"(Topher) Grace and director Michael Dowse wanted to "do something that felt like it was literally made in the '80s" and not a parody of that generation. Grace believed it wouldn't be the 80's without heavy cocaine use," niin tämä pitäen mielessä ei kannata loppuosaltakaan odottaa mitään todellista koskettavaa aikamatkaa todelliselle 80-luvulle, vaan pikemmin televisiosarja That 80's Shown kaltaista pintakuvitelmaa siitä mitä tuo aikakausi muka oli olevinaan. Hauskasti That 80's Show todellakin oli sukua tämän elokuvan pääosassa olevan Topher Gracen läpimurtovälineelle That 70's Showlle, sillä edellisen ohjelman päähahmo, Glenn Howertonin esittämä Corey oli Gracen 70's-hahmon Ericin serkku ja nyt jätettyään seitkytluvun taakseen päätti Grace siis omia tuon kasariserkkunsa toimetkin. Ja jos se nyt tuntuu siltä, että keskityn hieman liikaa itse elokuvan ulkopuolisiin seikkoihin niin tässä tulee varsinainen juonikuvaus:
Matt (Topher Grace) on nuorimies joka ei koulun päättymisen jälkeen oikein tiedä mitä elämältään haluaisi, paitsi saada kouluihastuksensa Torin (Teresa Palmer) omakseen. Tiukka, mutta rakastava isä (Michael Biehn) ja lempeä paapova äiti (Jeanie Hackett) koettavat omilla keinoillaan työntää Mattia oikeaan suuntaan, mutta nuorukaiselle on tällä hetkellä tärkeintä osallistuminen bileisiin joissa voisi viimein pokata Torin. Seuraa tilanteita joissa koulusta tuttu ääliökomistus (Chris Pratt) toteuttaa idiotismia, jupit vetävät kokkelia ja retronuoret iskevät silmää menneelle. Ajalleen ominaisia muoti-ilmiöitä esitellään taukoamatta ja lopulta Eric Forman ymmärtää ettei tarvitse esittää itseään suurempaa saadakseen jotain itseään suurempaa.
Joten jos elokuvan aikana ajatukset hieman liikuskelevatkin sen sivuilla niin hitot siitä, tämä kun on niin vahvasti That 70's Shown jakso 80-luvulle siirrettynä ettei sille yksinkertaisesti voi mitään.
Jos nyt annoinkin hieman negatiivissävytteisen kuvan elokuvasta niin älkää huolestuko, ei tämä huono teos ole. Positiivista on erittäin laajamittainen kasariseikkojen painotus jolloin esimerkiksi musiikki ei ole vain new romanticsia vaan itsensä Trevor Hornin avustuksella luotu äänimaailma hyödyntää kaiken ajalleen tutun massailmiön sieltä Safety Dancesta comptonräppiin ja tukkaheviin. Elokuvan soundtrack onkin varsin mainio kokoelma tarttuvaa musisointia. Tämän lisäksi dialogi on pullollaan kasari-ilmiöviitteitä, kuva on ruutu ruudulta täynnänsä voimasolmioita, käärittyjä pikkutakkien hihoja, hikipantoja, etc. Joten vaikka minua hieman nolottaakin Gracen käsitys siitä mikä tekee kasarista aidon kasarin niin onhan se myönnettävä, että vaikka kosketus on pinnallinen, aikakausikliseitä on heitetty mukaan vain koska siihen on ollut mahdollisuus ja tarina tosiaankin on vain kulutettu hiilipaperikopio tyypillisestä luokkabileaihiosta niin kevyenä komediana se on sopivan huvittava ja vaikka tässä onkin aikalailla lapsekasta triviabongausfiilistä mukana niin ainakin itseni ikäiselle joka oli syntynyt tämän elokuvan todellisuutta ajatellen oikeaan aikaan on siinä tiettyä kullattua nostalgiaa koettavana. Se tosin on myönnettävä, että kun lopussa on se pakollinen päähahmon puhe jossa hän kertoo rakkautensa kohteelle ja muille lähettyvillä oleville totuuden itsestään ja kuinka hän rakastaa niin tuolloin viimeistään tulee hieman negatiivisella tavalla mieleen, että jos kerran tarkoitus oli tehdä parodian sijaan ihan aito Pretty in Pink-sarjan elokuva, mutta ei tehdä sitä olemalla omana itsensä vaan pelkästään lainaillen palasia niin kuinka tarpeellisest elokuvasta on kyse? Ja tällöin ei myöskään katso kasaria muuna kuin koristeena, ei sydämestä tulevana haluna siirtää henkeä sinne aikojen taakse.
Yksi mainio kasariviittaus on näyttelijä Dan Fogler itse. Ei siksi ettäkö hän esittäisi jotain itselleen poikkeavaa roolia, sillä ainakin kaikki mitä minä muistan häneltä nähneeni ovat olleet samanlaisia hieman hikisiä, epäsiistin oloisia ylimielisyyteen turvautuvia ääliöitä ja sellainen hän on tässäkin, mutta koska mies muistuttaa ulkonäöltään muun muassa Konnakkoukkuja kahdelle-sarjasta ja Nörttien kosto-elokuvista tuttua Curtis Armstrongia (joka muuten on tunnetuin juurikin samanlaisista rooleista joita Foglerkin esittää) niin melkeinpä uskonkin, että Fogler oli roolitettu juuri samankaltaisuuden vuoksi kuin mistään muusta syystä.
Niin ja elokuvan tunnusmusiikki on erittäin miellyttävä.
Tähdet: ***
Take Me Home Tonight
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti