Rogue Assassin (War, 2007)

Lupaa hyvää elokuvalta jos toinen sen päätähdistä ennusti elokuvan floppaavan ja sanoi että lopputulos "sucked."
No, pidetään siis odotukset alhaalla. Joita kuitenkin valitettavasti hieman nosti elokuvan scorelevyn kuuntelu, sillä Brian Tylerin musiikki ainakin on onnistunutta.

FBI-agentti John Crawford (Jason Statham) on ottanut elämäntehtäväkseen saada kiinni salaperäinen ammattitappaja Rogue (Jet Li) ja halua kasvattaa tieto siitä, että Rogue tappoi Johnin parhaimman ystävän ja parin Tomin (Terry Chen) perheineen. Tottakai Johnin obsessio johtaa avioliiton hajoamiseen sun muihin sosiaalisen elämän rajoituksiin.
Kuva välähtelee, nykii ja hyppii samaan tapaan kuin lähes kaikissa muissakin uusissa toimintaleokuvissa ja siksi Jet Lin kaltaisen akrobaatin temput jäävät valitettavan laimeiksi, mutta elokuva etenee siten että Rogue tappaa porukkaa siellä ja Rogue tappaa porukkaa täällä, ja John seuraa askeleen perässä. Vaikka Rogue on toiminut CIA:lle, Yakuzalle ja kaikille muille Partiolaisista lähtien, niin kukaan ei muka tiedä edes sitä minkänäköisestä henkilöstä on kyse. Mutta vaikka kuinka usein herra leikkauttaa kasvonsa niin luulisi hulpealla urheiluautolla, mittatilauspuvuilla ja paljailla kasvoilla kekkuloivan miehen piirtyvän edes jonkun verkkokalvoille. Eli ollakseen niin salaperäinen että monet pitävät Rogueta pelkkänä huhuna, on mies yhtä hyvin piilotteleva kuin Freddie Mercury oli lavalla.
Yakuza-pomo on myymässä hevospatsaita triadille ja tuon pomon tytär Kira (Devon Aoki) saapuu Japanista San Franciscoon varmistamaan tapahtumien sujumisen, ja toisaalla Rogue alkaa soittelemaan Johnille. Rogue antaa jopa Johnin tavata itsensä, mutta ilman todisteita John ei voi muuta kuin kävellä pois turhautuneena. Kira puolestaan palaa jossain vaiheessa Japaniin tehtyään siinä välissä ei mitään.
Rogue työskentelee triad-pomon apulaisena, mutta samalla toimii heitä vastaan. Eli idea on hieman Yojimboa, jossa Rogue liikkuu kahdessa leirissä, mutta virtsattaa molempia. Siispä Yakuzat ja triadit ammuskelevat toisiaan.
Ninjahyökkäys! Ihan oikeasti.
Sitten voidaankin tehdä paljastus johon on vihjailtu pitkin elokuvaa, että Rogue onkin TA-DAA! Roguen tappamaksi luultu Tom. Silloin aiemmin Rogue ehti kuolettamaan Tomin vaimon ja lapsen, mutta Tom puolestaan pisti Roguen maan alle, otti kasvoleikkauksen avulla hänen paikkansa voidakseen tuhota rikosjärjestöt ja kostaa tuolle Yakuza-pomolle perheensä kuolemat. Nyt näin on tehty ja ihmettelemme, että oliko tuo käänne nyt oikeasti tarpeen, mutta sitten ihmettelemme enemmän kun selviää että John oli aikoinaan pettänyt Tomin juoruamalla Yakuzalle. Hyvä on sitten.
John kuolee ja minä siirrän elokuvan sekajätteisiin.

Rogue Assassin on ihan ok toimintaelokuva, mutta siinäpä se. Joten ei siis ole vaikea nähdä miksi tämä elokuva ei menestynyt odotetusti.

Tarina, visuaalisuus, ja kaikki muu ovat oikeastaan ihan kelvollisia. Eivät mitenkään ihmeellisiä vaan sellaista tutun turvallista joka ei yllätä, mutta jonka luulisi kelpaavan suurimpaan nälkään, jopa niistä hupsuista lopputwisteistä huolimatta. Luulisi kelpaavan, jos koko elokuva ei vain vaikuttaisi siltä, kuin se pyörisi väärällä nopeudella.
Toiminta on kuvattu nykytyylin mukaisesti stroboefekteinä ja sitä on määrällisesti ihan tarpeeksi, mutta jotenkin kaikki keskustelukohtauksista ammuskeluun vaikuttaa kulkevan liian hitaasti, aivan kuin elokuvaan olisi tuikattu jotain hevosrauhoittavia. Edes Tylerin vauhdikas musiikki ei peitä sitä, että kaikesta välkkeestään huolimatta elokuva on löysä kuin nukkuva Barbapapa.

Jos pitää Stathamista, niin tässä saa kokea sen Stathamtypian jossa paksusänkinen mies puhuu hiljaa murahdellen, katsoo kaikkia ilkeästi ja lyö kovaa.

Jos pitää Jet Listä, niin tässä saa kokea sen amerikkaisen elokuvan Lin jossa leikkauksilla tehdään miehestä rampa, mutta ainakin hän näyttää mustassa puvussaan aivan helvetin komealta.

Jos pitää Devon Aokista, niin tässä saa kokea sen ettei hän vieläkään vakuuta näyttelijänä, vaan on edelleen malli joka poseeraa kameralle. Toisaalta jos rooli kerran vaatii vain kauniilta näyttämistä, niin tuskin silloin muuta kannattaa odottaakaan.

Jos pitää ääliömäisistä käänteistä, niin tässä saa kokea sellaiset.

Tähdet: **
Rogue Assassin

Enter The Ninja (1981)

Ajatus Franco Nerosta ninjana lupaa katastrofia.
Ihanaa ihanaa katastrofia.

Alkuteksteissä mustapukuinen ninja esittelee taitojaan. Katana viuhuu, myrkkynuoli lentää ja sitten valkopukuinen ninja kurmoottaa mustapukuista ninjaa.
Tästä siirrymme metsikköön jossa punapukuiset ninjat mustapukuisen johdolla jahtaavat sinisilmäistä, valkopukuista ninjaa. On muuten hitsin hyvää perkussiomusiikkia tarjolla.
Punaiset ninjat punertuvat entisestään, kun valkoinen ninja vuodattaa heistä verta. Välillä valkoinen ninja ampuu jousipyssyllä, vaikka kyseinen väline ei muissa kuin nuolitus-kohtauksissa tunnu olevan mukana. Valkoisella ninjalla on varmaan Eka Vekara-housut jonne piilottaa varsuteensa.
Punaisista ninjoista ei ole juuri vastusta, mutta musta ninja onkin vaikeampi tapaus. Valkoinen ninja saapuu johonkin ninjakouluun ja lyö viiksihepulta pään irti. Valkoinen ninja paljastaa kasvonsa, hän on Cole (Franco Nero) ja tämä oli vain harjoitus jolla hän todisti ninjakykynsä. Joten valitetattavasti kaikki hengiltä lyödyt ninjat ovatkin elossa ja se pääkin lyötiin irti pelkältä ninjaopettajan näköiseltä nukelta. No höh!
Musta ninja on Hasegawa (Shô Kosugi) ja tietenkin nämä kaksi, valkoinen ja musta ovat toistensa suurimpia kilpailijoita. Hasegawa murjottaa koska ei hyväksy gaijinin mukanaoloa maineikkaiden samuraisukuisten ninjojen luona. No kauaa ei Haegawan tarvitse tuijottaa Colen pärstää, sillä hän matkustaa Manilaan tapaamaan ystäväänsä - ilmeisesti James Caanin serkkua - Frankia, (Alex Courtney) ja saa huomata, että vanha ystävä on murheenmurtama kun paikallinen rikollispomo Venarius (Christopher George) koettaa pakottaa Frankia myymään maansa hänelle. Frank on vain halunnut rakentaa tänne unelmiensa paratiisin, mutta Venarius muuttaa aluetta rikollisten turvapaikaksi ja sinne eivät kiltit Frankit mahdu, etenkään kun miehen mailla sijaitsee rikas öljyesiintymä jonka Venarius haluaa omakseen. Frank koettaa pitää hymyä yllä jotta ei huolestuttaisi Colea, mutta vanhalta ystävältä eivät viinanhuuruiset ratkaisut jää huomaamatta, varsinkin kun Frankin vaimo Mary-Ann (Susan George) mainitsee asiasta.
Cole mukiloi Venariuksen koukkukätisen apulaisen Siegfriedin (Zachi Noy) ja Venarius suuttuu asiasta, lähettäen miehiään pakottamaan Frank myymään tilansa, mutta Cole muksii pahiksia ja pahiksemme hankkii avukseen arvatkaa vaan kenet... Eli Hasegawa saapuu Venariuksen avuksi hoitelemaan Cole pois tieltä.
Ajassa 01:04:41 mikrofonin varjo liikkuu katonreunassa ja pian tämän perään Hasegawa koskettelee Mary-Annea ja miekoittaa Frankia. Frankilta kurkku auki, joten hänelle ei tarvitse enää paljastaa, että kun hän aiemmin kertoi Colelle olevansa impotentti, niin samana yönä Cole harrasti lempeä Mary-Annen kanssa. Bestikset.
Cole pukee valkoisen ninja-asunsa päälleen ja lähtee pelastamaan kaapattua Mary-Annea ja samalla kostamaan ystävänsä kuolema. Siispä siirrymme johonkin ilmeisesti painiareenalle jossa valkoinen ninja kuristaa pahiksia, viiltelee pahiksia ja lopulta tappaa heittotähdellä Hasegawaa avukseen huutavan Venariuksen. Hasegawa ei välitä Venariuksesta tuon taivaallista, hän oli vain tiellä matkalla kohtaamaan Cole. Siispä Mary-Ann voidaan vapauttaa suosiolla ja kehässä ninjojen mestaruus mitataan.
Eihän tuo vaan taas ole mikrofonin varjo ajassa 1:22:27.
Cole heittää mitä ilmeisemmin kokaiinia Hasegawan silmille, eli kamppailu on reilua. Hasegawa saa reiän mahaansa ja pyytää kunniallista pään irroitusta, johon Cole ystävällisesti suostuu.
Lopussa Cole iskee silmää kameralle.

Enter The Ninjassa on yksi ikävä vika. Se on liian hyvä.

Franco Nero on kaikkea muuta kuin uskottava ninjaksi, vaikka miehellä hienot mursuviikset onkin, mutta niitä lukuunottamatta tämä elokuva on liian asiallisesti toteutettu B-toimintaelokuva. Mitenkään järin hyvä se ei ole. Dialogi on enimmäkseen hupsua, näyttelijät puisevia, toiminta ei ole ninjoille tarpeeksi lennokasta, musiikki on ihan kivaa, mutta kyseessä on lopulta vain tavallista B-toimintaa asiaankuuluvana toteutuksena. Siispä riehakasta ninjatoimintaa odottaessa matka jää hieman puolitiehen ja sama tapahtuu jos odottaa jotain erityisen laadukasta lajityyppinsä mestariteosta.
Mursuviiksinen ninja, koukkukätinen kyyristelevä pahisapulainen ja jatkuvasti vihainen rikollispomo lupaavat mainiota roskaviihdettä, mutta ihan sinne saakka ei ylletä. Ei edes vaikka eräässä kohtauksessa Cole nykäisee irti Siegfriedin koukkukäden ja heittäessään sen takaisin kuulemme "wah wah"-ääniefektin.

Franco Nero ei nyt aivan huono roolissaan ole, mutta hän on vain edes jotenkin uskottava ainoastaan keskustelukohtauksissa, sillä taisteluosuuksissa näkee liian helposti koska näyttelijä vaihtuu taistelukoreografi Mike Stoneen, sillä sen verran erilainen liikkumistyyli näillä kahdella esiintyjällä on. Ja vaikka Nero onkin muuten varsin hyvä yksi-ilme-esiintyjä, niin ninja hän ei ole.
Kyllä se varsinainen syy diggailla tätäkin elokuvaa on sopivan karismaattisen ilkeä Shô Kosugi ja hän tekee tässä juuri sen mitä häneltä aina odottaakin, eli on aivan hiton cool.

Elokuvassa on yksi erittäin mainio kohtaus.
Kun Venarius pistää alaisensa etsimään jotakuta joka pärjäisi taistelussa Colelle, niin eräs kykyjenetsijä tarjoaa henkilöä joka on näytellyt samuraita muun muassa Akira Kurosawan elokuvissa. Sehän se riittääkin.

Tähdet: ***
Enter The Ninja

Movie monday: Tositarina

Movie monday haluaa tositarinoita ja todellisia ihmisiä, joten kuka minä olen vastaan inttämään.

Uskoakseni kaikki yhtyvät mielipiteeseeni, kun totean, että kaikkien aikojen paras todelliseen henkilöön ja samalla todellisiin tapahtumiin pohjautuva elokuva on Ulli Lommelin Tyttö Kellarissa.

HAHAHAHAHAHA! Voi Mooses sentään!
Se on varmaan surkein lajityyppinsä edustaja.

Jos ajattelen - mikä on kohdallani hyvin harvinaista - niin todellisiin tapahtumiin pohjautuvista elokuvista saan aina ensimmäisenä mieleeni teoksia kuten Frida, The Last King Of Scotland, Walk The Line, Schindlerin Lista, Kaunis Mieli, etc. Eli aika lailla jonkinlaisia henkilökuvauksia, tai ainakin johonkuhun tiettyyn ihmiseen vahvasti sidoksissa olevia elokuvia. Eikä siinä mitään, ovathan esimerkiksi Schindlerin Lista ja Walk The Line varsin hienoja elokuvia ja uskottavasti todentuntuisia.
Sitten sitä rupeaa tekemään listaa päässään ja kun mukaan luettelee tämän lajityypin elokuvia joista pitää suuresti, kuten Pollock, Basquiat, Loisto, ja näin pois päin, niin ne rupeavat tuntumaan jopa hieman tylsiltä valinnoilta.
Älkää ymmärtäkö väärin, tai ymmärtäkää väärin, sillä minä pidän esimerkiksi noista kolmesta äsken mainitsemastani elokuvasta to-del-la paljon, enkä missään nimessä kutsu niitä oikeasti tylsiksi.
Mutta...
kun tälläistä listaa rupeaa kokoamaan, niin huomaa niiden olevan kaikkien aika samanlaisia. Jokainen niistä on hyvin ohjattu, hyvin näytelty, ne vaikuttavat rehellisiltä ja jokaisessa henkisesti taikka fyysisesti rikkonainen ihminen tekee hienoa taidetta ja kärsii. Siispä kukin niistä ansaitsee mielestäni paikkansa parhaimpien listoilla, mutta niistä melkein riittäisi yksi mainittavaksi, eikä silti haluaisi sorsia muita yhtä hyviä. Joten mitä jos ajatellaan tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia hieman laaja-alaisemmin. Sellaisten elokuvien kautta joiden kohdalla ei edes ajattele niiden olevan oikeasti kytköksissä todellisuuteen.

Tappajahai on erittäin erittäin hyvä elokuva ja mahdollisesti Steven Spielbergin paras (se tai Kolmannen Asteen Yhteys) ja sehän pohjautuu tositapahtumiin, vaikka sellaisena sitä ei mainostetakaan.

The Texas Chain Saw Massacre hakee inspiraationsa hyvin väljästi tositapahtumista ja on lajityyppinsä valioita.
Hitto, jopa Manaajan kohdalla kerrotaan totuuden siemenen olevan mukana.

Likainen Harry on puhdasta ekstaasia ja sehän kertoo tavallaan samoista tapahtumista kuin hyvinkin todentuntuinen Zodiac.

Loistava Syntyneet Tappajiksi käsittelee samaa tosipohjaista kertomusta kuin Julma Maa.

Joten kuinka todelliselta todellisuudesta ammentavan elokuvan täytyy vaikuttaa?

Mitä jos siirrytään toiseen suuntaan kuin todelliselta vaikuttava Pollock, taikka epätodelliselta tuntuva Manaaja ja otetaan jonkinlainen välimuoto esille.

Valo Taivaalta (Fire in the Sky, 1993) on erittäin hieno tositapahtumiin pohjautuva elokuva, jonka uskottavuus riippuu täysin katsojan näkökannasta onko avaruudessa elämää vai ei.


PS: Jos mielenhäiriö iskee ja haluatte vähentää muiden voittomahdollisuuksia ja lisätä omaanne, niin voisitte kenties tehdä huonommankin päätöksen kuin osallistua järjestämääni arvontaan. Varoitan, että tämänhetkinen osallistujamäärä on kylläkin niin suuri (viisi, eli 5 kpl), että todennäköisyys voittaa voi olla aika pieni

Diamond Ninja Force (1988)

Ei, ei se. G-Force on se elokuva jossa on niitä jyrsijöitä, tässä on ninjoja.

Ah, sitä aikaa kun videonauhuri oli aikansa iPad ja viikkoraha oli 15 markkaa. Silloin trippi oli kolmio, eikä LSD:n aiheuttama matka. Silloin irtokarkit ostettiin sanomalla "50 pennillä noita, markalla noita", eikä kolmonen ollut vielä oma kanavansa. Silloin sitä myös vuokrasi naapurikioskista (RIP Liljan kioski) Bruce Leen Lohikäärmeen, meni mummolle vahdittavaksi ja kun rakas isoäiti oli keittiössä laittamassa ruokaa, sitä pisti olohuoneessa kasetin videonauhuriin ja huomasi yhden trailereista olevan pornoleffan mainos ja äkkiä tarttui johdolliseen kaukosäätimeen. Silloin sitä myös ihasteli vuokraamoiden hyllyjä ja niiden loputtomattomilta tuntuvia post apokalyptisten elokuvien rivejä.

