House of Mouse-yökerholla on valomerkin aika, mutta lumimyräkkä sulkee tiet jättäen Simban, Bellen, sen yhden lohikäärmeen jonka nimeä en juuri nyt muista ja monet muut saarroksiin edellä mainittuun rakennukseen. Ei huolta, Mikki tietää miten aika saadaan kulumaan ja miten vältetään kannibalismiin sortuminen: katsotaan piirrettyjä.
Ensimmäisessä tarinassa (Donald on Ice, 1999) Aku Ankka koettaa luistella, mutta törmäilee vähän joka paikkaan ja koska sen seurauksena vahingossa kaataa veljenpoikien lumiukon on poikien kosto oleva suloinen. Pudotetaan Aku-setä veteen kokemaan hypoterminen nautinto.
Seuraavaksi (Pluto's Christmas Tree, 1952) Mikki käy noutamassa kuusipuun tuoden muassaan jyrsijäkaksikon aiheuttamaan Plutolle harmaita hiuksia.
On Minnin vuoro (The Nutcracker, 1999) kun hän saa Mikki-actionfiguurin joka hakkaa suurella nautinnolla pähkinöitä palasiksi. Minni kokee kafkamaisen metamorfoosin kutistuessa miniatyyriksi itsestään ja pääsee piiskaamaan eloon herännyttä Mikki-lelua. Sitten hypitään karhujen vatsoilla, luistellaan karkkikepeillä ja valot ja värit valtaavat tajunnan. Pink Floyd soimaan.
Lopuksi Mikki (Mickey's Christmas Carol, 1983) on köyhä duunari jonka ilkeä itara työnantaja Roope-setä kohtaa joulun kolme henkeä ja oppii olevaan avokätisempi.
Kokoelma talvitemaattisia lyhytanimaatioita pienen kehyskertomuksen kanssa ja koska näitä vastaavia kokoelmia on julkaistu pilvin pimein ei liene ihme, että jonkinlaisen best of-ajattelukäsityksen vuoksi mukana on moneen kertaan nähtyjä tarinoita, joita tosin ollessa vain neljä kappaletta ei prosentuaalisesti liiaksi kulunut toisto ole täysin mahdoton ollessaan varsinaisten jaksojen osalta ainoastaan 50%. Mickey's Christmas Carol on eri yhteyksissä aika monta kertaa kierrätetty ja varsinkin Pluto's Christmas Tree on tungettu niin moneen paikkaan, että se sen näkee jo unissaankin vaikka olisi kuinka hereillä. Ei siinä mitään, erinomainen lyhytanimaatiohan se on ja on varsinkin piirrostyyliltään eniten omaa silmääni miellyttävä, mutta monenmonta tällaista kokoelmaa nähneenä ja omistavana suurin mielenkiintoni kohdistuu aivan muihin osiin levyn sisällöstä. Vuoden 1999 teokset The Nutcracker ja Donald on Ice ovat ihan kelvollisia hassutteluja, mutta oletetun kehittymisen sijaan hämmentävän laiskanoloisesti tehtyjä sillä niissä kovaääninen hosuminen tuntuu olleen merkittävämpää kuin keskittyminen oivaltaviin tilanteisiin taikka sanailuun ja itse piirrostyyli on viimeistelemättömän pinnallista jossa varsinkin väritys on aivan kauheaa näyttäessään tehdyn jollain paintin maalipurkkitäytöllä. Eli aika hengettömän oloista on elo tää. The Nutcrackerin sankarihevimusiikki on vieläpä todella outo valinta ja vanhentaa tarinan jonnekin kasarihevin kultakaudelle jonnekin viikolle 12 vuonna 1986. Tarinallisesti Christmas Carol on ymmärrettävästi se kaikkein vaikuttavin ja se on myös piirrokseltaan kaikkein yksityiskohtaisin näyttäen enemmänkin täyspitkältä elokuvalta kuin lyhytanimaatiolta (se tosin on lähes puolituntinen muiden ollessa hieman alle 10 minuuttisia). Mikä ei siis tarkoita etteivätkö lyhärit muulloinkin saattaisi näyttää elokuvamaisilta ja ole yksityiskohtaisia, tms. vaan jos ajatellaan näitä sillä televisiosarjan jakso versus elokuva-tavalla jossa resurssit ovat yleensä elokuvissa suuremmat ja siten mahdollisuuksia tarkempaan hiomiseen on enemmän niin silloin lyhykäisiä ei näe aivan täyskasvuisina vaikka saattaisivatkin olla kypsempiä.
Tietenkin Christmas Carolin ollessa ns. opettavainen kertomus on se hetkittäin sen verran melankolinen, että vaikka lopputulos onkin capramaista joulun ihmettä niin pelkäksi lumivalkoiseksi rallatteluviihteeksi se ei ole aivan ideaali, mitä puolestaan se kuluneimmaksi kierrätykseksi kutsumani Pluto's Christmas Tree on. Se on piirrokseltaan tarkka, animointi on sulavaa ja huumori keskittyy eräänlaiseen minimalistiseen viihdyttävyyteen (ts. talttahampaat ja koira eivät puhu ihmistä ja joudu siten keksimään sanottavaa vaan voivat olla Buster Keatonin tavoin eleet ovat tärkein koominen elementti) joka tuo esille olennaisimman.
Jaksoja ympäröivä kehyskertomus lumen saartamina olemisesta ja myrtyneen Aku Ankan mielen nostattamisesta (Aku ei ole joulufiiliksessä) on samankaltainen kuin vanhoissa taskukirjoissa, eli toisin sanoen se on piirrostyyliltään ja sävyltään aikalailla päätarinoista eroava (joskin piirrostyyli istuu niihin '99-animaatioihin) eikä se tee kokonaisuudesta kovinkaan yhteneväistä, mutta omana itsenään se on ihan yhtälailla kivan kevyttä ajanvietettä kuin ne taskariesimerkitkin, joten varsin mielelläni niitäkin osuuksia katselee. Toisin sanoen Mikki Hiiren taikajoulu on kuten lähes kaikki muutkin vastaavat kokoelmat: hiukan epätasainen kokonaisuus, mutta enimmäkseen varsin mukavaa katseltavaa ja parhaimpina hetkinään erinomaisen nautinnollinen.
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti