Alkoholisoitunut ex-poliisi MacGregor (Charlie Sheen) on kirjoittanut menestyskirjan murhaajien mielenliikkeistä ja paennut menestystään Skotlantiin, jossa sitten asuu omasta halustaan narkkariluolan näköisessä läävässä, tupakoi siihen tahtiin ettei ehdi ensimmäistä savuketta nostaa huulilleen kun seuraava on jo sytytetty ja juo viinaa sen verrran tarmokkaasti ettei siihen yllä edes suomalainen Tallinnassa käydessään. Jotta varmasti tietäisimme että MacGregor on masentunut, varmistetaan se siten ettei hän koskaan sytytä valoja eikä osaa ajaa partaansa. Ei se mitään, pimeää ja märkää on kaikkialla muutoinkin, sillä kyseessähän on Skotlanti. Maa joka on niin hieno, että sieltä kotoisin oleva Sean Connerykin on sen puolella nyt ja ikuisesti: "I am not an Englishman, I was never an Englishman, and I don't ever want to be one. I am a Scotsman! I was a Scotsman and I will always be one." Siksi mies häipyi sieltä täytettyään 16-vuotta ja asuu nykyään jossain veroparatiisissa.
MacGregorin dokaus kuitenkin keskeytyy kun sarjamurhaaja päättää aloittaa poliisien kanssa kissa ja hiiri-leikin ja tottakai vain Mac voi hänet pysäyttää. Tämän murhaajan modus operandi on lähettää lehtiin tulevan uhrinsa kuolinilmoitus, mutta aika tuttuun tapaan hänkin veistelee jotain pöpismirepliikkejä, kääntää ja vääntää tappamansa kristusposeerauksiin ja ottaa tietenkin uhreikseen vain nättejä neitseellisiä tyttöjä joiden ruumiiden vieressä on mukava möllötellä.
Kun puhutaan Se7enia kopioivista elokuvista tulevat ensimmäisenä mieleeni Christopher Lambertin Resurrection ja tämä Sheenin Postmortem, sillä molemmat koettavat niin kovasti vedota samaan katsojakuntaan, että vain jos mukana olisivat jättirobotit ja isot hait puhuttaisiin vasta silloin Asylumin mockbustereista, muuten lähtökohdat ovat ilmiselvät. Erona Asylumin isompien vanavedessä rahastaviin tuotoksiin on Postmortem (ja Resurrection) kuitenkin itsensä vakavissaan ottava elokuva ja tällöin yhtäläisyydet eivät jää esimerkiksi vain jonkin kansikuvan ja idean tasolle. Joskin vaikka Se7enin nihilistinen maailma onkin pyritty kopioimaan jokaista piiskaavaa sadepisaraa myöten, on tasoero tuohon David Fincherin ohjaustyöhön kuin Grand Canyon. Tosin näille kaikille yhteisesti yhteisesti Se7en on myöskin hyvin vakava elokuva, eikä sille kaipaakaan pilkettä silmäkulmaan, mutta Postmortem kuuluu juuri niihin sellainen imitaatiopeleihin jotka toisintavat kohdettaan karikatyyrimaisesti ja siksipä elokuvan synkkyys viedään lähes parodisiin mittasuhteisiin, ja vaikka mieleen ei tulekaan sellainen Asylum-tuotannon kaltainen itseironisuus on tässä elokuvassa kömpelöiden korostusten vuoksi tiettyä koomista pilakuvamaisuutta. Niiden synkkyyksien erojen selittäminen on yhtä vaikeaa kuin se, että koettaisi kertoa miksi Steven Seagalin yksi ilmeetön roolisuoritus olisi parempi kuin toinen ilmeetön roolisuoritus, mutta vaikka Se7en on masentava, synkkä ja kaikkea muutakin ilotonta niin Postmortem on uskonut että juuri ne ja ainoastaan ne seikat olivat menestyksen perusteet ja elokuva koettaa olla siksi vieläkin ilottomampi. Koska hei, jos masentuneisuus on plussaa niin tosimasentuneisuuden täytyy olla vieläkin parempaa. Siispä jos Morgan Freeman ei nähnyt valoisaa tulevaisuutta ihmiskunnan edessä, on se pimeys nyt vieläpä humalassa kaiken aikaa. Postmortemissa ei siis ole hetkeäkään kun ei tuntuisi siltä kuinka kaikki toivo on menetetty ja viinahuuruissa suoritettu itkuinen ranteiden villtely on sekin ihan suolesta, mutta silti se fantsumpi vaihtoehto. Ja uskokaa tai älkää, ei tämä silti oikeastaan ole mikään surkea leffa. Ei nyt kovin hyväkään, mutta se huonous tulee aika paljon juuri siitä tiedosta että se koettaa olla jotain muuta kuin oma itsensä ja tällöin se hautautuu vertailussa omaan mahdottomuuteensa. Kun taas jos vertailukohteina käyttää Postmortemin ohjanneen Albert Pyunin muuta tuotantoa, on tämä aika hemmetin tasapainoinen ja sillä ajatuksella jopa vakuuttava psykosarjamurhaajatrilleri. Tunnelma on kenties ylikorostetun synkistelevä, hahmot itsemurhan partaalla huojuvia märkäsilmiä ja äänimaailmakin vonkuu maailmantuskaa jopa ollessaan hiljaa (jota se harvoin on, koska kirkkokuorovonkuna on ilmeisesti parhaimmillaan kun sen suorittaa Mieskuoro Huutajat), mutta kaikesta naurettavasta yliampuvasta murjotuksesta huolimatta se ainakin pyrkii olemaankin tarkoituksellisen synkkä herkeämättä koska hei, tämä maailma on. Pyun ei ole mikään tasokas elokuvaohjaaja ja viihdyttävimmillään hän onkin kun tarjoilee uransa typerimpiä virhefilmatisointeja ja niistä erheistä hän onkin onneksi koostanut lähes koko uransa, mutta harvoin hänen edes hivenen vakavampaan suuntaan pyrkineet elokuvansa ovat saaneet käyttöön näin sopivan pohjan. Alkkiskyttänero, kryptistä uskonnollista symboliikkaa käyttävä sarjamurhaajanero ja hassuihin solmuihin vedettyjä uhreja. Ei kuulosta oikeastaan kovinkaan innovatiiviselta taikka uniikilta, mutta ne toimivat jonkinlaisina perusteluina olla synkkä ja masentunut, ja vaikka Pyun vetääkin sitä överiksi niin tässä yhteydessä sen ryppyotsainen vakavuus toimii paremmin kuin hänen elokuvissaan yleensä. Ja verrattuna mihin tahansa muuhun psykomurhaajatrilleriin ollaan vähintäänkin keskitasolla. Ehkä hivenen sen rajan alapuolella, mutta ainakin tämä on juuri ja juuri parempi kuin Horsemen, jonka olettaisi jo ohjaajansa vuoksi olevan tasokkaampi Se7en-apinointi. Ei ole.
Surku että vaikka Pyun oli nyt saanutkin elokuvaltaan luvan olla tietyllä tavalla ylivedetty, ei hän silti ole selvästikään tiennyt mikä siitä on hyvästä ja mokaileekin pahiten hetkissä joissa saisi hengähtää, jolloin varsinkin kun ollaan poliisiasemalla sijoittuvissa kohtauksissa oli hän jostain syystä päättänyt olevan hyväksi jos kamera liikkuu koko ajan ja kuvassa on eräänlainen tarpeeton haalea rasvakerros päällä. Tämä kameran levoton, huojuva liikehdintä on ilmeisesti kuvaamassa poliisitutkinnan hektisyyttä, mutta outoa on ettei hän vaikuta käyttävän samaa tekniikkaa muulloin kuin vain näissä poliisiasemakohtauksissa. Se näyttää näissä tilanteissa naurettavalta, sillä kytät vain hengailevat tuijottamassa tietokoneiden ruutuja ja niillä kamera-ajoilla ei tehdä tilanteista vauhdikkaampia, jota ei olisi tarvinnutkaan, vaan vaikuttaa yksinkertaisesti siltä kuin Pyun ei olisi luottanut tilanteen olevan tarpeeksi jännittävä ilman että jotain liikutellaan liikaa. Sitten vielä tekee mieli pyyhkiä ruudulta se rasvakerros, joka ei ole ruudulla vaan kameran filtterinä.
Sheen on ihan ok (ei lähelläkään parhaintaan, mutta kaukana huonoimmastaan) alkkiskyttänä joka joutuu selvittämään mystista murhasarjaa, mutta hyvin koomista on se kuinka hän on aluksi ylikorostetun surkeassa kunnossa, muta päätettyään auttaa poliiseja murhien selvittelyssä riittää näköjään parran ajaminen ja mies on taas parhaimmassa mahdollisessa kunnossa koskaan. Alkoholismistakin pääsee eroon heti kun posket ovat vauvapeppuna.
Olen pahoillani jos joku nyt sai tästä sellaisen kuvan, että kyseessä olisi hyvä elokuva. Se kun ei sitä ole, mutta on se silti parempi kuin saattaisi Pyunin tuntien olettaa. Älä kuitenkaan maksa euroa enempää, sillä ei se nyt sentään sen arvoinen ole.
Niin ja tämä on tietenkin sen sheenkauden elokuvia kun hän koetti palauttaa uskottavuuttaan näyttelijänä ja teki sen käyttämällä nimeä Charles.
Se onnistui erinomaisesti, vai mitä?
Muuten, tuo kokopunainen kansi on aika hieno.
Tähdet: **
2 kommenttia:
En tiennytkään tuosta Charles-hommasta! xD Sillähän se uskottavuus saavutettiinkin! Pidän noin yleisesti Sheenistä näyttelijänä ja häntä mielelläni katson vaikka hieman kehnommassakin pätkässä.
Ilmeisesti hän oli siinä uskossa, että Charlie kuulosti liian pikkupoikamaiselta, siksi oli aika aikuistua ja ottaa aikuisen nimi. Mikä on aika huvittavaa kun eihän edes se Charles ole hänen oikea nimensä.
Lähetä kommentti