista osuuksista tulee nyrkkiä ilmaan-tilkkutäkki joka vuodattaa virtsat housuihin pelkästä nautinnosta. Joten elokuvan olisi kannattanut oikeastaan keskittyä pelkkiin toimintakohtauksiin ja leikinlaskuun, pelkkiin irtopätkiin. Eli käytännössä olisin halunnut elokuvaa tyhmennettävän.
Jotkut näyttelijöiden omiin toimintatyyleihin liittyvät kohtaukset olivat kyllä erinomaisen oivaltavia ja esimerkiksi Stathamin urheilukenttähakkaus muistutti tyylillisesti kovasti hänen Transportereiden esittämää tapaa kuvata toimintaa. Joten Stallone oli tehnyt kotiläksynsä.
Se olikin mainiota kuinka tässä elokuvassa sekoitettiin suuresti erilaisia toimintaleffatyylejä (aika huonoista) tietokone-efektoinneista, suoraan mano a manoon, Stallonen nyrkkeilystä, Lin akrobatiaan, sopivan kaukaa kuvatusta, aivan liian läheltä kuvattuun ja suoranaisesta splatterista vauvareikiin. Joten toimintaan ei pääse pettymään ja nälkä tulee tyydytetyksi.
Aiemmin sanoin elokuvan olevan varsinaisesti Stallonen ja Stathamin, eikä sitä kommenttia ole syytä muuttaakaan, mutta sivuosan staroista Jet Li saa hiukan muita enemmän tilaa esiintyä. Jet Li on samalla elokuvan pahiten hukatuin mahdollisuus. Pari hassua pituusvitsiä ja melkein taustalle työnnetyt kenkimiskohtaukset. Huhu tai puolitotuus kertoo, että Lin hahmon käyttö jäi vajaaksi siksi, että alunperin hänen ja Van Dammen välille oli suunniteltu kaksintaistelu joka jäi sitten toteutumatta. Tuolla en viittaa Lundgrenin hahmoon, sillä vaikka Lundgren pääsee läpsimään Lin kanssa ja vaikka Lundgren on itsekin taistelulajien taitaja, niin kyse ei ole selkeästikään samanlaiseksi tarkoitetusta jutusta, vaan pikemminkin korvikkeesta.
Lundgrenista puheenollen. Hänen hahmonsa loppuratkaisu oli aika halpa, mutta itse olin ainakin tyytyväinen siihen, sillä Lundgren rulez 4eva. (Seiskaluokalla piirtelin useampaan kuin yhteen koulukirjaan kuvan Stallonesta vuoren huipulla huutamassa "Drago!" Joten ehkä nyt ymmärrätte minua paremmin.)
Okei, The Expendables on kuitenkin hyvin viihdyttävä toimintaleffa jota katsoessa kannattaa jättää aivot edellisen talon narikkaan. Aika rikkonainen, mutta silti ainakin osittain sitä mitä siltä odottikin. Se ei vain mene tarpeeksi pitkälle ja miten olisi voinutkaan. Uskonkin että lopullinen antamani pistemäärä olisi suurempi, jos pystyisin enemmän sivuuttamaan ajatuksen siitä että tämä on lapsuuden toimintatoiveiden toteutuminen, eikä vain sitä mitä sen tulisi olla, eli toimintaleffa kaikille muillekin.
Ai niin, Stallonen ja Stathamin kemiat toimivat hyvin yhteen. Pannaan ne pussauskoppiin.
Tähdet: ***
The Expendables
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti