Linda Lovelace (Amanda Seyfried) on ihan tavallinen aikuisuuden kynnyksellä oleva tytteli joka tykkää tupakoida ja bilettää aivan kuten muutkin ikäisensä. Hän ihastuu ja hetkeä myöhemmin nai ihan täydeltä sialta alusta asti vaikuttavan hieman iäkkäämmän Chuck Traynorin (Peter Sarsgaard), joka sitten samantien osoittaa olevansa väkivaltainen hyväksikäyttäjä joka kusettaa vaimonsa osallistumaan pornoelokuvaan, joka tietenkin on tuo edellä mainittu Syvä kurkku. Elokuvan osoittauduttua jättimenestykseksi ja Lovelacen noustessa tähdeksi jota anellaan joka lehden kanteen ja haastatteluohjelmaan ,osaa rouva myös itsekin hetkellisesti nauttia asemastaan ja uskoo valoisaan tulevaisuuteen ihan oikeana näyttelijänä. Todellisuus iskee vasten kasvoja, kuten tekee myös aviomies ja pian Lovelace saa huomata olevansa vain ja ainostaan työkalu joka voidaan heittää pois kun metalli alkaa väsymään.
.JPG)
En oikeasti juuri pidä Syvästä kurkusta, mutta ymmärrän ja hyväksyn sen merkityksen popkulttuurikaanonissa ja yhdistettynä Inside Deep Throat-dokumenttiin kyseessä on kuten mainitsin mielenkiintoinen tarina, josta olisi mielestäni enempäänkin kuin vain viattoman tytön raiskaukseen jossa kaikki muut ovat pahoja, mutta nimihenkilö valkea pulmunen. Sitä tämä elokuva nyt oikeastaan kertoo ja vaikka se ei ole lähimainkaan huonoimmasta päästä pornoteollisuuden hyväksikäyttöjä kuvatessaan ja draamaelokuvaa ylipäätään, niin olin suuresti pettynyt, että kuitenkin taas otettiin se helpoin tie jossa isot pahat sudet kiusaavat ymmärtämätöntä viatonta sinisilmää. Toki ymmärrän, että halutaan valita jokin näkökulma, mutta ehkä se voisi olla joskus jokin muukin kuin se levein esteettömin tie ja tässä tapauksessa se tietenkin on juuri Syvän kurkun aika ja kiltin piltin romahduksen kuvaus. Olisi siellä ollut muutakin ja se muu olisi ollut virkistävää nähtävää saman jo koetun sijaan, mutta nyt tyydytään väkivaltaiseen mieheen, pettyneeseen isään, hyväksikäyttävään teollisuuden alaan ja äitiin joka uskoo tyttärensä olevan syypää kaikkeen. Se ei olisi tehnyt Lovelacesta "pahaa" ihmistä jos häntä ei olisi nostettu kritiikin yläpuolella leijuvan pyhän lehmän asemaan, vaan näytetty itse aiheutettujakin arpiaa, mutta kun ei niin ei ja siksi meillä on tässäkin oi olen onnellinen ja nyt kaikki on superkivaa-lopetus.Näyttelijät ovat ihan hyviä, vaikka monta kertaa tuleekin mieleen että esiintymistä tärkeämpää on ollut 70's vibojen aikaansaaminen ja sen on annettu tulla hahmojen merkityksen tielle, joka sitten laimentaa esiintymisten tehoa. Niinpä turhan usein jotkut tuntuvat olevan esillä vain jotta saadaan se tiettyyn aikakauteen yhdistettävä hiusmalli taikka vaateparsi esille, tai joku tarvitaan seisomaan funkyn tapetin ja auton edessä. Täten Boogie Nightsin arkipäiväisyyden sijaan mieleen tulee That 70's Show ja erityisesti tämä tulee Peter Sarsgaardin Traynorin kohdalla esille, kun maskeerauksella on ilmeisesti pyritty toteuttamaan oikean Traynorin sijaan Danny Mastersonin esittämä Steven Hyde. Oikea Traynor kun oli enemmänkin David Crosbyn näköinen. Itse asiasssa Sarsgaardin lookista tulee myös kovasti Luke Perry OZ:sta mieleen.
Crosby, Traynor, Sarsgaard, Masterson ja Perry.
No, itse esiintyminen on kuitenkin ihan perushyvää ja ainoa jonka olisi ehdottomasti jättänyt leikkaushuoneen lattialle on James Franco Hugh Hefnerinä. Jo pelkästään se että hahmo on aivan tarpeettomasti mukana korostamassa vain aikuisviihteen korkeampaa, hyväksyttävämpää merkitystä olisi ollut syy säästää filmiä muuhun, mutta kun Franco esittää roolinsa kuin olisi jossain teinixversiossa lollaamassa, niin tällöin kaikkinainen vakavuus katoaa kuin salamaniskusta ja tilalle tulee jokin Sex and the City Babies. Mikä ikävintä, se mainittu korostaminen muuntuu mahalaskuksi.Siispä ihan ok draamaelokuva, ei sen enempää.
Jää lajityypissään selvästi Boogie Nightsin ja Star 80:n jälkeen, mutta melkein yltää Wonderland Murdersin kantapäille. Sopivin paikka lienee kuitenkin Rated X:n rinnalla.
Tähdet: ***
Lovelace
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti