Ajatuksenani on vain valita levyhyllyistäni filmiaiheisia levyjä jotka ovat mielestäni jollakin tavalla veikeitä, taikka erikoisia, syystä että ne ovat harvinaisia, eivät ole harvinaisia, niissä on hassu kansi, tms.
Esimerkkinä mainittakoon Hans Zimmerin Broken Arrowin scorelevy jossa on jostain syystä erään jenkkiläisen tyttöbändin kansivihko oikean sijaan. Ja se virhe oli tapahtunut jo ilmeisesti tehtaalla, sillä levy saapui luokseni muoveissa. Siinä esimerkki tyhjänpäiväisyyksistä jollaista saatan turista valinnoiksi päätyneistä levyistä. Hei, olihan tuokin mielenkiintoisempi tarina kuin jos vaihtoehtona olisi ollut se, että sain Broken Arrow-levyn Broken Arrow-kansilla.
Siispä kaikki levyt joita otan esiin, eivät ole siellä siksi että tahtoisin vain tai laisinkaan suositella niitä, kunhan nyt vain pulisen jotain.
Kuvasta voitte nähdä tämänkertaiset valinnat (no shit Sherlock.)
Kukapa meistä ei pitäisi tv-sarjoista kuten Dallas, Dynastia ja Falcon Crest, tai ainakin niiden tunnusmusiikeista. Hyvin monessa tv-sarjassa on todella koukuttavaa musiikkia ja kun soimaan lähtee Kahden Keikka, Ihmemies, Ankronikka, tms. niin munuaisissa saakka kutittaa. Mutta silti tv-sarjojen musiikkia ei löydä edes niinkään paljoa kauppojen hyllyiltä kuin elokuvien, joka sekin jää melkein pelkästään Lord Of The Ringujen ja Tähtien Sodan varaan. Tv-tunnareita haikailevat voivat sammuttaa nälkäänsä Suomessakin julkaistulla useamman levyn kokoelmalla 100 Greatest TV Themes, joka kehtaa vieläpä väittää olevansa The Ultimate Television Themes Collection, mutta eipä sieltä esimerkiksi edellä mainittua Ihmemiestä löydä. Mutta The A-Team, Battlestar Galactica, Bonanza, Little House On The Prairie ja monet muut kyllä sisuksista paljastuvat, joten eiköhän siinä ole pariksi minuutiksi ajanvietettä.
Kattavampaa pakettia haluavien kannattaa metsästellä ennemmin TVT:n julkaisemia tv-tunnarikokoelmia Television's Greatest Hits, joista minulla itselläni on vain VOLUME 2 ja VOLUME 4: BLACK & WHITE CLASSICS. Nämä ovat mainioita kokoelmia monestakin syystä. Ensinnäkin kappaleita on aivan he-le-ve-tis-ti (vol 2 sisältää 65 ja vol 4 60 kappaletta) ja kun ne ovat vain sen pituisia kuin televisiossakin, niin niihin ei ehdi kyllästymään. Toiseksi levyjen sisällöt ovat jaoteltu temaattisesti (Early morning cartoons, Prime time drama, etc.), joten sisällöissä on logiikkaa sen sijaan, että ne olisi vain paiskottu kokoon. Kolmanneksi kansivihot sisältävät mukavaa triviatietoa jokaisesta mukana olevasta tv-sarjasta. Neljänneksi mukana on paljon sellaisiakin tv-sarjoja jotka eivät heti ensiajatuksena tulisi mieleen (Ben Casey, Mighty Mouse, Jeopardy, Lassie, etc.)
Suurin miinus näissä levyissä on sellainen joka saattaa olla joillekin ylitsepääsemätön. Kappaleet tosiaan ovat vain ohjelmiensa alkutekstien pituisia ja valitettavasti ne myös kuulostavat siltä kuin ne olisi nauhoitettu televisiosta, sillä hyvin heikkolaatuisia monet levyjen kappaleista ovat.
Sitten kun tekee mieli kuulla lännenelokuvien musiikkia ja eritoten spagettiwesternien, mutta ei aina jaksaisi tyytyä pelkkään Ennio Morriconeen, niin kannattaa kokeilla esimerkiksi levyä MY DELICIOUS SPAGHETTI WESTERN joka osoittaa Morriconen kuuluvan muuallakin kuin omassa musiikissaan. Ei vaineskaan, tämä on aivan killerikamaa ja must-shittiä spagetin ystäville.
Ja kun westerneistä puhutaan, niin emme saa unohtaa jenkkilänkkäreitä ja siihen ongelmaan auttaa RIO BRAVO, joka tosin nimestään huolimatta ei ole saman nimisen elokuvan soundtrack. Tässä kokoelmassa kyllä on kaksi kappaletta Rio Bravosta ja toki ne olivat pääsyy ostopäätökseeni, mutta The Virginian, Maverick, One Eyed Jacks ja muut kelpasivat myöskin. Sinänsä kannattaa kuitenkin harjoittaa varovaisuutta tämän levyn kohdalla, sillä monet levyn kappaleista eivät ole niitä tuttuja tv-/ elokuvaversioita, mutta kuka muka pistää vastaan jos Johnny Cash laulaa Bonanzaa?
Mainiota tässä levyssä on myös se, että kuulemme laulajina myös Henry Fondaa ja Anthony Perkinsia, ja olen takuuvarma että Fondan esittämän kappaleen introssa jutustelee James Stewart.
Disney-musiikin ystäville uskallan melkein suositella levyä Disney Greatest Musicals, joka kahden levyn pituudessaan on puoliksi hyvä, mutta Aristokattien, Lumikin, Pinokkion ja muiden klassikoiden rinnalla ja seassa kun on valitettavan paljon High School Musical-lauluja. Ei niin, ettäkö varsinaisesti vihaisin High School Musical-musiikkia, vaan pikemminkin vain inhoan, mutta onhan se ärsyttävää jo siksikin, että levyjen sisältö on tosi hajaninen kun hypitään uudesta vanhaan ja vanhasta uuteen.
Paljon miellyttävämpänä tuttavuutena pidän kuitenkin levyä DISNEY TRAVEL SONGS, jota on vaikea vastustaa jo siksikin, että siinä laulavat Mikki ja Minni Hiiri, mutta ennen kaikkea Hessu Hopo. Valitettavasti studiomuusikot koettavat tunkea itsejään liiaksi esille.
Niin ja sitten vuoroon pääseekin levy, jota en todellakaan suosittele kenellekään ja sen ainoa ansio on toimia hauskana kuriositeettina. THE SOUND OF EROTICA nimittäin on kokoelma Italialaisten pornoleffojen musiikkia. Jos nyt mieleen pilkahtaa ajatus funkysta kamasta ja jostain Cicciolina-pehmoilusta, niin ei, vaan nämä ovat Sarah Young-jyystöä ja musiikki ei ole laisinkaan eroottista taikka hyvää, vaan jumpjump-teknoa ja se tekee hulluksi nekin jotka eivät sitä kuule. Hauskaksi ja mielenkiintoiseksi tämän levyn tekeekin vain se seikka, että onhan se nyt kiintoisaa että joku on vaivautunut julkaisemaan pornoelokuvien musiikkia levyllä, kun sellainen ei nyt ehkä aivan ensimmäisenä tule mieleen. Toki se olisi mukavampaa jos itse musiikkikin olisi hyvää.
Clannadin LEGEND, joka on sekä Clannad-levy että myöskin Robin Of Sherwood-sarjan soundtrack on taatusti levy joka herättää lämpimiä muistoja monessakin ihmisessä. Kuka muka ei ihastunut syvästi Robin The Hooded Man-kappaleeseen (no one that's who) ja kenen mielestä Michael Praed ei ollut ainakin hetken maailman coolein tyyppi.
Minä pidin Robin Hood-sarjasta jopa niin paljon, että kun kerran muksuna loukkasin itseni hyvinkin verisesti ja minut kiidätettiin leikattavaksi sairaalaan, niin ohimennessä kuulin tutun tunnusmusiikin odotushuoneen televisosta ja pyysin josko voisimme odottaa sen verran, että ehtisin katsoa Robin Hoodin, mutta ei, jalan pelastus oli muka tärkeämpää.
Lämpimiä ajatuksia herättävät myös herrat Terence Hill ja Bud Spencer, joskin ehkä joidenkin silmissä nuo ajatukset ovat hiukan nolostuttaviakin, mutta he ovat väärässä.
Hill ja Spencer-elokuvia ei ehkä ensimmäiseksi muistele musiikkiensa vuoksi, vaan hupsujen suomennostensa ja nyrkkien heilutuksen ansiosta, mutta monet heidän elokuvistaan sisälsivät aivan loistavaa ja erittäin positiivista musiikkia jonka vuoksi hymy oli muutakin kuin juorulehden nimi.
Ja lopuksi annos Simpsoneita.
Muistatteko kun Simpsonit oli vielä uusi juttu ja oheiskrääsää alkoivat olla kaupat pullollaan, ja yksi näistä oheistuotteista oli silloin coolilta vaikuttanut, nykyään hiukan typerä, mutta sympaattisen kömpelö SIMPSONS SING THE BLUES-levy joka kuten tuo aiemmin mainitsemani Disney Travel Songs sisältää animaatiohahmojen esittämiä lauluja. Valitettavasti tekijät ottivat selvästikin itsensä aivan liian vakavissaan ja vaikka Do The Bartman on tavallaan aika huvittava ja levy ei sisälläkään varsinaista bluesia, niin liian suuri osa levystä on tehty kuin kohdeyleisönä olisivat olleet keski-ikäiset jatsailijat kuin mahdollinen nuoriso.
Sarjan ystäville huomattavasti suositeltavampia levyjä ovat GO SIMPSONIC WITH THE SIMPSONS, SONGS IN THE KEY OF SPRINGFIELD ja TESTIFY jotka sisältävät järjettömät määrät itse sarjassa soinutta musiikkia. Kuulemme lukuisia eri versioita tutusta tunnarista, kuten Philip Glass-version, Hill Street Blues-version, etc. ja nämä ovat niitä sarjan hovisäveltäjä Alf Clausenin jaksoihin tekemiä muutoksia. Lisäksi kuulemme myös sen mainion Sonic Youthin tekemän version.
Tunnusmusiikin eri versioiden sijaan suurempi houkutus kuunnella näitä levyjä ovat sarjassa hahmojen esittämät laulut, kuten vaikkapa Mr. Burnsin See My Vest jossa hän kertoo kuinka monta uhanalaista eläinlajia on tapattanut muotivaatteiden vuoksi ("see my vest, real gorilla chest"), tai The Stonecutters Song jossa paljastetaan kuka pitää Steve Guttenbergin töissä. Niin ja emme saa unohtaa Ramonesin esittämää Happy Birthday Mr. Burns-kappaletta, jonka lopuksi synttärisankari määrää Rolling Stonesit tapettaviksi.
Etenkin Simpsonic ja Songs in the key sisältävät todella paljon muistettavia kappaleita joiden tehon huomaa jo siitä, että ne naurattavat ilman kuvaakin.
Kaipa tässä pitää myös mainita Simpsoneiden elokuvaversion soundtrack, joka on kyllä ihan kiva, mutta Hans Zimmerin musiikki ei toimi siinä yhtä tehokkaasti kuin vakavammissa elokuvissa ja toisaalta se taas on Clausenin musiikkiin verrattuna selvästikin vakavampaa, joten huumorikin jää puolitiehen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti