Ettei vain olisi mikrofoni joka peilautuu taulusta ajassa 03:43.
Entinen rikollinen Jimmy (David Caruso) on nykyisin varsin tyytyväinen duunari- ja perhe-elämään vaimonsa Bevin (Helen Hunt) kanssa, mutta sitten eräänä iltana edelleen rikollinen serkku Ronnie (Michael Rapaport) saapuu rukoilemaan Jimmya auttamaan varastettujen autojen kuljetuksessa. Äkkipikainen rikollinen Little Junior Brown (Nicolas Cage) on valmis pistämään Ronnien lihoiksi jos autoja ei saada ajoissa laivaan lastatuksi, joten Jimmy lähtee avuksi ja siitä eteenpäin elämä alkaa menemään päin anusta. Tottakai Jimmy on ainoa joka jää ratsiassa kiinni ja pian Bev kuolee auto-onnettomuudessa joka on dominoefektin mukaan suoraa seurausta Jimmyn aiemmasta päätöksestä auttaa Ronnieta. Jimmy lavertelee joistakin aiemmista rikoksista syyttäjä Frank Ziolille (Stanley Tucci), mutta muokkaa totuutta sen verran, että kun tieto tuoreista pidätyksistä päätyy rikollispomon ja samalla Little Juniorin isän, Big Junior Brownin (Philip Baker Hall) korviin, niin vaikuttaa siltä kuin Ronnie olisi vasikka ja siispä Little Junior käy hakkaamassa Ronnien hengiltä.
Zioli huomaa, että asiosta perillä olevasta Jimmystä voisi olla enemmänkin hyötyä ja nyt kun Big Junior on kuolemaisillaan ja valta vaihtumassa pojalle, niin voisi olla hyvä aika kaataa koko Brownien rikollisjärjestö. Zioli pakottaa Jimmyn avustamaan tehtävässä ja hän saa luvan lyöttäytyä Little Juniorin seuraan hankkimaan todisteet Brownien kaatamiseksi.
Big Junior kuolee ja Little Junior suree tanssimassa teknobileissä ja hakkaamalla kaveriaan.
Jimmy joutuu toimimaan yhteistyössä kiukkuisen poliisin, Hartin (Samuel L. Jackson) kanssa ja siitäkös riemu syntyy, mutta pian he ovat ylimpiä ystäviä. Kohta Little Junior ampuu salatehtävässä olevan FBI-agentti Omarin (Ving Rhames), tulee pidätetyksi ja tapahtuman todistanut Jimmy päätyy poliisien suojeluun. Little Junior vannoo kostoa.
Poliittisten vehkeilyjen ja korruption ansiosta Zioli saa mahdollisuuden tuomarin virkaan, mutta se edellyttää Little Juniorin vapauttamista ja Jimmyn jättämistä oman onnensa nojaan, ja tottakai näin tapahtuu. Siispä Jimmy hyppelehtii Little Juniorin teknoklubille heiluttelemaan pyssyä, mutta saa turpaansa siihen saakka kunnes Little Juniorin astma rupeaa vaivaamaan, sitten Jimmy saa taas turpaansa aina siihen asti kunnes Hart saapuu paikalle pidättämään Little Juniorin. Lopulta Jimmy saa olla rauhassa, kun osoittaa että neuvokkaana oli äänitellyt keskusteluja sieltä täältä ja pystyy aiheuttamaan joka helvetin puliukolle ja tervaskannolle ongelmia. LOPPU!
Koston Suudelma oli juuri se elokuva jonka piti toimia Caruson matkalippuna elokuvatähteyteen ja vaikka näin ei sitten käynytkään, niin merkit ainakin olivat kohdillaan. Elokuva oli remake ja täten siis hieman varman päälle pelattu, ohjaaja oli arvostettu, näyttelijäkaarti aika nimekästä ja Caruso itse tietenkin oli tuolloin kuuma nimi NYPD Bluen ansiosta. Niin ja emme saa unohtaa valmistumisajankohtaa jolloin pitkälti kiitos Quentin Tarantinon, olivat tälläiset wiseguy/kovaotteiset miehet-rikoselokuvat jälleen hyvinkin suosittuja. Lopputuloksena oli ihan ok jännityselokuva jonka toki katsoo nukahtamatta läpi, mutta joka ei oikein päädy kiivaiden elokuvakeskusteluiden aiheeksi.
Tämä on niitä elokuvia joissa on haettu realismia siten, että kaikki ihmiset ovat ns. rumia. Mikä siis tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että he näyttävät likaisilta ja hikisiltä, ja heidän hiuksensa ovat rasvaiset. Mutta jos ajattelee, että saman genren elokuvista joku Pikku Odessa edustaisi jonkinlaisen todellisuuden kuvaa, niin Koston Suudelmassa Ving Rhamesin ja etenkin Nicolas Cagen sarjakuvamaiset roolihahmot heittävät kaiken realismiajattelun ikkunasta pihalle.
Rhamesista puheen ollen, hänellä oli elokuvan mainioin kohtaus, mutta kuinka suunniteltu se oli niin siihen en osaa ottaa kantaa. Siinä suunnilleen tunnin kohdalla Rhamesin kokaiinipäinen soluttautunut FBI-agentti ei osta Little Juniorilta koko varastettujen autojen lastia, koska yksi niistä on punainen ja edes uudelleen maalaaminen ei peittäisi sitä tietoa, että se on pohjimmiltaan punainen. Rhamesin hahmo toteaa ettei voi ottaa mitään punaista koska punainen on hänen epäonnenvärinsä ja seuraavaksi hän puhuttelee... punahiuksista Carusoa. Ei liene yllätys ettei Rhamesin hahmo elä kovinkaan kauaa tämän kohtauksen jälkeen.
Niin ja Cage, hän vaikuttaa siltä kuin kuuluisi johonkin mykkäelokuvaan pitämään silinterihattua ja kippuraviiksisenä sitoisi naisia junaraiteille.
Caruso puolestaan murjottaa koko ajan, mutta toisaalta niin tekevät lähes kaikki muutkin näyttelijät.
Koston Suudelma on kuten jo sanoin, ihan ok jännityselokuva. Siinä kuulee tyypillisimmät gangsteripuheet, näkee ylivedettyjä rikollishahmoja ja kokee ihan viihdyttävän mutta kovin tavanomaisen elokuvan.
Suurena plussana elokuvalle on kuitenkin nokkelaa ja limaista rikollisia puolustavaa asianajajaa esittävä Anthony Heald, joka tuntuu ainoana elokuvassa todella nauttivan roolistaan.
Niin ja teinpä hyödytöntä nippelitietoa sisältävän havainnon lopputekstejä seuratessani. Yksi viidestä Office Production Assistant-nimikkeellä kulkevista henkilöistä oli Morgan Spurlock.
Tähdet: **
Koston Suudelma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti