Etsivä Sean Nault (Kevin Sorbo) tutkii murhia joissa on käytetty jotain ennennäkemätöntä ja -kuulumatonta ihmishengen päättämiseen: ihan tavallista asetta ja siitä tulevia luoteja. Naultin maailma kun on meille vaihtoehtoinen todellisuus jossa eletään edelleen eräänlaista 50-lukua, mutta tieteen on korvannut taikuus ja vaikka ihmiset pukeutuvatkin kuin olisivat karanneet Raymond Chandlerin tarinasta niin kyseessä on Syvä uni korkeintaan vain jos H.P. Lovecraft olisi kirjoittanut sen juotuaan litrakaupalla lasolia. Koska taikakeinot eivät auta selvittäessä rikoksia joiden tekemiseen on otettu apua meille tutummasta arkisesta maailmasta, on Naultin pistettävä käsityksensä todellisuudesta sikseen ja koetettava yhdistää hokkus pokkus käytännönläheisyyteen.
Clive Barkerin Harry D'Amour kohtaa H.P. Lovecraftin SYFY-tuotannossa ja hyvä niin koska tämä on aika mainio tekele. Sarjakuvaan jota en tunne pohjautuva Paradox on sellaisella lovejoymaisella pilkkeellä silmäkulmassa tehty sympaattinen vaihtoehtotodellisuusjännäri jossa taikuus, zombiet, Pazuzut, fedorat sekä Raymond Chandler kulkevat käsi kädessä ja Barkeriin viitatessani mieleen tuleekin kuin humoristinen versio Lord of Illusionsista, jossa Pokémonit ovat korvanneet sadomasokistiset ihmishirviöt. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen SYFY-teos jossa halpuus on tarkoittanut myös selkeää läskiksi vetämistä ja pelkästään naurettavuudella pelaamista, joskaan ei myöskään mistään täysin vakavissaan tehdystä elokuvasta ole kysymys, vaan sellaisesta kuin vaikkapa Men in Black tai RIPD, jossa koetetaan pitää huumori asiallisena. Toinen noista esimerkeistähän onnistuikin olemaan hauska kun toinen oli taas vain naurettava. Paradox putoaa jonnekin sinne väliin, mutta on sentään ehdottomasti lähempänä Men in Blackia, josta sen erottaa selkeimmin vähemmän koomiset olennot ja budjetti jolla ei olisi maksettu edes Will Smithin kahveja. Tykkäsin monesta jutusta tässä elokuvassa ja siten halpa ulkoasu taikka sanotaanko että ei aivan Tommy Lee Jonesin tasoiset näyttelijät haitanneet. Hauskaa oli elokuvan 50-lukuinen maailma jossa elävät kuolleet, siivekkäät sarvipäät ja taikuus ovat arkea, jolloin jälkimmäistä ajatellen olikin mainiota nähdä miten poliisitutkimuksissa jokin noitaympyrä toimi eräänlaisena hologramminäyttöisenä tietokoneena ja jokin keijupöly herätti kuolleen kertomaan kuolemastaan. Tykkäsin myös kovasti ajatuksesta jossa tämä nimenomainen taikuutta hyödyntävä maailma on se ns, meidän elämämme todellisuus kun taas se vaihtoehto jota pahikset hyödyntävät on se missä me (sinä, minä, autiotalo ja muut) normaalisti elämme, jolloin toisin kuin yleensä vastaavilla ideoilla varustetuissa elokuvissa pragmaattinen kyttä ei törmääkään tehtävään jossa ns. yliluonnollisuus aiheuttaa ongelmia. Nyt pulmana on nimenomaan se, että pahis ei perinteiseen tapaan hyödynnä taikuutta, tms. vaan ihan tavallisia lyijyä syökseviä aseita, jotka aiheuttavat suurta kummastusta maailmassa jossa akbrakadabra on se millä pidätys tehdään. Mitä, ei siis laisinkaan liskon suomuista ja korpin kynsistä tehtyä sukupuolenvaihdosnektaria, vaan jokin rautapalikka joka käyttää ruutia apunaan). Tiede, mitä Ganeshan nimeen se oikein on?
Parodox on veikeä mitä jos-elokuva jonka suurimpana ongelmana pidän sitä, että olettaisin sen olevan tarkoitettu tv-pilotiksi ja siten se tuntuu aika suurelta osin vain esittelevän lähtökohtaa jonka ei ole tarkoitustaan päätyä loppuunsa yhden jakson aikana. Odotettavissa siis olisi ollut jaksoja joissa Nault toistuvasti matkaa taikatodellisuudesta (meille) oikeaan maailmaan ja samalla oltaisiin hieman kuin kala kuivalla maalla samoin kuin vaikkapa kun Star Trek nelosessa tulevaisuuden ihmisten saapuessa meille tuttuun, mutta heille täysin vieraaseen aikakauteen). Tähän Paradox kuitenkin jäi ja vaikka se maittoi minulle niin kyllä se sen verran nälkäiseksi jätti, että olisin halunnut lisääkin.
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti