Poislukien yhtyeen keulakuvaa Joeyta (Rob Stefaniuk) ei Jenniferin nykytila muita soittoniekkoja haittaa ja Joeytakin hermostuttaa verenhukan sijaan eniten se, että Jennifer olisi syrjäyttämässä hänet mikrofonin varresta. Hiljalleen muitakin bändin jäseniä muutetaan vampyyreiksi ja umpitylsästä musiikistaan huolimatta yhtye rupeaa menestymään listoilla, ja en ihan oikeasti tajua sitä edes ajatellen elokuvan fiktiivistä todellisuutta saati todellakaan tätä oikeampaa maailmaa jossa kaikenlaiset samanlaiset laimeat 3 Doors Downit menestyvät liiankin hyvin, sillä kun Suckin tapauksessakaan tämä The Winners ei menesty siksi, että ostava yleisö innostuisi vampyyri-imagosta koska he eivät tiedä sitä vaan ihan oikeasti siitä unilääkemusiikista. Persoonattomuuden ei pitäisi olla myyntivaltti, mutta niin se vain tuntuu liian usein olevan. No kuitenkin, bändi siis menestyy, mutta kuinka kauan ura jatkuu kun perässä on vampyyrinmetsästäjä Eddie Van Helsing (Malcolm McDowell)? Aivan liian kauan.
Aivan liian kauan.
Sinänsä ihan mielenkiintoinen sekoitus hieman kaikkea mahdollista kauhusta komediaan, musikaalista stop motion-animaatioon ja aiheensa sekä cameorooliensa vuoksi elokuva on täynnä kaikenlaista rockmusiikkin liittyviä silmäniskuja joiden ainakin tulisi kutkuttaa viihdeteollisuuden kasvattien mielihyvänystyröitä. Surku vain ettei oikein mikään tunnu kantavan syntyajatustaan pidemmälle, sillä kun huumori on sitä, että rajavartija vetää kumihanskan käteensä, popkulttuuriviittaukset ovat Born in the USA-, The Kids Are Alright tai Abbey Road-kansista lainattuja pinnallisia poseerauksia
ja elokuvan suurin täky eli lukuisten muusikoiden tekemät vierailut jäävät vain tylsiksi katsokaa keitä kaikkia saimme mukaan-jipoiksi, niin vaikka mukana onkin hauskoja ideoita eivät ne kuitenkaan tarjoa juuri minkäänlaista todellista sisältöä. Sääli sinänsä koska ne leluautolla tehdyt animaatiokohtaukset ovat sympaattisen tarkoituksellisen kömpelöitä ja tottakai niistä musiikkiaiheista vitseistä saa irti paljonkin triviatyylistä bongattavaa, mutta aikalailla elokuva jää sen vangiksi, että on haluttu täyttää se nimenomaan kaikenlaisella ylimääräisellä sälällä ilman muuta yhteistä tekijää kuin musiikkiaihe. Toki myönnän, että pidän joistakin näistä tempuista ja esimerkiksi vaikka Mobyn johtama hevibändi kuulostaakin joltain Disturbedilta (jonka laulajan melkein ainakin uskon tekevän nimettömän häivetekniikkaa hyödyntävän cameon) niin visuaalisesti hänellä viitataan selvästi Rob Halfordiin. Samoin kaikesta typeryydestään huolimatta vampyyrimetsästäjä Eddie Van Helsingin nimi sai nanosekunniksi hymyn huulille, kuten teki myös Alex Lifesonin esittämän rajavartijan ohimennen tekemä maininta bändihistoriastaan ja onhan siellä lukumääräisesti niin paljon niitä viittauksia sinne sun tänne, että jokunen niistä saa väsytettya ja siten osuu ainakin maalitaulun ilmansuuntaan. Hauska taikka pelottava tämä ei ole laisinkaan sillä koko elokuvaa vaivaa sama ongelma kuin itse keskiössä olevan bändin musiikkiakin ja niinpä jos energia jää sellaisen Alter Bridgen/Creedin/Nickelbackin tasolle niin on aivan sama kuinka kovaa sitä huutaa rock 'n roll kun sellaisella kävelytahdilla vain ruostuu ja sammaloituu vaikka väitetysti pitäisikin räjähtää adrenaliinin voimasta. Siksi onkin erityisen naurettavaa, että kun elokuvan The Winners-yhtye päättää Purple Rainin oppien mukaisesti käyttää murjotuksen jälkeen muitakin lauluja kuin vain päävokalistin, niin se on silti ihan samaa laiskanpulskeaa väsynyttä halailua alusta loppuun. Näin ollen jos suosittelen tätä jollekin niin se johtuu pitkälti vain siitä, että musiikkitrivian suurkuluttajat saanevat eniten irti aihepiiristä ja vaikka muuten elokuva onkin enemmän tai vähemmän harrastelijapohjaisen oloinen niin hitto vie se Malcolm McDowellin esittämän hahmon nuoruutta kuvaavan filmimateriaalin (O Lucky Man) hyödyntäminen istuu ympäröivään materiaaliin täydellisesti ja on aivan eri maata muun toteutuksen kanssa. Sekin tosin jää vain muutamaan sekuntiin, mutta on vähintään yhtä uskottavaa kuin Forrest Gumpin ulostamishätä JFK:n edessä.Tämä elokuva kaipaisi mukaansa kommenttiraitaa sillä olisi oikeasti hauska tietää kuinka monta popkulttuuriviittausta menee ohitse ja kuinka monen kohdalla saattoi lukea mukaan enemmän kuin siinä onkaan (on tässä sentään päälle 40 minuuttinen making of-dokkari, mutta ei kovinkaan syvääluotaava). No, ainakin Henry Rollinsin lookissa on varmasti haluttu simuloida David Johansenia.
Tässäpä jotain kiintoisaa: muun muassa Cuben, Cypherin ja Splicen ohjannut Vincenzo Natali kuuluu Suckin tekijätiimiin (additional story consultant). Ei tainnut kuitenkaan suuremmin konsultoida.
Tähdet: **
Suck
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti