Kyttä Trevor (Brian Keith Gamble) - jonka nimen mainitsen oikeastaan turhaan kun kuollut hän on ihan just - näkee ratsian yhteydessä tilaisuutensa tulleen, kun pahikset ovat saatu hengiltä niin kukapa kaipaisi kadonneita miljoonia jotka heiltä jää jälkeensä. Valitettavasti kollega Roland (Steven Seagal) on rehti poliisi ja siksipä hänet on raivattava tieltä. Bang bang ja lyijyä rintaan. Kuolo ei kuitenkaan korjaa kuin Trevorin, mutta puolikuntoinen ja kipulääkeriippuvainen Roland joutuu jättämään ammattinsa taakseen. No hei, jos House pystyy tekemään työnsä lääkehuuruissa, varmasti myös sinäkin. Tosin koska kyseessä kuitenkin on Steven Seagal ei heikkouden esittäminen ole sallittua ja siten mies vain ravistaa vammansa hiivattiin ja vaikka meille näytetäänkin hänen napsivan niitä kipulääkkeitä (tosin se taitaa tapahtua vain kerran pari) niin yhtä hyvin hän voisi syödä mandariinia, koska mitenkään haitallista lääkeriippuvuus taikka sitä hoidettava vamma ei hänen tapauksessaan ole. Eli Rolandin paluu huippukuntoonsa toteutetaan samassa hengessä kuin Vaikeasti tapettavassa Mason Stormin paluu koomasta ja lihassurkastumisista normaaliin nuijimiskondikseen siten, että kunhan herää ja parta ajetaan on kaikki taas entisellään. On sitä kuitenkin puheen tasolla ylläpidettävä Rolandin lääkeongelmaa ja siksipä tämä joka tappokeinon ja aselajin mestari (kyllä, siellä on pakolliseen tapaan listaus sankarin kyvyistä jotka ylittävät inhimillisyyden rajat) on pakotettu pysymään poissa poliisin ammatista. Onneksi vanha ystävä Connor (Stephan Duvall) tarjoaa henkivartijan hommia ja Roland lähteekin jonnekin Meksikon rajamaille vahtimaan nuorta naista, Nikitaa (Liezl Carstens). Paikan maininta ei muuten olisi merkityksellinen, sillä tämä rutiinitoimintajuoni voitaisiin sijoittaa vaivatta vaikka Kuuhun, mutta nyt kun edessä on hiukkasen viherkellertävää värimaailmaa, latinokidnappaajia ja se pakollinen osuus jossa päihderiippuvainen ammuskelun raunioekspertti lähtee yhden miehen sotaan jossa hänen pikkusormensakin vastaa vähintäänkin kymmentä pahista, ja se yhdestoistakaan ei ole vastus eikä mikään, niin kyllähän tämä tuntuu ottaneen hieman innoitusta Tony Scottin Man on Firesta (nimenomaan tuosta remakesta, ei alkuperäisestä versiosta).
Ei huolta, Man on Fire vain pikemminkin vilahtaa mielessä kuin olisi jotenkin häiritsevästi esillä ja se ajatuksissa käyminenkin vaikuttaisi olevan enemmän mahdollisten sattumien summa kuin ehkäpä täysin tarkoituksellista apinointia (tosin lopussa kun Seagal kävelee pois ja ruudun täyttävät liekit ei voi miettiä muuta kuin, että ollaanko nyt kirjaimellisesti tulessa oleva mies). Siispä tarjolla ei ole todellista värioksennusta, latinopahikset jäävät valkoisten pahisten varjoon, rikkinäinen henkivartija onkin voimansa tunnossa ja kun pikkutyttökin on vaihdettu aikuiseen hulivilinaiseen, on kyseessä ennemminkin perus-Seagalia kuin jonkinlaista perässähiihtämistä. Joten jos tässä on Man on Firea takana, on se nimenomaan innoittajana kuin läpipiirrettynä. Melkein sanoisinkin, että jos The Keeperistä tulee jokin tietty elokuva vahvimmin mieleen, ehkä se onkin jo mainittu Vaikeasti tapettava. En tarkoita sitä vain koska molemmissa Seagal esittää kyttää joka ammutaan sairaalakuntoon ja hänet koetetaan tappaa potilaana ollessaan, tai kuinka molemmissa elokuvissa äijä vain pyyhkäisee päältään lähes kuoleman ja vetää sitten kaikkia pataan, vaan koska ne yhdistettynä siihen, että tämähän vaikuttaa lähes hänen uransa alkupuolen elokuvalta on se siksi yhdistettävissä Seagalin elokuviin kuten juurikin Vaikeasti tapettava. Miksikään kovin hyväksi elokuvaksi en mene The Keeperiä väittämään, mutta kaikkien niiden itäeuroroskaelokuvien joukossa tämä on toki edelleen kehno, mutta sen tyyli on jotenkin niin rutiinijenkkiläinen, että se vaikuttaa olevan enemmän linjassa juuri niiden leffojen kanssa joiden vuoksi rupesimme alunperin pitämään Seagalista. Yhtä ammattitaitoista toimintaelokuvaa tämä ei ole kuin vaikkapa se Vaikeasti tapettava, mutta ei kuitenkaan yhtä feikisti amerikkalainen kuin leffansa joissa Igor on yhtä kuin Frank ja borssi hampurilainen. The Keeper on vain tavanomaista halvanoloista jenkkitoimintaa, mutta suhteutettuna Seagalin uraan post jokin Exit Wounds on se sieltä positiivisemmasta päästä.
On silti enimmäkseen aika tylsä. Kenties siis aika huono, mutta voisi tottavie olla paljon huonompikin.
Sääli ettei Seagal vieläkään uskaltautunut tekemään hahmostaan muuta kuin omnipotentin, sillä pilleristihahmollaan oli mahdollisuuksia olla se syntinsä pesevä altavastaaja, mutta sitä ollaan mielummin vain tosimies koko ajan ja aina.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti