KILLERS FROM SPACE (1954)
Jenkeillä on meneillään atomipommikokeita ja tarkkailijana toimiva tohtori Doug Martin (Peter Graves) huomaa lentokoneestaan oudon valoimiön maassa lähellä testauspaikkaa. Yllättäen lentokoneen kontrollit pettävät ja Martin syöksyy kuolemaansa. Armeija etsii miestä tuloksettomasti. Jonkin aikaa myöhemmin tukka hyvin, mutta muuten nuijitun oloinen Martin hortoilee armeijan tukikohtaan ja alkaa tapahtuneiden selvittely. Armeijan todisteiden mukaan Martinin selviytyminen syöksystä ja törmäyksestä olisi käytännössä mahdoton ja Martin itse ei muista tapahtumista mitään, ja mikä onkaan tuo tuore suuri leikkausarpi miehen rinnassa. Heti joku valopää arvelee ettei tohtori Martin olekaan tohtori Martin, vaan jokin Invasion Of The Body Snatchers-tyylinen kopio. Martin lähetetään kotiin elämään normaalia elämäänsä vaimonsa Ellenin (Barbara Bestar) kanssa, mutta töissään Martin ei saa mahdollisen turvallisuusriskin vuoksi tehdä mitään, tai saa tietoa mistään. Tohtori on tietenkin kiukkuinen siitä että hänen atomitutkimustyötään rajoitetaan, sillä outoa arpeaan ja muistikatkostaan lukuunottamatta mies tuntuu olevan sama kuin ennen onnettomuutta ja täten myös edelleen pätevä työssään. Pian kuitenkin tohtori varastaa salaisia atomipommitietoja ja näyt lähestyvistä silmistä vaivaavat häntä. Jäätyään kiinni Martiniin pumpataan totuusseerumia ja mies aloittaa kertomuksen jossa valotetaan muistikatkon pimentoon jääneitä tietoja ja syitä siihen miksi Martin varasti salaisia tietoja. Mulkosilmäiset – siis oikeasti, ne silmät ovat jotain pingispalloja joihin on maalattu pupillit – Mustanaamiounivormuiset, lapaskätiset avaruusolennot olivat pelastaneet Martinin kuolemalta operoimalla miehelle jonkinlaisen keinosydämen. Ilmenee että nämä avaruusolennot ovat etsimässä uutta planeettaa asutettavaksi, heidän omansa ollessa kuolemassa ja että Maapallo olisi ideaalein uudisasuttamiselle. Sääli vain että ihmiset sattuvat olemaan tiellä, joten ei kun mennään ja hankkiudutaan heistä eroon. Ja tottakai avaruusolennoilla on apunaan murisevia jättiläishämähäkkejä, sisiliskoja ja torakoita. Niin, näinhän se on, että maailmanvalloitusaikeistahan ei tulisi mitään jos ei ensin oteta hallintaan hyönteisiä ja muuta pikkueläimistöä, suurenneta niitä ja anneta murista. Martin hypnotisoitiin avaruusolentojen käskyläiseksi jotta hän menisi sabotoimaan atomitutkimuksia ja näin vähentäisi ihmisten puolustusmekanismeja invaasiota vastaan. Martin herää totuusseerumin vaikutuksesta ja kukaan ei tietenkään ole uskoa tohtorin tietoja. Siispä Martin pakenee ja menee jonnekin voimalaitokselle katkaisemaan sähköt. Katsokaas kun avaruusolennot näköjään imevät tuosta voimalaitoksesta itselleen energiaa ylläpitääkseen laitteidensa toimivuutta ja nyt kun Martin esti sen, niin avaruusolentojen laitteet eivät enää futaa ja atomiräjähdys tapahtuu juuri voimalaitoksen ikkunan takana, mutta onneksi lasi suojaa Martinia ja muita sisällä olevia.
Ennen kuin elokuvassa paljastetaan ne mulkosilmämustanaamio-olennot ja mukaan tulevat hokkuspokkusselitykset avaruusolentojen hyönteisten hallinnasta ja sun muusta, niin kyseessä on aivan erinomainen paranoiajännäri jossa oikein kutkuttaa saada tietää mitä on tapahtunut sen muistikatkon aikana. Sitten tosiaan pingispallosilmät tulevat mukaan ja elokuva muuttuu perusroskaksi, joka tässä tapauksessa ei ole kovinkaan viehättävää kerran kun se rikkoo alun onnistuneen jännityksen.
Näyttelijät ovat ihan hyviä ja tarina on varsin mainio alkupuolella, mutta kuka piru kuvitteli että avaruusolennot kannattaa pukea Mustanaamioiksi ja niistä tulee uhkaavia jos silminä on pingispallot, jotka muuten eivät aina edes näytä pysyvän paikoillaan ja niiden reunat näkee liiankin usein irrallaan ihosta. Tämä silmäjuttu muuten selkeästi aiheuttaa myöskin sen, että sen lisäksi että ne ovat hölmön näköisiä niin avaruusolentoja näyttelevät ihmiset ovat jotenkin jännittyneitä kehon liikkeissään, mikä johtunee siitä että he koettavat pitää silmät päässään.
Musiikki oli hyvää.
Tähdet: ***
Killers From Space
PHANTOM FROM SPACE (1953)
Tunnistamaton lentävä esine laskeutuu jonnekin takahikiälle ja miehet mustissa (vaalean sävyn perusteella oikeasti muissa kuin mustissa) saapuvat paikalle tutkimaan asiaa. Silminnäkijöiden mukaan jokin syvänmerenpukuun sonnustautunut henkilö sompailee ympäriinsä ja on tappanut kaksi ihmistä. MIBläinen Hazen (Ted Cooper) ja luutnantti Bowers (Harry Landers) ovat jokseekin skeptisiä kuulemastaan, sillä ihan tosi, kypäräpäinen olento ilman kypärän sisäistä päätä kulkee tappamassa porukkaa? Todistajia oudosta vierailijasta alkaa olla kuitenkin liian paljon asian sivuuttamiseksi, mutta onko kyseessä oikeasti murhaaja? Kypäräpäinen avaruusolento pakenee virkavaltaa ja jättää taakseen avaruuspukunsa. MIBit vievät puvun mukanaan ihmetellen minne sisällä ollut olento katosi ja miksi hän jätti pukunsa taakseen. No okei, se olento on näkymätön ja katsoi parhaimmaksi keinokseen siirtyä Predatormoodiin. Hrrr! Tästä syystä silminnäkijät olivat mainineet olennon olevan päätön, kun eihän kypärän visiirin läpi päätä voi nähdä näkymättömällä henkilöllä. Nyt armeija tutkii avaruuspukua ja puntaroi miten olento elää ja muuta sellaista. Tutkijat tulevat siihen tulokseen, että olento tarvitsee pukua hengittääkseen Maapallon erilaisessa ilmastossa ja ennemmin tai myöhemmin olennon on tultava etsimään pukuaan. Ilmeisesti se pidättelee hengitystään kunnes saa pukunsa takaisin. Siispä seuraavaksi näemme kuinka ovi aukeaa, mutta kukaan ei näytä tulevan sisään ja sopivasti lattialle pudonneeseen jauheeseen (oletettavasti kokaiinia) ilmaantuu jalanjälki. Olento saapuu laboratorioon ja koettaa kommunikoida tutkija Barbaran (Noreen Nash) kanssa. Yhteisen kielen puutteessa morsetus jota Barbara ei ymmärrä kelpaa, mutta kuokkavieraiden saapuessa olento joutuu jälleen pakenemaan ilman pukuaan. Joku tiedemies päättelee, että olento oli tehnyt pakkolaskun Maahan ja lähti etsimään apua, mutta joutui itsepuolustuksekseen tappamaan kaksi ihmistä jotka olivat säikähtäneet outoa ilmestystä ja täten reagoineet väkivallalla. Siispä tästä syystä olento on Richard Kimble ja pakenee MIBiä, samalla etsien itselleen apua päästäkseen takaisin kotiinsa. Näkymätön olento saapuu jälleen Barbaran luokse, mutta ei ehdi tälläkään kertaa saamaan apua kun paikalle ilmaantunut toimittaja säikäyttää olennon ja taas paetaan. Voimiensa ollessa lopussa olento muuttuu näkyväksi ja kuolee.
Tämäpä oli mainio elokuva. Vaikka näyttelijät ovat elokuvassa uskomattoman jäykkiä, dialogi välillä aika pehmoista ja efektit hyvinkin puutteellisia, niin tarina on varsin onnistunut ja toteutuksessa oli erinomaisia ratkaisuja. Pidin siitä että elokuvassa ei ollut varsinaisia pahiksia, vaan että vaikka elokuvan alkaessa oli tapahtunut kaksi kuolemaa niin niiden syynä oli enemmänkin inhimillinen erhe kuin pahansuopaisuus. Pakeneva avaruusolento pelkäsi ihmisiä samalla tavalla kuin ihmiset häntä ja kaikki johtui vain eräänlaisista rotujen välisistä eroista joiden ymmärryksessä oli puutteita.
Oli myös mainiota, että avaruusolentoa ei juuri näytetä elokuvan aikana. Enkä nyt tarkoita, että sen vuoksi koska kyseessä oli näkymätön olento, vaan silloinkin kun hänellä oli vielä pukunsa päällään oli hän poissa kuvasta. Elokuvan alkupuoli nimittäin painottuu vahvasti silminnäkijöiden kuulusteluihin ja niinpä suuri osa alusta on keskustelua pienessä huoneessa. Siinäkin vaiheessa kun olento on näkymätön, niin elokuvassa ei pahemmin käytetä mitään Näkymätön Mies-jippoja joiden avulla osoitettaisiin olennon olevan siellä ja täällä. Eli olento on pitkälti olematon elokuvan aikana ja se tekee hänestä niin kovasti läsnäolevan.
Pidin myös siitä ratkaisusta, että vaikka elokuvassa virkavalta jahtaa tätä olentoa, niin varsinaista sen suuntaista toimintaa on vähän, mutta pöydän äärellä suunnitelmien rakentelua on sitäkin enemmän.
Kaiken lisäksi dialogi ei sorru liialliseen paatoksellisuuteen, saatikka naurettavaan atomipupputiedejargoniin, vaan on lapsekkuudestaan huolimatta sisältöönsä nähden sopivan asiallista. Ja samaan asiallisuuteen on pyritty myös olennon itsensä ja puvun suunnittelussa, sillä nyt ei kyseessä on mikään Robot Monster-puku, tai pingispallosilmäinen olento, vaan oikeastaan aika uskottavan näköinen ja oloinen heppu.
Poislukien puiset näyttelijät on kyseessä ainakin tätä sci-fi-boksia ajatellen tähän mennessä kenties onnistunein elokuva. Pidin kovasti.
Tähdet: ****
Phantom From Space
WHITE PONGO (1945)
Olemme keskellä Afrikkaa, alueella joka on vielä ainakin valkoiselle miehelle tuntematonta seutua. Täällä elää valkoinen gorilla, Pongo ja elokuva ei aikailekaan paljastaessaan gorillan meille, sillä jo parin minuutin jälkeen näemme kuinka Pongo vetää turpaan jotain natiivia. Pongo näyttää hippitukkaiselta Wampalta. Tieto Pongon olemassaolosta saavuttaa minkä-lie-miljonääri-seikkailijan Harry Bragdonin (Gordon Richards) korvat ja mies kokoaa minkä-lie-miljonääri-seikkailijoiden etsintäryhmän löytämään ja vangitsemaan Pongon, joka mahdollisesti on se kuuluisa kadonnut linkki. Toisaalla meille näytetään perusgorilloja, joista yksi näyttää ihan Kimmo Sasilta. Bragdonin ryhmään kuuluu myös hänen tyttärensä Pamela (Maris Wrixon) joka iskee silmänsä ryhmään kuuluvaan apulaiseen/metsästäjään Geoffreyhin (Richard Fraser), mitä puolestaan Pamelaan silmänsä iskenyt Bragdonin sihteeri Clive (Michael Dyne) ei voi sulattaa. Pongo vakoilee etsintäryhmää. Ryhmään kuuluva Hans Kroegert (Al Eben) paljastaa motiiveikseen, ei Pongon löytäminen vaan erään kultakaivoksen ryöstämisen. Siispä Hans omien apulaistensa kanssa sitoo Bragdonin ja muut kiltit tyypit ja lähtee kultakaivokselle. Kiukustunut Clive näkee tässä tilaisuuden rikastua ja päättää ryhtyä Hansin apulaiseksi. Samalla voitaisiin ottaa Pamela mukaan ja ehdollistaa hänet Cliven sussuksi. Hansin apulaisineen samoillessa viidakossa, vapauttaa Geoffrey Bragdonin kumppaneineen ja paljastaa olevansa oikeasti ryhmään soluttautunut erikoisagentti joka oli hankkimassa todisteita Hansia vastaan, sillä tätä epäillään kolmesta murhasta. Clive saa huomata ettei Hansiin ole luottaminen kun Hans ampuu hänet ja Pamela pakenee viidakon syvyyksiin. Hans saa Pamelan kiinni, mutta sitten Pongo tulee ja hakkaa Hansin hengiltä. Nyt Pongo puolestaan ottaa Pamelan vangikseen.
