tiistai 14. tammikuuta 2014

Manattu mikä manattu (Repossessed, 1990)

Tiedänhän minä, että kun joku näyttelijä nousee suosioon suureen niin hänen aiempia elokuvia ruvetaan helposti markkinoimaan sillä nykysuosiolla ja esimerkiksi näin ollen jokin vanha pienenpieni sivuosa saattaa uusintapainoksessa syrjäyttää sen elokuvan päätähdet. Eikä sekään ole mitenkään ennenkuulumatonta, että joku niistä vanhemmista elokuvista saa uuden julkaisunsa seurauksena myös uuden nimen, joka sitten muistuttaa kovasti sitä elokuvaa joka tuosta nyt suuresta nimestä teki sen nimenomaisen tähden. Leslie Nielsenin kökkökomedia The Creature Wasn't Nice tuli monelle tunnetuksi vasta kun miehestä tuli kansainvälinen komediatähti Mies ja Alaston ase-elokuvan myötä ja Creature muuttui siten Naked Spaceksi. Mutta edes tuon esimerkin avustamana en silti jostain syystä ollut varautunut tähän Manattu mikä manattu-elokuvan dvd-julkaisun kanteen.
Hmm, siinä on jotain etäisesti tuttua.

Näemmä tuo on ollut käytössä ihan sieltä elokuvan alkuperäisestä ilmaantumisesta saakka, että vaikka onkin kopio/kunnianosoitus/parodia toisesta kansikuvasta, se niin ei ainakaan ole pelkästään dvd-julkaisua varten tehty myymään Alastonta asetta Manatun sijaan. Vaikka uskonkin, että moni siihen meillekin alunperin tutuksi tulleeseen kansikuvaan tottunut ostaakin elokuvan vähintään puolierehdyksissä.
Väliäkö sillä, onhan se piirros kuitenkin varsin hieno.

Isä Mayii (Leslie Nielsen) on suorittanut henkisesti ja fyysisesti (no kai kun kaadutaan sen seurauksena portaissa) vahingoittavan demonin poiston manaamisella ja pyrkinyt sittemmin kaikin tavoin välttelemään paholaisen läheisyyttä. Siitä onkin jo 17 vuotta kun kauheudet koettiin ja paholainen karkoitettiin Nancysta (Linda Blair), joka on nykyään onnellinen perheenäiti elämässä rauhaisan harmonisen seesteistä kotielämää mutta kerran katsoessaan television humpuukievankelistaa Welleria (Ned Beatty) demoni tunkeutuu jälleen Nancyyn ja hernesoppa lentää. Ymmärrettävästi huolestunut Nancy hakee aiempia kokemuksiaan muistellen apua kirkosta, tavaten nuoren itsestään epävarman pappi Luken (Anthony Starke), joka ei ole uskoa uskostaan huolimatta todelliseen demoniseen sielunvaltaukseen, mutta lupaa auttaa rouvaa. Pian Luke saa huomata ettei ole tarpeeksi pätevä hoitamaan tapausta yksikseen ja hakee apua Mayiilta, joka tietenkään ei enää toistamiseen halua kokea 17 vuoden takaisia kauhuja. Toisaalla se rahanahne tv-pastori Weller kuullessaan Nancyn ahdingosta näkee tässä tilaisuuden rahastaa suorittamalla manaus kameroiden edessä ja tehden tapauksesta samanlaista karnevalistista luojanpilkkaa kuin Voice of Finland. Luonnollisestikaan Weller ei usko oikeasti mihinkään paholaiseen, saati sitten ole mitenkään uskovainen, ellei sitten uskonnoksi lasketa rahaa. Isä Mayiin on siis rohkaistava mielensä ja ryhdyttävä taistoon pahuuden joka ei ole Jussi Parviainen kanssa.

Manattu mikä manattu on ihan okei komedia, sillä samalla tavalla kuin ne kaikki muutkin Leslie Nielsenin tekemät parodialeffat jotka eivät ole Alastomia aseita. Mikä siis pitkälti tarkoittaa sitä, että mukana on useita hauskojakin kohtauksia, mutta kokonaisuus tuntuu enemmänkin satunnaisten sketsien kokoelmalta kuin pitkältä elokuvalta. Onhan Alastomissa aseissakin paljon irtovitsejä jotka eivät edistä tarinaa, mutta ne eivät vaikuta vain siltä että olisi otettu joku leffa juonineen mukaan ja heitetty päälle läjä vitsejä, kuin millaisia taas niin monet muut parodiaelokuvat turhan usein tuntuvat olevan. Sinänsä jos vitsejä tulee tarpeeksi usein ja keskitaso on vähintänäkin hyvä, niin elokuva saattaa irtonaisuudestaan huolimatta pelastua niiden avustuksella. Manattu mikä manattu sisältää joitakin todella hauskoja kohtauksia jotka saavat minut näyttämään peukkua, mutta enimmäkseen vitsien taso menee kyllä siellä nivustasolla ja niitä vitsejä ei ole lähelläkään tarpeeksi täyttämään lasia. Hyvin paljon tissihuumoria, kompurointia ja jostain syystä lähes aina kun joku sanoo jonkin varsinkin toiseen elokuvaan, tms. liittyvän vitsin hän vilkaisee kameraan ja tekee sellaisen ilmeen jolla tarkoituksella rikkoo neljännen seinän. Siis esimerkiksi kun Linda Blair kertoo perheelleen tekevänsä hernesoppaa, hän pysähtyy sen jälkeen hetkiseksi jättämään tilaa naurulle ja vilkaisee katsojaa kuin silmää iskien. Niiden taukojen vuoksi tuntuu kuin tähän elokuvaan olisi tarkoitettu naurunauha taustalle soimaan, mikä olisi ollut ehkä tarpeen sillä noissa nimenomaisissa kohtauksissa tulee aikamoisen myötähäpeän tunne joka olisi siten ehkä saatu piilotettua.
Parodiset vitsit liittyvät tietenkin pääosin Manaajaan ja kaikki tutuimmat kohtaukset käydään läpi, joten pää pyörii ja sen sellaista. Paha vain, että katsojalle pitää aina huomauttaa kyseessä olevan vitsi ja esimerkiksi joku your mother sucks kukkoja in hell-kohtaus olisi voitu jättää dialogiltaan aivan samanlaiseksi, kun se yhdistettynä muuhun komediaa olisi tehnyt tutuistakin repliikeistä ilman muutoksia hauskan. Mutta ei, sellaiset pitää väkisin vääntää vähän sanoiltaan hassummiksi ja sitten vilkaista katsojaan, että hän ymmärtää kyseessä olleen vitsi.
Tarinan puolesta minä pidän paljonkin tuosta ajatuksesta yhdistää jenkkiläinen tv-uskovaisuus Manaaja-juoneen ja melkein ihmettelenkin miksei samaa ideaa ole hyödynnetty yhdessäkään Manaajan jatko-osassa.

Enimmäkseen helppoja kompuroimisvitsejä, vanhentuneita huomioita aikalaisilmiöihin ja todella huolimattoman oloista esiintymistä. Jälkimmäiseen liittyen onkin huvittavaa, että Leslie Nielsenin hahmo kommentoi yhdessä vaiheessa elokuvan lapsinäyttelijöiden huonoa esiintymistä ja sitten mies itsekin vetää aika yskivällä automaatilla.
Mutta joukossa on pari vitsiä jotka oikeasti naurattivat minua silloin kun elokuva alunperin ilmestyi ja jotka huvittavat vieläkin. Esimerkiksi kun yhdessä kohtauksessa tavataan neljä pappia joiden nimet ovat Crosby, Stills, Nash ja Young, niin se yksinkertaisuudestaan huolimatta on mielestäni varsin veikeä kasku. Kuitenkin se todellinen elokuvan helmi on kohtaus jossa Luke etsii Mayiita, mutta ei löydä koska mies on sulautuu taustaan kuin kameleontti. Katsokaa vaikka:
Tosin en noiden kahden vitsin ansiosta oikein jaksa pitää intoa kauaa yllä ja kyllä tässä mennään lähemmäksi Mr. Magoota kuin Airplanea. Ja vaikka ajatus Linda Blairista toistamassa tunnetuin roolinsa erilaisella näkemyksellä saattaa kuulustaa mainiolta, niin tämä on hieman kuin Robert De Niron hyvin vähän hauska itseparodiointi elokuvassa Terapian tarpeessa.

Tähdet: **
Manattu mikä manattu

3 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Leffan alkupuoli toimii minusta kohtuullisen hyvin, mutta loppuu meneekin sitten jo liiallisen kohkaamisen puolelle. Käsikirjoittajalta kaikeiti paras puhti siinä vaiheessa jo mennynnä...

...noir kirjoitti...

Kertojaosuus, eli se kuinka Nielsenin hahmo kertoo koko elokuvan tarinan opiskelijoille on jotenkin aivan tarpeeton osuus ja tuntuu jotenkin vain keinolta venyttää elokuvan pituutta ja aivan kuin tekijät olisivat pelänneet etteivät vitsit tule ymmärretyksi ellei joku niistä kerro.

Jessus kirjoitti...

Tämä Nielsenin elokuva onkin päässyt menemään aivan tyystin ohi. Tuo VHS- kansi tosin näyttää sen verran tutulle, että jossain yhteydessä olen leffaan varmasti törmännyt.