American Ninja (1985)

Muistinsa menettänyt Joeksi nimetty hiljainen nuori mies (Michael Dudikoff) on kierrellyt viimeiset vuodet orpokoteja sun muita, kunnes tuomari sitten passitti hänet armeijaan ja nyt mies on sijoitettu Filippiineille. Erakkomainen Joe leimataan suoraan huonoksi ja haitalliseksi ainekseksi, ja vaikka mies pelastaakin ylivoimaisilla lähitaistelukyvyillään (no, jonkinlaisilla lähitaistelutaidoillaan) leirin komentajan kauniin tyttären Patrician (Judie Aronson) ninjahyökkäykseltä, niin kuraahan siitä vain tulee niskaan.
Niin ninjoja. On jotenkin huvittavaa, että kun ninjat iskevät niin kukaan ei ihmettele asiaa hetkeäkään ja kun niistä myöhemmin puhutaan, ei kukaan, ei siis kukaan sano esimerkiksi ettei ninjoja ole olemassakaab, vaan ne ovat näköjään yhtä arkipäiväisiä kuin pisuhätä.
Alueella onkin ninja-armeija joita johtaa coolisti nimetty Black Star Ninja (Tadashi Yamashita) ja tämä ninjajoukko toteuttaa megalomaanisen asekauppiaan Ortegan (Don Stewart) käskyjä. Ortega saa aseensa korruptoituneilta armeijan jehuilta ja kun he alkavat pitämään Joeta uhkana toimilleen, on mies pistettävä pysyvästi hiljaiseksi. Onneksi syrjään vetäytyvä Joe ehti kollegoidensa suututtamisen ohella saamaan ystävän reippaasta kanssasotilas Jacksonista (Steve James), joten aivan yksin hänen ei tarvitse kohdata pahisninjoja. Joten yksin Joe lähtee kohtaamaan vihollista, mutta matkalla hänet pysäytetään, sillä Japanilainen puutarhurisotilas Shinyuki (John Fujioka) joka ei tiennyt sodan päättyneen, tulee ja palauttaa Joen muistin. Vahvan homoeroottisten treenimontaasitakaumien avustuksella meille paljastetaan, että Joe on itsekin ninja ja sitten vedetään pahiksia pataan.

Jos on kasvanut Commandon ja Rambon seurassa, piti Sho Kosugia, Jackie Chania, Jean Claude Van Dammea, Chuck Norrisia ja Dolph Lundgrenia kovimpina koskaan, niin sitä todennäköisesti myös diggasi American Ninjaa. Olihan se tosi bad ass juttu silloin ja vaikka elokuva ei oikeasti nyt mikään kovin ihmeellinen olekaan, niin vähintään ajan kultaamat muistot pitävät sen aika korkealla kun muistelee hyviä kasaritoimintaleffoja. Onkin sinänsä aika mielenkiintoista, että vaikka pääosassa olevan Michael Dudikoffin elokuvaura ei American Ninjoja lukuunottamatta oikeastaan koostu minkäänlaisista taistelulajielokuvista, niin jotenkin hänet aina yhdistetään Van Dammen kaltaisiin potkunäyttelijöihin, vaikka eipä hän esimerkiksi tässäkään elokuvassa juuri jalkoja taikka käsiä heiluttele. Siis toki hän on ketterämpi kuin minä villeimmissä unelmissanikaan, mutta toimintanäyttelijänä hän on lähempänä Bruce WIllisia kuin Van Dammea. Joten jos American Ninja kuuluu enemmänkin lapsuusmuistohin ja ainoaksi kosketukseksi Dudikoffiin, niin uusintakatselu saattaa aiheuttaa jonkinlaisia unelmien särkymisiä kun huomaa, että sankari ei olekaan se kuminivelinen akrobaattipotkija kuin millaiseksi hänet saattaa muistella.
Mutta vaikka nyt hieman latistinkin tunnelmaa toteamalla ettei American Ninja ole mikään poikkeavan hyvä elokuva edes päähänpotkimisleffaksi ja pääosan ninjakin suht' tavallinen mies, niin kyseessä on silti ehdottomasti viihdyttävä elokuva. Dudikoff on kissamaisten liikkeiden puutteesta huolimatta hyvä amerikkalaiseksi käsitykseksi ninjasta, vaikka esimerkiksi trailerissa oleva nimi American Warrior onkin kenties sopivampi kuvaus hahmosta. Mies kuitenkin toteuttaa sopimuksessa vaadittavat vähimmäisliikkeet, on sopivan ilmeetön ja kauniskasvoinen. Muiden Cannon-elokuvien tyyliin kyseessä on tosiaan hyvin amerikkalaishenkinen, tähtilippumaisen patrioottinen elokuva ja Ronald Reaganin muotokuvaa myöten kyseessä on kylmää sotaa huokuva kasarileffa, mutta nimenomaan sellaisten seikkojen vuoksi American Ninja onkin nykyään aika hauskaa katseltavaa. Minkä vuoksi uskallankin väittää, että suurin osa on varmaan hieman pettynyt kun dvd-julkaisuun ei pistettykään sitä kasetista tuttua tähtilippukuvaa, vaan tilalle tuli 'muricaa vähättelevämpi punakansi.
Ei siksi, että porukka nimenomaan kaipaisi jenkkifanfaareja, vaan koska se on se millaisena elokuva tuli tutuksi ja se edusti aikautta jolloin punakone oli automaattisesta paha verrattuna freedom frieseihin.
Kun siihen elokuvan poliittisen ajan tähtihurmokseen vielä pistetään sekaan voltteja hyppiviä ninjoja, niin summana on ajoittain Godfrey Ho-sarjan tahattoman koominen, sopivan vauhdikas ninjailu joka herättää lapsekasta innostumista kaikessa hupsuudessaan ja samalla henkilöiden kuten minä kohdalla nostattaa nostalgisia muistoja. Joskin myönnettäköön, että täysin uudelle katsojalla American Ninja todennäköisesti on enemmänkin slomo-ninjailua joka ei vetoa millään säkenöivällä toiminnalla, eikä onnistu kokemattomuuden vuoksi aiheuttamaan niitä se oli sitä aikaa-fiiliksiä, vaan on pikemminkin kaikin puolin vanhentunut niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Joten kyllä iso osa American Ninjan maineesta ja suosiosta koostuukin vain oikeassa ajassa olemisesta. Kyseessä kuitenkin on niitä elokuvia jonka varsinkin lapsena nähdessään haluaa mennä pihalle leikimään olevansa ninja, aivan samoin kuin Karate Kidin jälkeen pyrki hiomaan kurkipotkunsa yliluonnolliselle tasolle. Tietenkin nykylapset varmaan sen pihalle materialisoitumisen sijaan vain muuttavan Facebookissa statuksensa sinkusta ninjaksi.

Jacksonia esittävä Steve James on pirun cool. On sitä jokaisessa elokuvassa jossa olen hänet nähnyt. Kuoli aivan liian nuorena.

Tähdet: ***
American Ninja