Pongo ottaa King Kong-asenteen ja ihastelee vangitsemaansa neitoa, samalla nyrkkeillen leijonia pois tieltä.
Pamela lähtee juoksemaan karkuun, Pongo seuraa perässä.
Pamela pyörtyy, Pongo hakkaa toisen gorillan.
Pongo pistetään häkkiin. Valkoinen mies on kuningas.
Nojaa, kyseessä on aika tyypillinen viidakkoseikkailugorillataijokinmuueläin-elokuva jossa on paljon eläimiä, luontoa ja alkuperäisasukkaita kuvaavaa arkistomateriaalia joka ei tietenkään näytä yhtään samalta kuin varsinainen elokuvaa varten kuvattu tavara. Juoni on perinteisen aukkoinen, mutta ihan mukiinmenevä. Näyttelijät tavanomaisen harmittomia ja musiikki ihan kivaa.
Elokuvan suurin plussa tuli siitä, että oli hauskaa katsella kuinka Pongo seuraili puskien ja puiden takaa häntä etsimässä olevia ihmisiä.
Tähdet: **
White Pongo
THE SNOW CREATURE (1954)
Himalaja ja botanisti Frank Parrish (Paul Langton) johtaa ryhmänsä botanistiseen seikkailuun, joka keskeytyy kun Jeti menee ja kaappaa itselleen yhden sherpan vaimon. Frank ei usko Jetien olemassaoloon, mutta ei voi estää aseistettua sherpajoukkoa lähtemästä etsimään kadonnutta naista kukkien sijaan ja niin joutuu myös Frank osaksi pelastusryhmää. Sitten ollaan teltassa kun lumi myrskyää. Sitten ollaan teltan ulkopuolella kun lumi myrskyää. Aina silloin tällöin väläytellään lyhyesti Jetiä, joka näyttää Lon Chaney Jr-mäisen ihmissuden ja ET:n sekoitukselta. Sitten myrskyää. Sitten myrskyää. Sitten myrskyää. Hmm,,, sitten myrskyää. Frank ja sherpat löytävät Jetin luolasta ja jostain syystä Jeti nykäisee seinämästä palan joka romahduttaa kiviä sen päälle. Siispä nyt Jeti menettää tajuntansa ja Frank haluaa viedä sen jenkkeihin tutkittavaksi, kun taas sherpat haluvat pistää sen lihoiksi. Jeti kuitenkin tuodaan amerikkaan, mutta tullissa tulee ongelmia kun maahanmuuttovirasto ei suostu uskomaan Jetin olevan eläin tai mitään muutakaan sellaista, vaan toisen maan ihmisolento joka tarvitsee passit sun muut. Sillä aikaa kun virastoissa pohditaan Jetin minuutta, päättää lumihirviömme paeta jääkaapista jossa häntä pidetään vankina. Jetiä jahdataan viemäriverkostoon ja ammutaan hengiltä.
Kun pidin Phantom From Spacessa hyvänä sitä kuinka elokuvan olentoa ei juurikaan näytetty, niin sama ei toimi tässä. Snow Creaturessa nimittäin esitetään elokuvan olentoa aika usein, mutta aina jokin peittää sen näkyvyyttä. Oli se sitten jäinen lasi, lumimyrsky tai jokin muu, niin aina Jetiä pidetään esillä piilossa. Mutta tässä tapauksessa eräänlainen sumuinen esittäminen tuntuu joka kerta keinolta piilotella sitä tosiasiaa, että Jetimaskeeraus on julmetun ruma. Siispä mieleen tulevat ne elokuvat joissa on koko ajan yö, tai sataa jotta vaijerit tai huonot tietokone-efektit pidetään piilossa vaikka niitä näytetäänkin. Vaikka väliäkö sillä, koska tämä elokuva on tylsä, ruma ja tylsä.
Tähdet: ~
The Snow Creature
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti