2013

Tässä vaiheessa moni suorittaa katsauksen edellisvuoteen, mitä tuolloin saavutti, mitä ei, mitkä olivat vuoden parhaat ja pahimmat. Siispä minäkin teen jotain samanlaista ja tietenkin pääosin keskittyen tämän blogin aihepiiriin.

Itselleni  viime vuosi oli henkilökohtaisesti sen verran raskas, että vuoden mittaan ja etenkin loppuvuotta kohden kasvanut masennus on aiheuttanut puolustusreaktion mielessäni ja olen näin ollen aikalailla pyrkinyt pyyhkimään suurta osaa edellisvuodesta pois, joka on vastaavasti sitten myös sumentanut niitä hyviäkin hetkiä. Tiedän nauraneeni usein, hymyilleeni, mutta myös olleeni jatkuvasti väsynyt, itkun partaalla ja pyrkineeni näistä jälkimmäisiä peittelemään parhaimpani mukaan. Kuukausi sitten tapahtunut muutto oli todella tarpeen sen ravistellessa ikäviä tunteita pois ja antaen eräänlaisen uuden lehden käännettäväksi. Oletukseni siis onkin, että tämän vuoden 2014 aikana pystyn nauttimaan myös viime vuoden hedelmistä.
Mutta koska tarkoitukseni ei ole avautua tämän enempää ja masentaa muita heti näin symbolisesta aamusta, sillä edelliseen liittyen olen itsekin jo paremmalla mielialalla, niinpä siirrytään niihin elokuviin.

Koska en mitenkään systemaattisesti seuraa uutuuselokuvia, enkä ole koskaan ymmärtänyt miksi jotkut ihmiset tahtovat niin orjallisesti nähdä vain tuoreimpia leffoja, jolloin videovuokraamossakin kititsevät jos eivät heti saa nähdäkseen sitä uusinta uutta. Hitto, jos elokuva on itselleen ennennäkemätön on se silloin uusi julkaisuvuodesta riippumatta. Siispä kun pohdin parhaimpia viime vuonna näkemiäni elokuvia, en pahemmin jaksanut välittää siitä olivatko ne julkaistu nimenomaan vuonna 2013 ja näin ollen minun listani koostuikin elokuvista jotka näin tuona vuonna. Tätä kirjoitusta varten en pohtinut listani kokoa, vaan pikakelauksella kävin mielessäni elokuvia joista kirjoitin vuonna 2013, jolloin ne ovat vuoden 2013 elokuvia ja niistä ehdottomasti suurimman vaikutuksen teki Thomas Vinterbergin ohjaama Jahti (Jagten, 2012).

Sen esiin loihtima tunnetila ylitti synkkämielisestä aiheestaan huolimatta muut niin kirkkaasti, että toiset elokuvat joista pidin ja pidän edelleenkin suuresti eivät tunnu juuri miltään vertailussa. Kuitenkin muita elokuvia joista nautin hyvin suuresti viime vuonna ja joita suosittelen lämpimästi katsottavaksi ovat muun muassa:
The Hunter (2011)
Naapurini Yamadat (Hôhokekyo tonari no Yamada-kun, 1999)
The King of Kong: A Fistful of Quarters (2007)
Oceans (Océans, 2009)
Jeff Wayne's Musical Version of the War of the Worlds (2006)
Lego Batman the Movie: DC Super Heroes Unite (2013)

Jos noista pitäisi valita Jahdin ohella vain yksi suositeltavaksi, niin se olisi Naapurini Yamadat. Siitä tulee hyvälle tuulelle.

Huonoja leffojahan tuli katseltua ihan tietoisestikin niin paljon, että jos niitä alkaa listaamaan niin olemme täällä vielä ensi vuonnakin.

Huonoista puheen ollen, suurimmat pettymykset ja mitäänsanomattomuudet tuntuivatkin tulevan musiikin puolella. Nyttemmin kun levykokoelmani on kasvanut erittäin suureksi (pitääkin jossain vaiheessa tehdä uusi kokoelmapostaus. Myös elokuvista), en enää pahemmin ostele uusia äänitteitä, vaan keskityn aika pitkälti niissä vain jotenkin varmoina pitämiini tapauksiin. Vuonna 2013 useampikin suurimpiin suosikkeihini lukeutuva  yhtye julkaisi uutta materiaalia ja valtaosa niistä olisi rehellisesti sanoen voinut jäädä julkaisemattakin.
Hyviä olivat muun muassa Nine Inch Nailsin Hesitation Marks, Editorsin The Weight of Your Love ja David Bowien The Next Day, joista varsinkin Bowien levy sai minun osaltani kohtuuttomiakin odotuksia osakseen. Edellä mainituista yksikään ei tosin ollut mielestäni mikään ns. tajunnanräjäyttäjä, vaikka jokainen niistä sisältääkin mielestäni esittäjiensä parhaimpiin kuuluvia kappaleita.
Pronssisen Pokaalin Vastatuulensoutajat onnistui valloittamaan levysoittimeni hyväksi toviksi, vaikka yhtyeen diskografiassa kyseessä onkin heidän mielikuvituksettomin äänitteensä. Sen verran onnistunut tekele se kuitenkin on, että päihitti heittämällä muut kotimaiset bändit.
Depeche Moden Delta Machine ja KMFDM:n Kunst olivat suuria pettymyksiä olemalla niin älyttömän harmittoman kuuloista tapettia, jotka eivät jää päähän edes naulaamalla. Olemalla niin valjuja kuin Delta Machine ja Kunst ovat, ovat ne ehkä jopa suurempia pettymyksiä kuin jos levyt olisivat helpommin sanottuna pelkästään surkeita.
Sen surkeimman levyn tittelin saa Ministry typerästi nimetyllä From Beer to Eternity-pökäleellään. Hyi saasta, miten kehtasivatkin aikaansaada levyn joka saa Bloodhound Gangin kuulostamaan Kronos Quartetilta.
Onneksi Front Line Assembly Echogeneticillaan pelasti musiikillinen vuoden ja se levy on allekirjoittaneen mielestä vuoden 2013 levy, ainakin vuoden 2013 aikana julkaistuista levyistä. Joskaan se ei silti ole Front Line Assemblyn paras.

Palatakseni vielä Ministryyn, niin en mitenkään ymmärrä miten yhtye (tai pikemminkin henkilö) joka on tuottanut maailmaan levyjä kuten The Land of Rape and Honey, Psalm 69 ja The Mind is a Terrible Thing to Taste voi tyytyä tekemään From Beer to Eternityn kaltaista tasapaksua rasvamälliä. Sellainen kun kuuluu Kotiteollisuudelle. Kakkahuumorilta kuulosta Ministry on alkanut jo pitkään tuntumaan huonolta vitsiltä ja vaikka rohkenen olettaa edellisen levyn Relapsen ja uuden levyn kansissa olevien comeback- ja farewell-tarrojen olevan jonkinlaisia itseironisia huomautuksia liittyen heidän jatkuvilta tuntuviin lopettamispäätöksiinsä ja niiden perumisiin, niin ihan oikeasti, Te olitte mestareita, nyt lähentelette suolistokaasuja.

Kuitenkin, hyvää ja onnellista uutta alkanutta vuotta kaikille jotka tämän sattuvat näkemään ja tämän vuoden 2014 kunniaksi menenkin ja paljastan kasvoni. No tavallaan ainakin.