Roller Girl?
Mikäköhän oli tällä kertaa syynä nimimuutokseen? No väliäkö tuolla, vaikka pidänkin enemmän alkuperäisestä nimivaihtoehdosta.
Bliss (Ellen Page) on teinityttö joka osallistuu kaikenmaailman missikisoihin ja vastaaviin, mutta hänen sydämensä ei ole mukana niissä. Asia onkin tärkeämpi hänen äidilleen Brookelle (Marcia Gay Harden) joka on vakuuttunut, että tälläisten itsensäesittelykilpailujen avulla aukenevat ovet menestyksen tielle ammatissa kuin ammatissa. Isä Earl (Daniel Stern) koettaa pysytellä Sveitsinä.
Kun Bliss näkee kaksi tatuoitua tyttöä rullaluistimilla saa hän roller derby-kuumeen ja pian harhaanjohtavan ikävastauksen jälkeen hän pääseekin yrittämään lajia itse osana Hurl Scouts-joukkuetta. Pahin vastustaja Hurl Scoutseille on moninkertainen mestarijoukkue Holy Rollers, jonka eräänlainen kapteeni Iron Maven (Juliette Lewis) kokee kateuden tuskaa huomatessaan uuden tytön tulevan puskista viemään huomiota muista itseensä. Aiemmin suuntaansa elämälleen etsinyt hiljainen nurkkatyttö Bliss muuttuu nopeasti avoimemmaksi, iloisemmaksi, agressiivisemmaksi. Hän saa käyttöönsä taiteilijanimen Babe Ruthless. Hän saa poikaystävän. Hän saa uuden ystäväpiirin. Hän salailee uutta elämäänsä äidiltään ja koettaa pallotella molempien puoliskojensa kanssa. Toisaalla hän on iloinen rullaluistintyttö ja samalla hän on myös äidin kultamussukka, vaikka näistä jälkimmäinen on tietenkin se joka tulee ennemmin tai myöhemmin sortumaan.
Lopputarina kulkee hyvin tuttuja latuja. Bliss saa huomata että rokkaripoikaystävä pettää häntä. Äidin saatua selville tytön salanneen roller derby-harrastuksensa, syntyy tappelu koska äiti ei tietenkään hyväksy asiaa, eikä ainakaan nyt kun tytär valehteli. Iron Maven saa selville Blissin olevan alaikäinen ja uhkaa paljastaa sen, ja vaikka tyttö ehtii itse ensin niin lopputuloksena on harrastuksen päättyminen. Sitten joukkoon ripotellaan vielä perinteinen riita parhaan ystävän kanssa ja lopulta alistuminen aikaisempaan turvalliseen elämään. Mutta ei huolta, sillä kuten asiaan kuuluu, niin lopulta Bliss pääsee päätöskisaan mukaan, äiti antaa siunauksensa tytön harrastukselle, vihamies (okei, vihanainen) nyökkää hyväksyvästi, petturipoikaystävä saa lemput, paras ystävä on paras ystävä ja vaikka kisa hävitään niin henkilöt voittavat.
Roller Girl on tarinaltaan ihan tuttua huttua jossa etsitään omaa paikkaansa maailmassa ja sillä ei varsinaisesti ole merkitystä että tässä rullaluistellaan. Yhtä hyvin kyseessä voisi olla jääkiekkoilija taitoluistelemassa, nyrkkeilijä tanssimassa, etc. Joten sinänsä se tässä elokuvassa esitetty urheilulaji ei tuo mitään muuta uutta, kuin että olihan se nyt hieman mukavampi katsella vuorostaan tätä lajia kuin vaikkapa moneen kertaan esitettyä baseballia.
Elokuva on toteutettu eräänlaisena indiekomediadraaman ja hollywoodsiirapin ristisiitoksena. Toisaalta se tuntuu olevan kuin Daria, Juno ja Gilmoren Tytöt, mutta ilman yhtä energistä popkulttuuriviitauksilla maustettua keskustelua, mutta sinne päin kuitenkin. Välillä taas tuntuu kuin katselisi elokuvia kuten Miracle tai Unelma Jäällä ja nauttisi makeaa kakkua.
Alternativehipsterit pallohiuksineen innostunevat siihen Garden Staten henkiseen soundtrackiin, joka on aivan must tämän sarjan elokuvissa ja hyviä biisejähän siellä soikin.
Vaikea tämän perusteella on kuitenkaan mennä väittämään Drew Barrymorea kovinkaan hyväksi, tai ainakaan mieleenpainuvaksi ohjaajaksi. Toki elokuva oli ihan kiva, että ei siinä mitään. Mutta kyseessä ei ole mikään Nil By Mouth, War Zone, Trees Lounge, saati sitten Tanssii Susien Kanssa. Jotenkin rohkeampaa otetta olisin Barrymorelta toivonut. Joko enemmän siirappia, tai sitten enemmän ronskiutta.
Elokuva toimii kyllä ajoittain varsin hyvin, eikä se missään vaiheessa mikään ikävä katseltava ole. Parhaimpina kohtauksina pidin niitä joissa joukkueet olivat yhdessä, sillä niistä kohtauksista välittyi elokuvantekemisen ilo ja on helppo uskoa heillä olleen kuvauksissa hauskaa.
Taitelijanimien bongaus oli kieltämättä aika hauskaa, vaikka ne vetoavatkin aikalailla huumorin nivusalueelle.
Näyttelijätkin olivat varsin mainioita ja vaikka tämä on ehdottomasti erinomaisten tyttöjen elokuva niin minua kutkutti eniten nähdä Daniel Stern, jonka muistan edellisen kerran nähneeni elokuvassa Sairasta Sakkia ja siitä on jo yli 10 vuotta aikaa. (Filmografiaa tarkastellessani huomasin, että olen nähnyt häneltä yhden uudemmankin elokuvan, mutta en muista miestä siitä.)
Niin ja tulipa tuossa mieleeni eräs asia. Kun mainitsin esimerkkejä ns. väkevistä näyttelijöiden esikoisohjauksista, niin ensimmäisenä mieleeni tulleet olivat kaikki miesnäyttelijöiden tekemiä. Ainoat nopeasti mieleeni tulleet naisnäyttelijät jotka siirtyivät ohjaajiksi olivat Betty Thomas, Penny Marshall ja Sondra Locke. Siis nimenomaan näyttelijättäriä jotka olivat tulleet tutuiksi ensisijaisesti esiintyjinä ja vasta sitten ohjaajina. Mutta en voinut ottaa heitä esimerkeiksi, koska joko en ollut nähnyt heidän esikoiselokuviaan, tai sitten se ei ollut mielestäni mainitsemisen arvoinen. Toki useampikin naisnäyttelijä on ohjannut elokuvia, mutta eikö se sitten ole yhtä yleistä heille kuin miehille, kun heitä ei tule samaan tapaan mieleen. Koska kyllä naisohjaajia tulee mieleen aivan rutosti, mutta ei nimenomaan näyttelijä-ohjaajia. Hmm...
No toivottavasti ainakin Barrymore jatkaa ohjaamista, sillä vaikka tämä jäi liiankin turvalliseksi elokuvaksi niin tasaisen varmaa työtä se ainakin on ja siitä on hyvä nousta ylemmäs rappusia.
Tämä Andrew Wilsonin elokuvassa toteama repliikki on lopulta juuri sitä mitä ajattelen Roller Girlistä, miinus sarkasmi sillä antamastani pistemäärästä huolimatta tämä on ehdottomasti kertakatselun arvoinen.
"Yeah, let's celebrate mediocrity! That's fantastic."
Tähdet: **
Roller Girl
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti