Blastfighter (1984)

Tiger (Michael Sopkiw) on ex-kyttä, joka istui linnassa pistettyään vaimonsa murhaajan hengiltä. Vapauduttuaan Tiger kantaa kaunaa kaikille pahantekijöille ja niin totta kuin herra on paimeneni, ei minulta mitään puutu, sillä minulla on superhaulikko joka ampuu napalmia. Ihan oikeasti.
Siispä Tiger vetäytyy metsän siimekseen, pysytelläkseen erossa kaikista ongelmista, jotka tietenkin etsivät hänet. Joten Tiger adoptoi, tai pikemminkin kidnappaa hoidettavakseen orvoksi jäävän kauriin, mutta kun pahat metsämiehet viiltävät vasan kurkun auki, hakkaa Tiger heidät maitotölkillä. Taitaa olla sitä Valion uutta Arkimaitoa, sillä se on makunsa perusteella aika tappavaa tavaraa.
Tiger ei oikein hyväksy vanhan ystävänsä Tomin (George Eastman) bisneksiä, joihin kuuluu sahan omistaminen ja eläinten virtsarakkojen leikkaaminen. He ovat kuitenkin vanhoja ystäviä ja lupaavat siksi jättää toisensa rauhaan, mutta valitettavasti Tomin mulkeroveli Walter (Stefano Mingardo) on kavereineen ottanut Tigerin silmätikukseen, sillä he eivät vain pidä hänestä. Siispä kun punaniskat kiusaavat Tigeria, käy hän hajottamassa kiinalaisen kokin,,, öö,,, teurastamohuumelabran? Ei se nyt oiekasti taida mikään metadoniklinikka olla, mutta paljon on kemikaalipulloja esillä. Tämä johtaa kiukutteluun, jota ei ainakaan lievennä se, että punaniskat tappavat Tigerin vast'ikään tapaaman tytär Connien (Valentina Forte), jolloin Tom joutuu veren ollessa vettä väkevämpää asettumaan ääliöveljensä avuksi. Kakkaako karhu metsään? No, ei ainakaan sinä aikana kun pillastunut Tiger vetää Ramboksi ja kulkee pistämässä billybobeille uusia hengitysaukkoja.

Ilmeisesti on ollut jokin kirjoittamaton taikka kirjoitettu sääntö, että ainakin kaikissa 80-luvun ensimmäisen puolen italoperäisissä post apo-, giallo- ja vigilanteleffoissa on sairaan tarttuvaa synamusiikkia, sillä vaikka muuten ei välittäisi tästäkään Blastfighterista, niin ainakin elokuvassa soiva italodisko aiheuttaa euforiaa.

Michael Sopkiw on jäykkä kuin ne puunrungot joita elokuvat metsurit käsittelevät, mutta Dressmannposeerauksen mies osaa ja parhaimmillaan hän onkin kohtauksissa joissa katsoo jonnekin kaukaisuuteen. Vinkutytär Connieta esittävä Valentina Forte onkin elehtimisellään paljon rasittavampaa seurattavaa ja kun neiti tuntuu kiljuvan väärissä kohdin ja selvästikin pidättelevän nauruaan dramaattisissa kohtauksissa, niin tahattomasta koomisuudestaan huolimatta ei häntä meinaa jaksaa. Parasta Forten hahmossa on se, että kun punaniskametsästäjät ovat hänen isänsä perässä, niin neiti on nonstoppinana valmis luovuttamaan. En mä ala, ei tästä tuu mitään.
Ehkä se johtuu vain muiden näyttelijöiden huonoudesta, mutta pahus vie kun tuo George Eastman osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, vaikuttaessaan oikeasti olevansa rehellisen huolissaan siitä kun joutuu valitsemaan puolensa vanhan ystävän ja idioottiveljen välillä.

Onneksi juoni on vanhaa kulunutta kauraa aina ex-kytästä kilju kuin sika-punaniskoihin jotka suurinpiirtein aivastuksen vuoksi ovat valmiita murhaamaan ja raiskaamaan ja taas murhaamaan koko maailman. Joten äkkiä nyt, tekosyyt sikseen ja metsästämään pahiksia mahdollisimman sadistisen väkivallan turvin. Mutta kuten arvata saattaa, niin eihän tämä missään vaiheessa ole niin tenhoava elokuva kuin mitä sen supermakee kansi lupaa ja ajoittain pitkästyminen kolkuttaa ovella kuin haastemies. Mutta kun Ramboleikit alkavat, niin kyllä Blastfighter silloin potkii kasseille aika tehokkaasti. Se tosin mikä ihan taatusti ottaa kaikkia tätä elokuvan katsojia päähän on se, että kun kannessa esitellään näyttävästi tuota superhaulikkoa ja samoin tehdään elokuvan alussa, niin sitten varsinaisen päätoiminnan alkaessa ja Tigerin kulkiessa metsässä lahtaamassa pahiksia, ei tämä boomstick ole juuri laisinkaan käytössä. Enimmäkseen heppu pistelee reikiä puukolla ja vasta ihan lopussa vedetään vermeet päälle ja ammutaan monenmoisia räjähtäviä paukkuja.

En tiedä mikä siinä on, mutta on jotenkin hauskaa nähdä italiaksi tälläinen muka jenkkien punaniska-alueelle sijoittuva (ilmeisesti lähellä Atlantaa) italoleffa, eikä vain englanninkielisellä dubbauksella kuten niin moni saatavilla oleva julkaisu yleensä tuppaa olemaan. Ei niin dub kuin Mad Professor tai Lee Scratch Perry, mutta sopivan epäsynkassa. Tottakai mukana on myös englanninkielinen versio ja se löytyy tämän levyn ekstroista. Mikä on aika erikoista, että toinen ääniraita ei ole teksti- ja ääniasetusten puolella, vaan lisämateriaaleissa.

Tähdet: **
Blastfighter