Mannaja: a Man Called Blade (Mannaja, 1977)

Tyly mahdollisesti palkkiometsästäjä Mannaja/Blade (Maurizio Merli) saapuu kaivoskaupunkiin aikeenaan syöstä alueen johdossa oleva rampa rahakas McGowan (Philippe Leroy) pois valtaistuimeltaan ja siten kostaa etenkin se, että päästäkseen isorikkaaksi oli tuo rosvoparoni käytännössä ryöstänyt maat omistukseensa. Uhrina tuolloin tietenkin Mannajan perhe.
Tuttuun hiljainen mies-tyyliin Mannaja pysyttelee uhkaavan salaperäisenä ja moraaliltaan vaihtelevana, mutta McGowanin oikea käsi, hyvin luihun näköinen Voller (John Steiner) tajuaa heti ettei tästä miehestä ole kuin yhdeksi asiaksi, haitaksi heille.
Riippuen tietenkin siitä katsooko elokuvan italiaksi taikka englanniksi saattaa tarinassa olla lieviä poikkeamia, mutta mitä siitä, kestä se kuin miesnainen.
Kun raha-ahne Voller kaappaa McGowanin tyttären Deborahin (Sonja Jeannine) anelee pohatta Mannajaa avukseen ja pienen kiusoittelun jälkeen näin tapahtuukin, mutta vaikka se siltä saattaakin tällä hetkellä McGowanin silmissä näyttää ei Mannaja ole unohtanut perimmäistä aiettaan ja niinpä edessä on edelleen kosto. Liekö kuitenkin niin, että McGowanin tulisi olla eniten huolissaan omasta lihasta ja verestä kuin vieraista?

Vaikka Mannaja on tunnistettavasti tuttu spagettiwestern niin siitä huomaa myös erittäin hyvin tekoajan olleen jälkeen tuon lajityypin kultavuosien sillä kuvan sävyt, musiikin toteutus ja väkivallan kuvaus on täyttä Ruoskan 70-lukua. Tai kenties italoleffana pikemminkin täyttä Keomaa. Viimeistään hyperpunainen veri kielii siitä ettei nyt olla kaikkein tutuimman spagun äärellä. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö Mannaja olisi nautinnollinen italowestern, mutta samaan tapaan kuten lähes kaikki uudemmat länkkärit on se hieman liian modernin oloinen (liian terävä kuva ei tässä tapauksessa ainakaan muuta tunnetta [joskin tässä versiossa kuvanlaatu vaihtelee hetkittäin]) ja siten sanoisimmeko hieman vieraannuttava, jolloin se vaikuttaa pikemminkin pastissilta kuin aidoilta oikealta tavaralta. Mutta vastaavasti jos kerran imitoiminen on se suurin kohteliaisuus ja sellaisena Mannajaa pitäisi, on se kuitenkin ansainnut hyvin terhakkaan peukun pystyyn.
Töykeä, p*skainen kuin mikä, hohtavan sinisiä silmiä, vaikeroivaa huuliharppua, pitkiä takkeja ja hetkittäin populvuhmaisen psykedeelinen (etenkin elokuvan intro on onnistunutta happotrippia), joten kyllä tätä mielikseen katsoo. Joskaan mitään uutta hahmojen taikka ideoiden suhteen Mannaja ei tarjoa, tehden kuitenkin sen tutun tavaran perustukevalla vakuuttavuudella. Ainoa todellinen ero aiempaan on kuitenkin vain tekoaikansa henki ja jos se nyt sitten on se korvien välissä oleva hyvä maku suussa niin olkoon sitten niin, pääasia että vatsa tykkää. No, onhan Mannajalla käytössä kirves, joka onkin se hänen jipponsa tässä elokuvassa, että onhan sekin nyt jo jotain... kai.

Se tosin täytyy kirveestä mainita, että kun se esitellään nimenomaan sellaisena seikkana, että tämä on nyt Mannajan raahaama ruumisarkku, tms. kiintopistehuomionkerääjä niin aika nopeasti mies siirtyy tuliaseiden pariin ja Blade muuttuu a Man Called Bulletiksi, jolloin pitääkseen kirvestä jonkinlaisena tavaramerkkinä on se loppujen lopuksi aika vähäisellä merkityksellä. Tosin onhan mukana sentään tilanne jossa "sokea" Mannaja tekee itselleen kivikirveen kuin paraskin mystinen ninjamunkki hiomassa miljoonan vesivedon katanaa.
Kyllä minä pidän tästä elokuvasta ja suosittelen sitä heille joille Django, Keoma ja vastaavat maittavat, sillä onhan tämä varsin hyvä lajityyppinsä edustaja, mutta kuten todettua niin uutta se ainakaan genren ystäville esittele.

De Angelis-veljesten laulut ovat hiukan koomisia niiden ollessa Keoman tavoin aivan liian alleviivaavia, aivan kuin ne toimisivat näkövammaisten kertojaäänenä joka vain toteaa mitä kulloinkin kuvassa tapahtuu. Tässä nyt on pöytä ja pöydällä on yksi, kaksi, kolme, neljä jalkaa joilla se pysyy tasapainossa. Zen.

Tähdet: ***
Mannaja: a Man Called Blade