Teininä raiskatuksi tullut poliisi Katherine (Jaclyn Smith) palaa 21 vuotta myöhemmin kotikaupunkiinsa jonka jätti piakkoin tuon edellä mainitun traagisen tapahtuman vuoksi. Kaikki, kuten esimerkiksi neidin isä eivät ole iloisia paluusta, sillä Katherinen kertomusta raiskauksesta pidettiin pienen kylän pienissä piireissä jonkinlaisena häpeän merkkinä, eikä väkisinmakaajaa tietenkään saatu peittelyn vuoksi kiinni. Nyt Katherine palasikin koska oli tullut työssään ampuneeksi toisen raiskaajan ja tämä sai hänet janoamaan verta, jonka vuoksi oli syytä hoitaa kesken jääneet hommat loppuun. Toisin sanoen hän haluaa saattaa seksuaalipahoinpitelijänsä hengiltä. Varsinkin kun on ilmennyt, että näiden vuosien aikana ei Katherine ollut jäänyt ainoaksi uhriksi, mutta toistuvasti tietyt piirit olivat ummistaneet silmänsä. Toisin kuin muut uhrit, Katherine oli heistä ainoana henkiin jäänyt, mutta nyt hän pitäisi huolen ettei vastaisuudessa kukaan päätyisi saman raiskaajamurhaajan kohteeksi.
Surkein musiikki koskaan. Tai no okei, jos kyse olisi Gameboy-pelistä niin se hektinen piipitys saattaisi olla kohdillaan, mutta raiskausdraaman taustoittajaksi ei mikään Super Mario Land sovellu.
Mikään I Spit on Your Grave ei tämä ole ja vaikka se ei ainakaan minun silmissäni ole huonokaan asia koska en pahemmin tuosta vertailukohtaelokuvasta välitäkään, niin siinä sentään tuotiin paljon väkevämmin esille se viha joka kantoi kostoon saakka. Tuskan roviossa sama teema tuntuu vesitetyltä, mistä saattanee olla syyttäminen television aiheuttamia rajoituksia, jolloin tämäkään tv-elokuva ei ehkä voinut olla niin agressiivinen sävyltään kuin olisi halunnut olla. Kyseessä kun ei ole niinkään oikeussalidraamaa jossa riittää kyynelehtiminen dramaattisten puheenvuorojen yhteydessä, vaan päähenkilönä on nainen joka on 21 vain kasvattanut vihaa ja verenjanoa, eikä tässä vaiheessa enää riittäisi pelkkä vankilatuomio vaan jonkun olisi maksettava hengellään. Mutta ei nopean menehtymisen kautta vaan hitaalla ja tuskallisella tuhannen viillon kuolemalla. Sen raivon pakottaminen iltayhdeksän NBC-formaattiin tylsistyttää terää aika pahasti. Ehkä se himmailu olisi toiminut jos henkilögalleria ei koostuisi perustyypeistä kuten liiankin läheisesti suojeleva isoveli, epäilyttävän ystävällinen kylälääkäri, viinanhuuruinen ja väkivaltainen ex-poikaystävä, murjottava jääräpääisä, vanhoilliset naiset jotka pitävät raiskauksen uhria lutkana (tästä mainitse jotain vielä myöhemmin) ja dialogi olisi hieman haastavampaa kuin jotain pinnallisuuksia jotka on kuin tatuoitu mainittujen hahmojen persooniin. Erityisen valitettavaa on, että Jaclyn Smith esittää roolinsa kuin lapsi jonka vanhempi sisar ei anna leikkiä samoilla leluilla, jolloin se hahmon palava raivo tuntuu jo siksikin vähätellyltä. Mutta tosiaan, uskon suurimman ongelman olleen elokuvan suuntaaminen televisioon , mutta ei kuitenkaan kaapelipuolelle.
Hämmentävää ja jotain mitä olisi voinut käsitellä erikoisemmin oli seikka, että Katherinen veljen vaimo oli sairaalloisen mustasukkainen kun miehensä esimerkiksi halasi sisartaan ja täti haukkuikin tästä johtuen Katherinea horoksi. Jos elokuvan paljastus olisi ollut alusta saakka veljen vaimon tiedossa olisi mustasukkaisuutta voitu esittää edelleen kieroutuneen mielen harhoina, mutta jotenkin oikeutettuna johtuen siitä mistä se kumpuaisi. Nyt kyseessä on vain kylän vanhoillisuskovainen täti jonka silmissä kaikki suuresta kaupungista on huoraamista ja sellainen pitäisi jättää Stephen Kingin harteille.
Tuskan rovion nimi olisi kannattanut vaihtaa Vähän sattuu nuotioksi.
Pienessä sivuosassa veljenpoikana kahdeksanvuotias Joseph Gordon-Levitt.
Näyttää muuten ihan samalta vieläkin.
Tähdet: *
2 kommenttia:
Ankea kansi.
Ostin sen tuon kannen tekstin vuoksi.
"Whoever left her for dead... left far too soon."
Lähetä kommentti