McCoy - piru mieheksi (Shamus, 1973)

Tämä on taas niitä tapauksia joiden kohdalla minua hämmentää elokuvan suomenkielinen nimi. Ymmärrän kyllä McCoyn siinä mielessä, että päähenkilön nimihän on Shamus McCoy, mutta miksi vaihtaa titteli Shamusista McCoyksi kun molemmat ovat saman henkilön nimi. Kuulostiko McCoy muka jonkun mielestä niin paljon paremmalta ja myyvemmältä kuin Shamus jotta oli syytä tehdä vaihdos? Nyt tämä kuulostaa yhtä tarpeelliselta muutokselta kuin jos vaikkapa Killer Joe olisikin Killer Cooper.

Ja kiitos sen Shamusin syrjäyttämisen tämä ei kuulosta enää oikealta: "The film's title McCoy - piru mieheksi (1973) is an American slang word meaning detective, private eye or private detective."

Normaalia kylmemmässä huoneenlämmössä viihtyvältä raharikkaalta herra Humelta (Ron Weyand) on varastettu timantteja ja samalla tapettu alainen, joten hän palkkaa 53:n etsivävaihtoehdoistaan, kroonista rahapulaa kärsivän naistenmies Shamus McCoyn (Burt Reynolds). Shamus ottaa asian rennosti ja kuluttaa enemmän aikaa myyjättären vartaloa kehuen kuin tutkimusta tehden, mutta kun tieto hänen olevan Humen palveluksessa leviää, alkavat epäillyt lähestymään Shamusia. Eivät aikeissa auttaa vaan mielummin pistääkseen dekkarin hengiltä. Tarpeeksi monen asiaan liittyvän ja liittymättömän kuoltua päättää Shamus iskeä hanskat tiskiin vain huomatakseen ettei Hume oikein osaa ottaa vastaan kieltäytymistä. Se miksi hän ylipäätään palkkasi Shamusin on hämmentävää kun kerran oli itse syypää koko tapahtumaan. Ai mutta joo, pitäähän tässä tarinassa olla liiaksi epäiltyjä, kiertoteitä ja muuta mukavaa jotta tehtäisiin yksinkertaisesta vaikeaa, eikä lopuksi oikeastaan edetäkään aloitusta pidemmälle.

70-luku oli Burt Reynoldsin parasta aikaa jo pelkästään siksi, että hän tuntui pystyvän vielä pitämään aisoissa douchebagisminsa, kun 80-luvulle tultaessa hänen alkoi selvästi olemaan aina vain vaikeampi pystyä pitämään imagonsa vain hiukkasen itserakkaan kiusoittelevana hurmurina ja pian vaikuttikin siltä kuin Reynolds oli vain narsistinen paskiainen joka toimi Mariah Careyn esikuvana. Reynoldista diggaavana suurin pettymys olikin se, että vielä 70-luvulla hän tuntui oikeasti osaavan istuttaa elokuviinsa sen tyypillisen hieman itsekkäästi vitsailevan kovanaama-roolinsa, oli sitten kyse komediasta, draamasta taikka toiminnasta ja niinpä riippumatta katseliko Konnaa ja koukkua taikka Syvää jokea vaikutti Reynolds sopivan elokuvaan. Toki hän on lähes aina tuntunut esittävän ns. Burt Reynoldsia oli aikakausi mikä tahansa, mutta tuolloin hän pystyi pitämään itsensä poissa parodialinjalta taikka mulkeroinnista ja oikeasti vielä vaikutti haluavan kokeilla erilaisia elokuvia, vaikka ei ehkä sitten ollutkaan niin kovin valmis haastamaan itseään erilaisena esiintyjänä. Ei niin ettenkö edelleenkin katsoisi Reynoldsin elokuvia olivat ne sitten vanhoja saatikka uudempia, mutta aika vaikea minun on saada koko viimeisen päälle 30 vuoden ajalta kovinkaan montaa sellaista elokuvaa mieleen jotka olisivat olleet katsomisen arvoisia nimenomaan Reynoldsin vuoksi. No okei, ei ehkä ihan niin sillä joitakin elokuvia voi suositella siksi koska Reynolds on niin surkea että hän yltää siksi suureen viihdyttävyyteen (vrt. Striptease), mutta jos miettii elokuvia vaikkapa tuolta vuodesta 1980 tähän saakka jotka ovat katsottavia nimenomaan koska Reynolds on niissä hyvä, lienee mainittavin Boogie Nights. Mikä lienee hieman huono esimerkki sen ollessa hyvä muistakin syistä, mutta onneksi Reynolds on yksi niistä syistä. Hänen pitäisi olla se syy useamminkin. Valtaosa Reynoldsin elokuvista oli kuitenkin etenkin ennen Boogie Nightsia vain yksinkertaisia aiempien toistoja: joko hän oli naistennaurattajakovanaama joka veti pataan, tai hän oli naistennaurattajakovanaama joka ajoi autoa, ellei sitten ollut naistennaurattajakovanaama joka ei halunnut mennä naimisiin. Joskaan post Boogie Nights ei tuo myöskään mieleen järin suurenmoisia elokuvahetkiä. Parhaiten niistä itsensäkopioinneista hänen imagonsa istui Malonen kaltaisiin tylyihin toimintapätkiin, mutta muista varsinkin hänen komediansa olivat laiskoja innottomia vuokrarahankeruita joissa luotettiin, että se on varmasti hauskaa kun Burt Reynolds on Burt Reynolds hassun romantiikan pauloissa. Kenties hän käytti kaikki vähäiset temppunsa liian aikaisin eikä kyennyt enää kuin toistamaan itseään, sillä niin surkealta kuin se kuulostaakin vaikutti vuoden 1993 haiseva kasa nimeltä Kyttä ja puolikas pitkästä aikaa ensimmäiseltä elokuvalta jossa ei niinkään hän itse, mutta elokuva sentään koetti löytää Reynoldsista jotain uutta kiitos ns. perhe-elokuvan muka aikuiskomedian sijaan. Valitettavasti komediallisena ideana pistää kovanaama-Reynolds yhteen yliaktiivisen lapsen kanssa oli yhtä fiksu ratkaisu kuin tehdä jokin Reynolds in Space.

Katsoisin tuon.

Ehkä syy puolivillaisiin esiintymisiin ja suureen osaan yhtä puuduttavia elokuvia löytyykin nesteen nousemisesta hattuun ja sen aiheuttamasta välinpitämättömyydestä työtään kohtaan. Sama se, Reynolds harvoin enää vaikutti tyypiltä jonka kanssa iskisi ylävitoset, vaan mielummin iskisi naamaan.

McCoy - piru mieheksi ei ole mielestäni Reynoldsin parhaimmistoa, mutta se on kuitenkin elokuva joka muistuttaa miksi aloin alunperin pitämään hänestä. Hän kaataa naisen kuin naisen, kaataa miehen kuin miehen, edelliset vain sovinistisesti hurmaten sänkyynsä ja jälkimmäiset nyrkiniskulla tauluun. Hän vääntää hymy huulilla puujalkavitsejä ja iskee roskapöntön kannella pahista päähän. Hän on rahaton, mutta asuu asunnossa johon vain jollain isorikkaalla on varaa. Toisin sanoen Reynolds esitti tässä kuten muissakin elokuvissaan James Bondia joka ei vain ollut salainen tunnettu agentti ja nyt kun mietin asiaa niin syy miksi Reynoldsia oli aikoinaan harkittu Bondiksi taisikin olla enemmänkin hänen esiintymistyylissään joka oli bondmainen kuin hänen roolihahmoissaan. Tärkeää on se, että oli Reynolds sitten itse samanlainen kuin esittämänsä hahmot tai ei niin juuri se teki hänestä pidettävän, että hän vaikutti rehelliseltä kaikessa kyynärtaktiikkamoukkamaisuudessaan ja varsinkin tänä päivänä pelkkä äijämäisyys vaikuttaa hyvinkin piristävältä. Onko sellainen hyvä esikuva? Ei varmastikaan, mutta se on hyvä fantasiarooli, koska samoin kuin Bondin kohdalla kaikki tuntui onnistuvan ja sankari selviytyi aina voittajaksi ja mikä parasta, Reynolds-hahmolla tuntui olevan aina oma mielipiteensä. Nyt kun katsoo jotain Liam Hemsworth-sankareita niin kaikki sellaiset tuntuvat olevan rasittavuuteenkin saakka poliittisesti korrekteja, mutta joskus asia ei vain etene jos kukaan ei lyö nyrkkiä pöytään. Demokratiakin tarvitsee johtajansa. Myönnettäköön, että jonkun Reynoldsin johdolla päätyisimme varmasti umpikujaan, mutta ainakin sinne mentäisiin nopeammin kuin jatkuvan jahkailun tuloksena.

Shamus on dekkarina aika samanlainen kuin saman vuoden Robert Altmanin ohjaama Pitkät jäähyväiset, eli mukana on monen mutkan kautta kulkeva yksinkertaiseen ratkaisuun päätyvä elokuva jossa ns. nuhruinen yksityisetsivä törmää koko ajan ihmisiin jotka uskovat hänen tietävän enemmän kuin hän tietääkään ja ovat siksi valmiita aiheuttamaan fyysistä haittaa pysäyttääkseen etsivän työssään, mutta sankari vastaa tilanteisiin lakonisilla pottuiluilla. Ero on siinä, että vaikka Reynolds on Elliott Gouldin Marlowen tavoin kyynisen väsynyt kaikkeen hälinään ja sekoiluun, ei Shamus ole varmasti juuri esittäjänsä vuoksi mikään riepottelun kohde vaan paljon energisemmin asioita ratkaiseva. Siispä jos Marlowe otti pataan ja vastasi nyrkkien sijaan pilkkaamalla pahiksen hengitystä, tms., ei Shamus puolestaan ota vahingossakaan rystysiä nenäänsä vaan väistää ja lyö takaisin. Ja lyö varmuuden vuoksi uudestaan.

Pidän erityisen mielenkiintoisena sitä, että niin sekä McCoyssa kuin Pitkissä jäähyväisissä etsivällä on kissa ja kyseessä on sama kissa.

Kaikkihan tietävät, että kissat ovat parempia kuin koirat.

Shamus on hyvä jännäri jossa on sitä 70-luvun elokuville tyypillistä kylmyyttä, mutta myös sopivassa määrin pilke silmäkulmassa-huumoria ja vaikka Reynolds nyt onkin kuka on, ja siten jos ei hänestä yleensäkään pidä tai sitten pitää niin kaikesta huolimatta varsin hyvin hän istui Shamusiksi.

Hyvä tekoajalleen totutusti jatsahtava musiikki, josta vastasi parhaimmista parhain, Jerry Goldsmith. Loungehenkisempää kuin hänen Chinatown-jatsinsa.

Tähdet: ***

McCoy - piru mieheksi