Niin ja ninja-elokuvia.

Oli American Ninjaa, Ninja Missionia, Samurai Ninjaa, Shogunin Ninjaa, pelkkää Ninjaa ja Lee Van Cleef oli ninjamestari. Ja oli sitten nähnyt Diamond Ninja Forcen tai ei, niin pelkkä tämän elokuvan kansikuvan tulisi tuoda tietylle ihmisryhmälle mukavia muistoja mieleen, sillä jokainen Ninja Mastereiden aikana leikkinyt tunnistaa kansityylin. Hieman eri asia kuin joku Ninja Assassin.

Ja mikä parasta, Diamond Ninja Forcen on kannen mukaan ohjannut Joseph Lai (mm. Ninja Hunt, Ninja Kill, Ninja Powerforce, etc.), mutta IMBb pistää paremmaksi ilmoittamalla Lain elokuvan tuottajaksi ja ohjaajaksi itsensä Godfrey Hon (mm. Bionic Ninja, Ninja Fantasy, Ninja Terminator, etc.), joten oh joy to the world.
Mikä voisikaan tehdä tästä paremman? No miten olisi vaikkapa sellaiset seikat kuten, että vaikka elokuvan alkuteksteissä nimeksi mainitaankin Diamond Ninja Force, niin suomennos kertoo elokuvan olevan Ninja Warrior, mutta todellisuudessä tämä onkin Golden Ninja Warrior vuodelta 1986. Tosin sekaannuksia aiheuttavat ilmeisesti tuttu Ho-ilmiö joissa eri elokuvia on leikattu sekaisin ja tuskinpa elokuvan levittäjät jaksoivat välittää millä nimellä ja kannella se kuluttajille myytiin.

Heti alkuun on todettava, että Tähtien Sota-musiikin käyttäminen introssa on nerokasta ja sitten voimmekin katsella kun ensin punapukuinen ninja miekkailee maastopukuisen ninjan kansa ja seuraavaksi toinen punapukuinen ninja miekkailee kahden mustapukuisen ninjan kansa. Lähtökohtana on, että Kultaisen ninjan klaani ja Punaisen ninjan klaani ovat jo vuosia taistelleet kultaisen ninjapatsaan omistuksesta, sillä tuo patsas on kultainen.
Hong Kongissa mies kuolee myrkytykseen.
Japanissa Che Lin (Queenie Yang) saa viestin jossa kerrotaan hänen isänsä kuolleen rikollispomojen Kotka Laun ja Eric Taun ansiosta.
Hong Kongissa jossain hotellissa ruoskitaan ihmiskaupan uhreja ja kun poliisi tekee ratsian niin kaapista tulee ulos mies ja nainen bylsimään.
MITÄ HELVETTIÄ TÄSSÄ TAPAHTUU!?
Ja mikä ratsia tuon on olevinaan? Poliisi koputtaa ovelle, mies avaa oven ja sanoo "hän on yli 18 vuotias" ja poliisi pahoittelee häiriötä.
Sitten ruudulla lukee taas isolla Hong Kong osoittaakseen sen missä olemme, mutta emme vielä edes poistuneet Hong Kongista.
Che Lin saapuu tuonne aiemmin mainitulle hotellille teeskennellen haluavansa prostituoiduksi ja hakkaa sitten kaikki pahikset vapauttaen samalla paikan orjuutetut naiset. Välillä siellä hotellin käytävillä näkyy mustapukuinen ninja joka saattaa olla Che Lin, tai sitten ei.
Mutta yht'äkkiä olemmekin jossain uima-altaalla jossa Che Lin on ottamassa aurinkoa ja tirkistelijätoimittaja saapuu kyselemään nyt yllättäen huippumallina tunnetulta Che Lininta mallimenestyksen salaisuuksia.
Sitten jossain Futuro-talojen luona kaksi rikollisryhmää kohtaavat, mutta Che Lin on jossain pimeässä toimistossa varastamassa jotain papereita.
MITÄ HELVETTIÄ TÄSSÄ TAPAHTUU!?
Nyt Che Lin on jossain makuuhuoneessa halailemassa kissaa jonka ääni on dubattu. Ihan oikeasti, kissan ääni on dubattu.
No voi perkele sentään. Nyt joku viiksekäs mies soittaa ovikelloa, punapukuinen ninja iskee kimppuun, viiksekäs mies muuttuu mustapukuiseksi ninjaksi, tappelu on lyhyt mutta ponneton ja sitten mustapukuinen ninja muuttuu takaisin viiksekkääksi mieheksi ja poistuu paikalta.
Nyt Che Lin onkin näköjään nimeltään Sherri ja työskentelee tarjoilijana joka joutuu yökerhossa tappeluun, lähtee kotiinsa ja tappelee viiksekkään miehen kanssa ja yllättäen molemmat muuttuvan mustapukuisiksi ninjoiksi. Nyt he muuttuvat takaisin ja viiksekäs mies on Michael (Donald Owen) ja Sherri on taas Che Lin ja he ovat vanhoja ystäviä.
Välillä näemme aiemmin mainitun Kotka Laun joka on huolissaan siitä, että joku ninja tuhoaa hänen organisaatiotaan ja se tulee estää. Heti ilman mitään todisteita Kotka Lau uskoo Che Linin olevan Kultainen ninja joka aikoo tuhota hänet, mutta mustapukuinen ninja salakuuntelee. Sitten Che Lin kenkii pahiksia.
Jossain hotellissa Che Lin juoksee aluspaitaisillaan ja muuttuu tai ei sitten muutu mustapukuiseksi ninjaksi joka kenkii pahiksia.
Nyt autotallissa Tom Sjöbergin näköinen Kotka Laun apulainen tulee tapetuksi, mustapukuinen ninja saapuu paikalle, mustapukuinen ninja katoaa, Che Lin saapuu paikalle muuttuu mustapukuiseksi ninjaksi ja katoaa.
MITÄ HELVETTIÄ TÄSSÄ TAPAHTUU!?
"Helkkarin kultainen ninja, nitistän sinut kyllä" toteaa Kotka Lau ja sitten Che Lin saapuu sporttikuteissa tappamaan pahispomon, mutta pakenee ennen sitä. Kotka Lau soittaa kollegalleen Eric Taulle ja pyytää apua.
Niin ja se aiemmin nähty tirkistelijätoimittaja treffailee Che Linia jota kutsuu Sherriksi ja oikeasti toimittaja onkin poliisi etsimässä kultaista ninjaa joka on Che Lin. Osa näistä Che Linin nimiongelmista johtuu tietenkin huonosta dubbauksesta ja yhtä huonosta suomennoksesta.
Che Linin kimppuun hyökkää joku nainen joka heittelee ihmismagneettisia paperiveitsiä, mutta onneksi Michael muuttuu mustapukuiseksi ninjaksi ja takaisin. Ahaa, tuo nainen on Punainen ninja ja haluaa Kultaisen ninjapatsaan jota Michael suojelee. Öö, okei. No nythän kaikki on aivan selvää.
Ja hei, se aiemmin tapettu Tom Sjöberg on taas elossa.
Che Lin saapuu taas tappamaan Kotka Lauta, mutta Punainen ninja iskee ja siispä Che Lin muuttuu mustapukuiseksi ninjaksi ja sitten he molemmat muuttuvat taas takaisin ja Punainen ninja puukottaa Che Linia. Punainen ninja onkin Kotka Laun apulainen ja nimeltään Sakura.
Che Lin on vangittu ja Kotka Lau aikoo raiskata hänet ja näköjään se puukotushaavakin katosi jossain välissä.
Pakotetun aktin jälkeen Kotka Lau on iloinen, "olipas lystiä" hän sanoo ja vakoilemassa oleva tirkistelijätoimittajapoliisi pakenee paikalta ja sanoo heti perään että pitäisi käydä Kotka Laun talolla, eli paikassa josta hän juuri lähti.
Kun Kotka Lau, Eric Tau ja Sakura naureskelevat alakerrassa, pistää vasta herännyt Che Lin mattoon neulan korvallaan pystyyn. Häh? Miksi? Nyt sinne Kotka Laun talolle saapuu Anthony Kiedisin harvahampainen aasialaisveli ja toimittajakyttä vapauttaa Che Linin. Mustapukuinen ninja tappelee Punainen ninjan kanssa.
Toimittajakyttä osoittaa rakastavansa Che Linia, joten tottakai neiti vannoo tappavansa toimittajakytän ja sitten itsensä. Ihan niin kuin kaikki naiset joille minä osoitan ihastumiseni.
Kotka Lau, Eric Tau ja Sakura menevät sinne aiemmin nähtyjen Futuro-talojen luokse tapaamaan jotain rikollista, mutta eikös vaan Che Lin saavu paikalle ja sitten hypitään niin maan perkeleesti. Anthony Kiedis ja toimittajakyttä saapuvat myös paikalle tappelemaan, kuten myös Michael, joten on aika muuttua ninjoiksi ja miekkailla. Mitä hittoa te koko ajan vaihdatte olemusta ninjoista taviksiksi ja takaisin.
Ymmärrettävästi hyvikset voittavat ja Michael voi viedä kultaisen ninjapatsaan takaisiin Kiinaan, jossa he muuten olivat koko ajan ellei Hong Kong ole yllättäen vaihtanut paikkaa.
Ja miksi se neula piti laittaa siihen mattoon pystyyn?

HAHAHA!
HAHAHAHAHAHA!
HAHAHAHAHAHAHAHAHA!
Elokuvassa on pirun hyvää synamusiikkia.

Tähdet: ~
Diamond Ninja Force eli Golden Ninja Warrior


PS: Jos mielenhäiriö iskee ja haluatte vähentää muiden voittomahdollisuuksia ja lisätä omaanne, niin voisitte kenties tehdä huonommankin päätöksen kuin osallistua järjestämääni arvontaan. Varoitan, että tämänhetkinen osallistujamäärä on kylläkin niin suuri (viisi, eli 5 kpl), että todennäköisyys voittaa voi olla aika pieni.

ARVONTA! ... Ihan oikeasti

Tervetuloa tämän blogin ensimmäiseen ja mahdollisesti ainoaan arvontaan.

Pidetään tämä hyvin yksinkertaisena ja pohditaan helppoa asiaa.

Tuossa taannoin Francis Ford Coppola tuli tokaisseeksi, että katuu molempien Kummisedän jatko-osien tekoa ja vaikka moni nyökkääkin hyväksyvästi kolmannen osan suhteen, niin kakkososan katumista moni kummastelee. Kummisetä kakkonenhan on juuri niitä elokuvia joiden avulla usein puolustellaan jatko-osien mahdollisia onnistumisia ja sitten itse ohjaaja olisi valmis poistamaan sen elokuvahistoriasta.

Siispä otetaan esille se tuttu kysymys, että mille elokuvalle sinä haluaisit tehtävän jatko-osan, jos sellainen on kerran pakko tehdä?

Itse haluaisin mieluusti nähdä jatkoa elokuvalle Remo Williams: The Adventure Begins, mutta jos pääosassa ei ole ikääntynyttä Fred Wardia, niin annetaan sen olla. Sillä en minä sentään halua nähdä kuinka joku Robert Pattinson väistelee luoteja, juoksee vetten päällä ja sytyttää tulen hieromalla sormiaan.

Kaikkien vastaajien kesken arvotaan kolme DVD-pakettia ja niiden sisällöt liikkuvat lajityypeistä toiseen.
Jokainen paketti sisältää kuusi elokuvaa ja yksi niistä saa vieläpä mukaansa ns. yllätyspalkinnon. Elokuvat ovat toki käytettyjä, mutta jokainen niistä on hyväkuntoinen.
Ja jos vastaajien lukumäärä alittaa varattujen palkintojen lukumäärän, niin yli jäävät levyt jaetaan vastanneiden kesken. Joten kannattaa toivoa olevansa ainoa vastaaja, jolloin voi saada yhteensä 18 elokuvaa.

Vastaukset kommenttilootaan ja jos Teillä ei ole nimimerkkiä, niin äkkiäkös sellaisen keksitte. Ihan vain jotta voin edes jotenkin ottaa yhteyttä voittajiin.

Vastausaikaa on tämän kuun loppuun saakka ja 1.12.2011 arvon voittajat, taikka voittajan jos heitä on vain yksi. No, siitä voi tulla aika helppo arvontalipukkeiden sekoittelutapahtuma.

Siis mille elokuvalle haluaisit tehtävän jatko-osan,,, jos sellainen on kerran pakko tehdä?

Soundtrackmania pt. 2

Vuorossa on toinen osa mahdollisesti kaksi- taikka useampiosaisesta sarjastani jossa tarkoituksenani on... öö... hitostako minä tiedän, minä vain kirjoitan näitä.
Ajatuksenani on vain valita levyhyllyistäni filmiaiheisia levyjä jotka ovat mielestäni jollakin tavalla veikeitä, taikka erikoisia, syystä että ne ovat harvinaisia, eivät ole harvinaisia, niissä on hassu kansi, tms.
Esimerkkinä mainittakoon Hans Zimmerin Broken Arrowin scorelevy jossa on jostain syystä erään jenkkiläisen tyttöbändin kansivihko oikean sijaan. Ja se virhe oli tapahtunut jo ilmeisesti tehtaalla, sillä levy saapui luokseni muoveissa. Siinä esimerkki tyhjänpäiväisyyksistä jollaista saatan turista valinnoiksi päätyneistä levyistä. Hei, olihan tuokin mielenkiintoisempi tarina kuin jos vaihtoehtona olisi ollut se, että sain Broken Arrow-levyn Broken Arrow-kansilla.

Siispä kaikki levyt joita otan esiin, eivät ole siellä siksi että tahtoisin vain tai laisinkaan suositella niitä, kunhan nyt vain pulisen jotain.
Kuvasta voitte nähdä tämänkertaiset valinnat (no shit Sherlock.)

Kukapa meistä ei pitäisi tv-sarjoista kuten Dallas, Dynastia ja Falcon Crest, tai ainakin niiden tunnusmusiikeista. Hyvin monessa tv-sarjassa on todella koukuttavaa musiikkia ja kun soimaan lähtee Kahden Keikka, Ihmemies, Ankronikka, tms. niin munuaisissa saakka kutittaa. Mutta silti tv-sarjojen musiikkia ei löydä edes niinkään paljoa kauppojen hyllyiltä kuin elokuvien, joka sekin jää melkein pelkästään Lord Of The Ringujen ja Tähtien Sodan varaan. Tv-tunnareita haikailevat voivat sammuttaa nälkäänsä Suomessakin julkaistulla useamman levyn kokoelmalla 100 Greatest TV Themes, joka kehtaa vieläpä väittää olevansa The Ultimate Television Themes Collection, mutta eipä sieltä esimerkiksi edellä mainittua Ihmemiestä löydä. Mutta The A-Team, Battlestar Galactica, Bonanza, Little House On The Prairie ja monet muut kyllä sisuksista paljastuvat, joten eiköhän siinä ole pariksi minuutiksi ajanvietettä.
Kattavampaa pakettia haluavien kannattaa metsästellä ennemmin TVT:n julkaisemia tv-tunnarikokoelmia Television's Greatest Hits, joista minulla itselläni on vain VOLUME 2 ja VOLUME 4: BLACK & WHITE CLASSICS. Nämä ovat mainioita kokoelmia monestakin syystä. Ensinnäkin kappaleita on aivan he-le-ve-tis-ti (vol 2 sisältää 65 ja vol 4 60 kappaletta) ja kun ne ovat vain sen pituisia kuin televisiossakin, niin niihin ei ehdi kyllästymään. Toiseksi levyjen sisällöt ovat jaoteltu temaattisesti (Early morning cartoons, Prime time drama, etc.), joten sisällöissä on logiikkaa sen sijaan, että ne olisi vain paiskottu kokoon. Kolmanneksi kansivihot sisältävät mukavaa triviatietoa jokaisesta mukana olevasta tv-sarjasta. Neljänneksi mukana on paljon sellaisiakin tv-sarjoja jotka eivät heti ensiajatuksena tulisi mieleen (Ben Casey, Mighty Mouse, Jeopardy, Lassie, etc.)
Suurin miinus näissä levyissä on sellainen joka saattaa olla joillekin ylitsepääsemätön. Kappaleet tosiaan ovat vain ohjelmiensa alkutekstien pituisia ja valitettavasti ne myös kuulostavat siltä kuin ne olisi nauhoitettu televisiosta, sillä hyvin heikkolaatuisia monet levyjen kappaleista ovat.

Sitten kun tekee mieli kuulla lännenelokuvien musiikkia ja eritoten spagettiwesternien, mutta ei aina jaksaisi tyytyä pelkkään Ennio Morriconeen, niin kannattaa kokeilla esimerkiksi levyä MY DELICIOUS SPAGHETTI WESTERN joka osoittaa Morriconen kuuluvan muuallakin kuin omassa musiikissaan. Ei vaineskaan, tämä on aivan killerikamaa ja must-shittiä spagetin ystäville.
Ja kun westerneistä puhutaan, niin emme saa unohtaa jenkkilänkkäreitä ja siihen ongelmaan auttaa RIO BRAVO, joka tosin nimestään huolimatta ei ole saman nimisen elokuvan soundtrack. Tässä kokoelmassa kyllä on kaksi kappaletta Rio Bravosta ja toki ne olivat pääsyy ostopäätökseeni, mutta The Virginian, Maverick, One Eyed Jacks ja muut kelpasivat myöskin. Sinänsä kannattaa kuitenkin harjoittaa varovaisuutta tämän levyn kohdalla, sillä monet levyn kappaleista eivät ole niitä tuttuja tv-/ elokuvaversioita, mutta kuka muka pistää vastaan jos Johnny Cash laulaa Bonanzaa?
Mainiota tässä levyssä on myös se, että kuulemme laulajina myös Henry Fondaa ja Anthony Perkinsia, ja olen takuuvarma että Fondan esittämän kappaleen introssa jutustelee James Stewart.

Disney-musiikin ystäville uskallan melkein suositella levyä Disney Greatest Musicals, joka kahden levyn pituudessaan on puoliksi hyvä, mutta Aristokattien, Lumikin, Pinokkion ja muiden klassikoiden rinnalla ja seassa kun on valitettavan paljon High School Musical-lauluja. Ei niin, ettäkö varsinaisesti vihaisin High School Musical-musiikkia, vaan pikemminkin vain inhoan, mutta onhan se ärsyttävää jo siksikin, että levyjen sisältö on tosi hajaninen kun hypitään uudesta vanhaan ja vanhasta uuteen.
Paljon miellyttävämpänä tuttavuutena pidän kuitenkin levyä DISNEY TRAVEL SONGS, jota on vaikea vastustaa jo siksikin, että siinä laulavat Mikki ja Minni Hiiri, mutta ennen kaikkea Hessu Hopo. Valitettavasti studiomuusikot koettavat tunkea itsejään liiaksi esille.

Niin ja sitten vuoroon pääseekin levy, jota en todellakaan suosittele kenellekään ja sen ainoa ansio on toimia hauskana kuriositeettina. THE SOUND OF EROTICA nimittäin on kokoelma Italialaisten pornoleffojen musiikkia. Jos nyt mieleen pilkahtaa ajatus funkysta kamasta ja jostain Cicciolina-pehmoilusta, niin ei, vaan nämä ovat Sarah Young-jyystöä ja musiikki ei ole laisinkaan eroottista taikka hyvää, vaan jumpjump-teknoa ja se tekee hulluksi nekin jotka eivät sitä kuule. Hauskaksi ja mielenkiintoiseksi tämän levyn tekeekin vain se seikka, että onhan se nyt kiintoisaa että joku on vaivautunut julkaisemaan pornoelokuvien musiikkia levyllä, kun sellainen ei nyt ehkä aivan ensimmäisenä tule mieleen. Toki se olisi mukavampaa jos itse musiikkikin olisi hyvää.

Clannadin LEGEND, joka on sekä Clannad-levy että myöskin Robin Of Sherwood-sarjan soundtrack on taatusti levy joka herättää lämpimiä muistoja monessakin ihmisessä. Kuka muka ei ihastunut syvästi Robin The Hooded Man-kappaleeseen (no one that's who) ja kenen mielestä Michael Praed ei ollut ainakin hetken maailman coolein tyyppi.
Minä pidin Robin Hood-sarjasta jopa niin paljon, että kun kerran muksuna loukkasin itseni hyvinkin verisesti ja minut kiidätettiin leikattavaksi sairaalaan, niin ohimennessä kuulin tutun tunnusmusiikin odotushuoneen televisosta ja pyysin josko voisimme odottaa sen verran, että ehtisin katsoa Robin Hoodin, mutta ei, jalan pelastus oli muka tärkeämpää.

Lämpimiä ajatuksia herättävät myös herrat Terence Hill ja Bud Spencer, joskin ehkä joidenkin silmissä nuo ajatukset ovat hiukan nolostuttaviakin, mutta he ovat väärässä.
Hill ja Spencer-elokuvia ei ehkä ensimmäiseksi muistele musiikkiensa vuoksi, vaan hupsujen suomennostensa ja nyrkkien heilutuksen ansiosta, mutta monet heidän elokuvistaan sisälsivät aivan loistavaa ja erittäin positiivista musiikkia jonka vuoksi hymy oli muutakin kuin juorulehden nimi.

Ja lopuksi annos Simpsoneita.

Muistatteko kun Simpsonit oli vielä uusi juttu ja oheiskrääsää alkoivat olla kaupat pullollaan, ja yksi näistä oheistuotteista oli silloin coolilta vaikuttanut, nykyään hiukan typerä, mutta sympaattisen kömpelö SIMPSONS SING THE BLUES-levy joka kuten tuo aiemmin mainitsemani Disney Travel Songs sisältää animaatiohahmojen esittämiä lauluja. Valitettavasti tekijät ottivat selvästikin itsensä aivan liian vakavissaan ja vaikka Do The Bartman on tavallaan aika huvittava ja levy ei sisälläkään varsinaista bluesia, niin liian suuri osa levystä on tehty kuin kohdeyleisönä olisivat olleet keski-ikäiset jatsailijat kuin mahdollinen nuoriso.
Sarjan ystäville huomattavasti suositeltavampia levyjä ovat GO SIMPSONIC WITH THE SIMPSONS, SONGS IN THE KEY OF SPRINGFIELD ja TESTIFY jotka sisältävät järjettömät määrät itse sarjassa soinutta musiikkia. Kuulemme lukuisia eri versioita tutusta tunnarista, kuten Philip Glass-version, Hill Street Blues-version, etc. ja nämä ovat niitä sarjan hovisäveltäjä Alf Clausenin jaksoihin tekemiä muutoksia. Lisäksi kuulemme myös sen mainion Sonic Youthin tekemän version.
Tunnusmusiikin eri versioiden sijaan suurempi houkutus kuunnella näitä levyjä ovat sarjassa hahmojen esittämät laulut, kuten vaikkapa Mr. Burnsin See My Vest jossa hän kertoo kuinka monta uhanalaista eläinlajia on tapattanut muotivaatteiden vuoksi ("see my vest, real gorilla chest"), tai The Stonecutters Song jossa paljastetaan kuka pitää Steve Guttenbergin töissä. Niin ja emme saa unohtaa Ramonesin esittämää Happy Birthday Mr. Burns-kappaletta, jonka lopuksi synttärisankari määrää Rolling Stonesit tapettaviksi.
Etenkin Simpsonic ja Songs in the key sisältävät todella paljon muistettavia kappaleita joiden tehon huomaa jo siitä, että ne naurattavat ilman kuvaakin.

Kaipa tässä pitää myös mainita Simpsoneiden elokuvaversion soundtrack, joka on kyllä ihan kiva, mutta Hans Zimmerin musiikki ei toimi siinä yhtä tehokkaasti kuin vakavammissa elokuvissa ja toisaalta se taas on Clausenin musiikkiin verrattuna selvästikin vakavampaa, joten huumorikin jää puolitiehen.

Gladiator Cop (1995)

Uskokaa tai älkää, mutta alunperin pidin Lorenzo Lamasia ensisijaisesti draamanäyttelijänä. En hyvänä draamanäyttelijänä, mutta kuitenkin. Ja syynä tähän erheeseen oli se, että miekkonen tuli minulle tutuksi tv-sarjasta Viinitila Falcon Crest. Muutama mestariteos myöhemmin (esim. Snake Eater, Renegade-sarja) en enää tehnyt samaa virhettä.
Tuo kuulosti ehkä siltä, ettenkö arvostaisi Lamasia ja onhan se tavallaan totta, mutta mies on silti mestari tekemään nautinnollista roskaa kuten tämä nyt vuorossa oleva Gladiator Cop.

Gladiator Cop on näemmä lisänimeltään The Swordsman 2 ja siten siis jatkoa elokuvalle The Swordsman, jonka jostain syystä huvittuneisuutta herättävä suomennos on Miekka. En tietääkseni ole nähnyt tuota elokuvaa Miekka, mutta nähdäkseni Gladiator Cop on itsenäinen tarinansa ja jatkoa vain siten, että Lamas esittää molemmissa elokuvissa samaa hahmoa.

On selvää, että Gladiator Cop on klassikko jo syntyessään, kun se taglineina ovat muun muassa seuraavat neronleimaukset:
"Mortal Kombat meets Highlander."
"Makes Robocop look like a toy."
Eiväthän elokuvantekijät valehtelisi meille?

Museon johtaja Chris Kilos (George Touliatos) tykkää käydä laittomassa ja salaisessa fight clubissa lyömässä vetoa. Nyrkkien sijaan näissä karkeloissa miekkaillaan ja se tehdään tietenkin kuolemaan saakka. Kilos järjestää omaan museoonsa varkauden jossa anastetaan hänelle Aleksanteri Suuren taikamiekka. Öö, okei. On muuten hienoa kuinka vartija yllättää varkaat, ampuu, tauko ja sen jälkeen varas päättää heittää voltin ihan noin vain vaikka huvin vuoksi.
Museoryöstöstä siirrymme uniltaan heräävän poliisi Andrew Garrettin (Lorenzo Lamas) seuraan ja miehen muotoiluvaahto on ilmeisen vahvaa, sillä noin hyvin pysyvää kampausta ei nukkuessa pidetä ilman karboniittia. Garrett haluaa tutkia miekkavarkautta, ei saa ja tutkii sitä silti ja hyvä niin, sillä hän taitaa olla poliisilaitoksen henkilökunnasta ainoa joka kosketuksen avulla näkee aiemmin tapahtuneet elokuvan kohtaukset sinisävytettynä montaasina. Tosin kun mies näkee gladiaattoriunia hereillä ollessaankin, niin auton rattiin häntä ei uskaltaisi päästää.
Kilos järjesti varkauden jotta sai tuon taikamiekan oman taistelijansa aseeksi ja sen avulla Milli Vanillin jäseneltä näyttävä soturi voittaisi kaikki ottelut ja hankkisi Kilosille kilokaupalla rahaa. Ensimmäiseksi Milli Vanillin jäsen miekkailee hengiltä kaljupään jolla on vihreä pyyhe.
Salaisia taisteluita järjestetään tietenkin kellareissa, autotalleissa, hylätyissä tehtaissa ja tottakai kamppailijat ovat kaikki tappelupelien tapaan jotenkin lainausmerkeissä erilaisia toisistaan. Vai miltä kuulostavat Duudsoneiden Jarppi, huppupäinen pyöveli, oletettu kylpylätyöntekijä ja monet muut nerokkuuden multihuipentumat. Milli Vanillin jäsen, eli Jodar (Christopher Lee Clements) on kuitenkin taikamiekkoineen se kaikista vaarallisin. Taikamiekka, oh brother.
Uudelleensyntynyt Aleksanteri Suuren surmaama Fu Manchu-viiksinen Parmenion (James Hong) on kuitenkin valmis haastamaan Kilosin ja Jodarin oman taistelijansa Mongolialaisen (Garry Robbbins) avulla. Parmenion tietää Jodarin vahvuuden johtuvan taikamiekasta ja haluaa sen itselleen. Tai pikemminkin haluaa tapattaa jonkinlaisen Aleksanteri Suuren reinkarnaation joka taistelisi sen miekan avulla ja sillä tavoin Parmenion saisi kostettua oman kuolemansa. Ja tokihan Te ymmärrätte, että se Aleksanterin hengen kantaja on Garrett, joka tässä välissä pääsee bylsimään Claire Stansfieldia.
Ja vuorossa on lisää kamppailijoita kuten jäykkä ninja, Duke Nukemin latinoveli, teräsmunainen (ihan oikeasti) Italialainen teurastaja ja 8MM:n Machine. Mongolialainen murisee kameralle.
Sitten jotenkin Garret vain sattuu kävelemään Kilosin järjestämiin juhliin, menettää tajuntansa autossa ja tietää missä seuraavat miekkataistelut järjestetään. Sen sijaan että poliisin ominaisuudessa Garrett pyytäisi kollegojaan avuksi, tai edes koettaisi estää kisoja, päättää hän itse osallistua niihin nimimerkillä Gladiaattori ja se näköjään tarkoittaa sitä että pitää laittaa mustapunainen vaippa päähän. Ensimmäinen vastustaja on Jodar jonka Garrett voittaa vailla vaikeuksia, että se siitä taikamiekasta ja sen aiheuttamasta voittamattomuudesta.
Garrett on muuten mainio kyttä, sillä suurimman osan ajasta hän istustelee sängyllä tai sohvalla, mutta kun viimeinkin vaivautuu nostamaan ahterinsa ylös niin hän on heti oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Kun tässä välissä Jodar on jo tapettu, niin Kilos kaappaa Garrettin kollegan Nick Milanon (Nicholas Pasco, joka on nimensä mukaisesti aivan pasco näyttelijä) ja pakottaa Garrettin taistelemaan taikamiekan avulla Mongolialaisen kanssa.
Garrett miekkailee Mongolialaisen kanssa, eli potkii häntä. Sankarimme ei kuitenkaan ehti häviämään taikka voittamaan ottelua, kun jostain syystä pahikset kompuroivat ja aseet laukeavat vahingossa niin, että luodit osuvat vain toisiin pahiksiin kuten Mongolialaiseen.
Parmenion vihjailee jatko-osasta ja katoaa, kun hänen apulaisensa mestaavat Kilosin. Näemme Garrettin pukeutuneena sukkahousuihin ja kitara alkaa ulvomaan.

Gladiator Cop visuaalisesti ruma kuin petolinnun anusaukko, juonellisesti tyhmä kuin ostoskeskuksen alle jäänyt saapas, näyttelijät ovat niin surkeita että saavat toivomaan heidän perustavan uskonnollisen kultin ja suorittavan joukkoitsemurhan, taisteluiden koreografiat ovat selvästikin Zatoichin suunnittelemia jos Zatoichi olisi silmävaivojen lisäksi kädetön, jalaton ja kuollut. Onneksi sentään dialogi on harkittua ja laadukasta, vai mitä:
"Mongolialainen! Hahahahahahaha..."
Nerokasta. Ja kyseessä on ilmeisen tärkeä repliikki, kun se pitää toistaakin.

Tämän elokuvan katsominen on aivan kuin näkisi jonkun liukastuvan ja lentävän hienossa kaaressa takamukselleen. Se näyttää kivuliaalta, mutta on samalla yllättävän hauskaa ja roskaelokuvaksi Gladiator Cop on sitä itseään, mutta juuri siksi aivan järjettömän huvittava.

Tähdet: ~
Gladiator Cop

Movie monday: Xmas time

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Xmas time
.
.
.
Te jotka odotatte huumoria, petytte, sillä nyt kirjoitetaan jouluelokuvista.

Yllätyksetön suosikkini parhaimmaksi jouluelokuvaksi on Ihmeellinen On Elämä.
Tai sitten Samu Sirkan Joulutervehdys, siis jos sen varsinaiseksi elokuvaksi voi edes laskea.

Painajainen Ennen Joulua, Joulupuu On kärvennetty, Gremlins ja Ernest Pelastaa Joulun tulee myös yleensä katsottua joulun aikoihin.

Joulu!

The Contractor (2007)

Wesley Snipes.
Mo' Better Bluesista New Yorkin Kuninkaaseen, Viidakkokuumeesta Bladeen. Hienoja roolisuorituksia, laatudraamaa ja coolia toimintaa.
Blade 3 ja todellinen alamäki alkoi. Oikeudenkäyntiä tuottajia vastaan, veropetos, väärennetty passi, lahjontayritys ja vankilaan vei pikku Wesleyn tie. Vapaus koittanee kesällä 2013.
Lienee siis kenties ymmärrettävää, että Direct-to-DVD:stä tuli enemmän sääntö kuin poikkeus. En siis odota paljoakaan The Contractorilta.

Black OPPsien, eli suomentajan mukaan mustien joukon ex-supersotilas James Dial (Wesley Snipes) saa mahdollisuuden korjata aiemmin urallaan tekemänsä virheen ja tappaa terroristijohtaja Ali Mahmud Jahar (Nikolai Sotirov) joka on pidätettynä Lontoossa. En minä oikein tajua tätä. Jos kerran tarkoitus oli ja on estää Jaharia tekemästä pahojaan, niin eikö se riittäisi että mies on nyt pidätetty ja varmasti tuomitaan vähintäänkin pitkään vankeuteen? No, ehkä jenkkiviranomaiset eivät vain luota brittien oikeuslaitoksen toimivuuteen.
Dial saa homman hoidettua, mutta loukkaantuu pakomatkalla ja on nyt jumissa Lontoossa. Dial törmää teinityttö Emilyyn (Eliza Bennett) joka jostain syystä rupeaa heti auttamaan tuntematonta verta vuotavaa miestä. Joo-o, kuulostaa järkevältä. Ilmeisesti Emily vain ihastui komeana pitämäänsä mieheen.
Poliisit rupeavat tutkimaan Jaharin surmaa ja tutkimuksia johtaa tarkastaja Andrew Windsor (Charles Dance. Miten hitossa sinut huijattiin mukaan tähän?), mutta kun jenkkiagentti Jeremy Collins (Ralph Brown) saapuu paikalle, saa Windsor huomata itse olevansa käskytettävänä ja Collinsilla on selvästikin jotain salattavaa. Collins tietää että ampuja on Dial koska on itse hänen esimiehensä ja siksi Dialista on tullut turvallisuusriski joka tulee päästää päiviltä. Mutta sitä ennen ammutaan Windsor kun hänelle Dial erehtyy kertomaan Collinsin olevan pomonsa.
Onneksi poliisi Annette Ballard (Lena Headey) astuu Windsorin kenkiin ja hänestä saamme myöhemmin apua Collinsia vastaan, kunhan miehen pahuus ensin paljastuu hänellekin.
Hmm, onkohan ohjaaja Josef Rusnakilla ollut Léon mielessään, sillä Emilyn ja Dialin suhde ehkä muistuttaa hieman Léonin ja Mathildan vastaavaa, mutta kun vielä tämän elokuvan kohtaus jossa poliisin erikoisryhmä lähestyy käytävällä Dialin majapaikkaa on aivan kuin se missä SWATit tulivat Léonia kiusaamaan, niin sireenit soivat ja punavalo vilkkuu.
Dial laittaa tekonenän päähänsä ja on pian valmis juoruamaan Ballardille kaikista CIA:n projekteista, mutta Collins saapuu ammuskelemaan ja nyt siellä on meneillään se Tyttö Nimeltä Nikitan ravintolakohtaus, että enää enää voida välttyä Bessonilta. Collins kuolee ja kaikki on oikein hyvin.

　
Voin kuvitella kuinka Snipes ollessaan The Contractorin kuvauksissa Bulgariassa on seissyt peilin edessä tuijottamassa itseään ja sanonut "tähänkö on tultu? Minä, Wesley Snipes olin ennen tähti. En ole enää."
Siispä entisestä isosta Hollywoodtähdestä on kuoriutunut halpatuotantoelokuvia halpatuotantomaissa suoltava liukuhihnatyöläinen, joka ei taatusti arvosta asemaansa herrojen Seagal ja Van Damme rinnalla kun ajatuksissa ollaan vielä Stallonen vierellä. Siispä Contractoria katsellessa ei voi olla ajattelematta ettei Snipes oikeasti halunnut olla mukana ja se vaikutti koko muuhunkin elokuvaan. Hän on väsynyt. Elokuva on väsynyt.

Ehkä minä vain näen Snipesin väsyneempänä tässä elokuvassa kuin hän todellisuudessa onkaan johtuen elokuvan ulkopuolisista seikoista, mutta hyvin vaikea tästä on kuitenkaan innostua kun elokuvat joissa viimeiseen tehtävään suostuva ex-supersotilas tms. joutuu petetyksi omiensa taholta ja lähtee maineenpuhdistus-kostoretkelle ovat jo itsessään kuluneita, mutta kun Snipes itsekin tuntuu vääntäneen niitä jo roppakaupalla ja vaivautuneesti toteaa sen itsekin elokuvan taustadokkarissa.
Snipes tälläisessä roolissa on kuin palkkaisi Seagalin tälläiseen rooliin.

The Contractor on tyypillinen keskieuroopassa kokoon puserrettu halpistoiminta, jonka toki katsoo läpi mutta joka ei herätä iloa saati surua, se vain pyörii ruudulla kunnes loppuu.

Tähdet: **
The Contractor

Soundtrackmania

Tätä postaustani voisi kenties kutsua jonkinlaiseksi kunnianosoitukseksi elokuva- ja tv-musiikkia kohtaan, vaikka tietenkin sisältö on yhtä hajanaista kuin ajatukseni yleensäkin.

Moni - eli sinä yksi siellä - on varmaan huomannutkin, että aika usein tulen maininneeksi jos satuin pitämään kulloisenkin elokuvan musiikista, tai muuten mainitsen elokuvamusiikista jotain. Ei siis luultavasti tule yllätyksenä, että hyllyistäni löytyy niiden (öhöm) noin neljän tuhannen cd:n joukosta myös muutama elokuvallinen musiikkilevy ja se muutama on muutama sata.
Pääosin suosin elokuvien scorelevyjä, sillä nimenomaan elokuviin sävelletty musiikki on usein mielenkiintoni herättävää, ei sinne tuhanteen kertaan laitettu "I Feel Good". Toki huomioin että monet various artists soundtrackit ovat tavallaan niitä elokuvan scoremusiikkia edustavia, sillä kun kuuntelee esimerkiksi Michael Mannin ja Quentin Tarantinon elokuvia, niin irtobiisit toimivat niissä aivan eri tavoin kuin sanotaan vaikkapa Nuija Ja Tosinuijassa.
Yleensä kaupoissa myytävät soundtrackit ovatkin enemmän elokuvan nimellä varustettuja kokoelmalevyjä ja takakantta tihrustamalla voikin huomata tähdellä merkittyjä kappaleita jotka eivät soi itse elokuvassa ja valitettavan usein niitä on levyllä enemmän kuin heitä elokuvassa olevia. Pahimmillaan nämä ns. soundtrackit ovat sellaisia kuin The Texas Chain Saw Massacre remaken levy, jossa yksikään levyn ärrinmurrinkappaleista ei soinut itse elokuvassa. Joten jos hakee jotain kokoelmalevyä minkä lie Jyrki Cool Dancen tapaan, niin sitten saattaa saada haluamansa, mutta elokuvamusiikin ystävä saattaa pettyä pahastikin.

Muistatteko kuinka elokuvan 13 Kerros kasetin kanteen oli laitettu huomautus siinä soivan HIMin Join Me-kappaleen ja kasettiversiossa se soikin lopputeksteissä, mutta eipä niistä lopputeksteistä löytynyt mainintaa HIMistä. DVD:llä ja muissa kuin kasetin suomiversioissa tuossa kohtaa elokuvaa kun soi The Cardigansin Erase/Rewind kuten kuuluikin.

Joten siis suosin scorelevyjä ja tietenkin alkuperäisversioita sisältäviä sellaisia.
Joskus kuitenkin sitä törmää johonkin Star Inc.:n tekemään leffalevyyn jota ei voi vastustaa, tai juuri valheelliseen soundtrackkokoelmaan joka kiehtoo niin kovin kummasti. Eli tärkeintä on kuitenkin se, että olivat kappaleet leffassa tai eivät, olivat ne alkuperäisverisoita tai eivät niin hyvä musiikki on yksinkertaisesti hyvää musiikkia. No aina se ei ole hyvää, mutta ainakin hauskaa.

Tätä kirjoitusta varten selailin leffamusiikkihyllyäni ja valitsin sieltä vinon pinon levyjä joista osaa suosittelen, osaa en todellakaan suosittele, osa on mielenkiintoisia ja osa kenties ei, mutta kuitenkin.
Kaikki valinnat eivät tietenkään lainausmerkeissä mahtuneet tähän yhteen kertaan, joten saatan kiduttaa Teitä myöhemmin samalla aiheella.
Tuosta kuvasta voitte vilkaista minkälaisia levyjä tällä kertaa pääsi mukaan ja sen alla olevasta osuudesta voitte lukea mitä minä niistä mainitsen.


VAMPIRE CIRCUS, joka tietenkin on nimetty samannimisen elokuvan mukaan on kokoelma vampyyrielokuvista tuttua ja tuntematonta musiikkia.
Näin muksuna tämän levyn mainoksen Fangoria-lehdessä ja se on ainoa jonka uskaltauduin tilaamaan sitä kautta. En nyt muista paljonko se silloin markoissa maksoi, mutta aivan helvetin paljon se yläasteelaisen pussissa tuntui.
Kun kuuntelin tätä levyä niin olin aivan huuli pyöreänä kun se sisälsi musiikkia tuolloin itselleni aivan tuntemattomista tekeleistä. Mikä hiton Sundown? Mikä hiton Children Of The Night? Mikä hiton Forever Knight? No sittemminhän nekin ovat tulleet tutuiksi, mutta se oli Brad Fiedelin Come To Me-kappale elokuvasta Fright Night jonka vuoksi himoitsin tätä levyä ja en pettynyt.
Ehdottomasti suositeltava levy heille jotka hakevat hieman tuntemattomampien vampyyrielokuvien musiikkia.

LET ME HEAR YOU SCREAM on yksi näistä aika geneerisen tuntuisista kokoelmalevyistä jonka teemana on kauhu ja toki kappalevalikoimasta löytyy tuttuun tapaan Psycho ja Halloween. Se miksi juuri tämän kokoelman valitsin nyt mukaan on se, että tästä löytyy myös Christine-elokuvan sykkivä Christine Attacks-kappale, kun yleensä kokoelmilta joista löytyy jotain Christineen liittyvää löytyy aina se Thorogoodin Bad To The Bone.
Lisäksi Let Me Hear You Scream sisältää tunnarit elokuvista Friday the 13th, Scream ja The Prince Of Darkness joita ei jostain syystä kovinkaan usein tunnu kokoelmalevyiltä löytyvän.

Kauhuleffamusiikin ystäville suositeltava kokoelma on myös useamman levyn pituinen The Definitive Horror Music Collection joka on myös täällä kotimaassamme julkaistu, joten sen löytyminen tuskin on aivan kiven alla.

SYMPHONIC STAR TREK ei ole virallinen Star Trek-levy ja siitä on kansipapereissa pariinkin otteeseen maininta. Kyseessä on kuitenkin varsin mielenkiintoinen scoremusiikkikokoelma joka ei nyt aivan niin epävirallinenkaan ole, sillä itse Leonard Nimoy vierailee levyllä kertojaäänenä. Tämä levy sisältää orkesterimusiikkia niin elokuvista kuin tv-sarjoistakin, mutta mikä mielenkiintoisinta, tällä levyllä on myös joukossa orkesterin soittamia ääniefektejä poimumoottorin äänistä valaiden mölinään. Joten epäviralliseksi levyksi Symphonic on varsin epätavallisen monipuoliseksi tehty. Ja lopussa puhuu Borg.

Star Trek-musiikin ystäville suositeltavin levy (itse varsinaisten scorelevyjen lisäksi) on The Astral Symphony, mutta jos sen sijaan törmää levyyn The Best Of niin se on aivan sama levy samalla sisällöllä ja kannella, ainoana erona itse levyjen erilainen väritys.

Ja jos ylipäätään on tieteistelokuvamusiikin ystävä, niin voisi tehdä huonommankin valinnan kuin NEXT GENERATIONS joka kahdessa levyssään tarjoilee musiikkia muun muassa elokuvista Innerspace, Flash Gordon, 2010, Invaders From Mars, Dead Zone, Fortress, Fantastic Voyage ja jopa My Stepmother Is An Alien.

Scorekokoelmat ovat mainio keino kerätä etenkin elokuvien ja tv-sarjojen teemakappaleita, ja tällöin suosittelen metsästämään aihepiireittäin koottuja kokoelmia, sillä kun on yhden Greatest Movie Themes-kokoelman hankkinut niin on jo saanut ne tunnetuimmat kappaleet. Kauppojen perusvalikoimista löytyvät kokoelmat kun sisältävät aina ne samat Tähtien Sodat, Indyt, Bondit ja muut, mutta teemallisista levyistä löytyy usein hieman harvinaisempiakin tuttuja. Kuten vaikkapa näistä SCI-FI'S GREATEST HITSeistä, joista VOL. 1, FINAL FRONTIER keskittyy tieteispuoleen ja VOL. 4, DEFENDERS OF JUSTICE supersankareihin.
Final Frontierista löytyy tuttujen Star Trekien lisäksi sellaisia nimiä kuin Tron, Strange Days, The Black Hole, Babylon 5, Dr. Who, etc.
Defenders Of Justicelta Batmanien joukosta esiin pomppaavat The Six Million Dollar Man, The Flash, The Tick, Lois And Clark ja Adam West pääsee ääneen.

Sarjaan kuuluu kaksi muutakin levyä (The Uninvited ja The Dark Side) joita minulla valitettavasti ei ole.

Kuka kehtaa väittää olevansa leffamusiikin ystävä ja ohittaa BLADE RUNNERin. No one that's who.
Sinänsä Vangeliksen Blade Runnerissa ei ole mitään harvinaista, mutta halusin ottaa sen esille vain mainitakseni, että alunperinhän siinä oli jotain harvinaista. Jostain syystähän aikoinaan levyn julkaisusta syntyi isokin ongelma erinäisten tahojen vuoksi ja siispä markkinoille pukattiin tuo The New American Orchestran kanssa väsätty uudelleenäänitys jossa synapopituksen sijaan tarjolla oli orkesteriversioita. Sittemin kun vangeliksen levykin koki päivänvalon ja on itse artistinkin puolesta uudelleenversioitu, niin monelle on jäänyt mielikuva ettäkö tuo orkesteriversio olisi jonkinlainen epävirallinen versio, mutta näinhän ei ole. Eikä se muuten ole mikään hullumpi levy.

Mark Snown tunnusmusiikki X-FILESiin teki varmasti moneen yhtä suuren vaikutuksen kuin Gillian Anderson märkiin uniin, mutta kuinka moni meistä joutuikaan vuodattamaan kyyneleitä kun levykauppaan mennessään tarjolla oli vain Songs In The Key Of X-levy, joka toki sisältää varsin mukavaa musiikkia aina Nick Cavesta Foo Fightersiin, mutta sarjan musiikki jäi pelkkään tunnariin. Onneksi Warner sentään ymmärsi tuoda kauppoihin myös tunnuskappalessta sinkkuversion, jos eivät Danzig ja Sheryl Crow houkutelleet.
Pienellä yrityksellä saattaa kuitenkin vielä löytää levyn THE TRUTH AND THE LIGH: MUSIC FROM THE X-FILES joka on sarjan scoremusiikin ystäville kuin taivas.

Jos leffalevyt joiden musiikki ei soi itse elokuvassa aiheuttaa hiusten repimistä, niin toivottavaa olisi että sellaisen kokoavat edes yrittäisivät tehdä jotain mielenkiintoista levyllään. Yritystä löytyy ainakin JOSH'S BLAIR WITCH MIX-levystä joka herätti alunperin suurta kummastusta ollessaan eräänlainen Blair Witchin soundtrack, kun eipä elokuvassa musiikkia pahemmin kuullut.
Kuten niiden kadonnut-julisteiden ja löydettyjen filmien kanssa, myös Josh's Blair Witch Mixillä herätettiin feikkitotuutta kun tämän levyn sisältö koostuu muka Joshin autosta löytyneen itseäänitetyn kasetin sisällöstä. Kukapa meistä ei joskus olisi tehnyt omia mixtapejaan ja kun Joshin musiikkimaku koostuu Front Line Assemblysta, Skinny Puppysta ja muun muassa Bauhausista, niin kyllä tämä levy on useasti minunkin soittimeeni päätynyt.

Loppuun vielä John Carpenteria suositeltavan ja ei ehkä niin suositeltavan levyn kautta.

THE MUSIC OF JOHN CARPENTER sisältää synaversioita elokuvista kuten Die Klapperchlange, Das Ding ja Unheimliche Schattenlichter ja nämä The Splash Bandin versiot ovat diskoa parhaimmillaan ja pahimmillaan, sillä jokainen Assaultista Halloweeniin kuulostaa Lipps Inc.:n Funkutownilta. Me likey.

Heille jotka kaipaavat vain päätunnareita, mutta haluavat ne kaikki, on tarjolla erittäin mainio kokoelma THE ESSENTIAL JOHN CARPENTER FILM MUSIC COLLECTION josta löytyy oikeastaan kaikki mieleen juolahtava. Tosin pahana roskana joukossa on vain instrumentaaliversio Bad To The Bonesta, mutta ainahan muuta Christinea halutessani voin laittaa soimaan Let Me Hear You Screamin.

Näyttelijät ja musiikki pt. 2

Parisen päivää sitten kirjoitin jotain huuhaata näyttelijöistä jotka ovat erehtyneet myös levylaulajan asemaan ja vaikka usein kyseessä onkin yhtä uskottava asia kuin näyttelevä malli, niin kun tarpeeksi syvältä kouraisee niin sieltä mudan joukosta saattaa löytää helmen tai kaksi.

Kun ensimmäistä kertaa kuulin Miami Vicesta tutun Don Johnsonin tehneen levyn, niin reaktioni ei ollut "Hulk murskaa" vaan jonkinasteinen naurahdus.
Hitto, Sonny Crockett oli tehnyt levyn. Se oli saatava.
Ja kun sitten ajanlaskumme alussa tulin ostaneeksi Johnsonin levyn Heartbeat (1986), niin odotin kuulevani jotain hauskempaa kuin Weird Al Yankovicin teokset, mutta kuinkas kävikään. Tämähän,,, tämähän on,,, hyvä Luoja sentään,,, ihan hyvän kuuloista.
Kyseessä ei ole mikään varsinainen mestariteos, mutta Johnson laulaa varsin hyvin ja musiikki on ihan mukavaa aikuisrokkia jossa saksofonin tahtiin kävellään öisellä kaupungilla, merenrannalla kuutamossa, sateen piiskatessa kauan sitten kadotettua rakasta. Kasarikevytrokkia jollaista voisi kuulla Rocky-elokuvissa.
Tämä on miellyttävää musiikkia josta on vaikea suuttua ja jolle ei osaa nauraa.
Siispä sen perusteella oli syytä hankkia myös herran toinen levy Let It Roll (1989) ja vaikka se pysyttelikin samassa linjassa, niin se ei enää yhtä usein levysoittimeen päätynyt. Kyseessä kun oli liiaksikin same ol' same ol'.

Vaikka molemmilla levyillä oli mukana ammattimuusikoita kuten Steve Jones, Bruce Kulick, Ronnie Wood, Willie Nelson, Bonnie Raitt ja jopa Barbra Streisand, niin nippelitriviasta hauskimpia ovat se, että yhdessä Heartbeat-levyn valokuvista poseeraa jostain syystä Whoopi Goldberg ja että Let It Roll-levyllä kappaleessa Angel City on taustoja laulamassa Melanie Griffith. Joten voisi sitä huonomminkin olla.

Eipä ole herra Johnson sittemmin laulajantointa harrastanut, ellei sitten suihkussa, mutta jos mies vielä joskus erehtyy levytysstudioon niin kyllä minä sen levyn ostan.

Wall Street - Money Never Sleeps (2010)

Draamaelokuville ei pahemmin jatko-osia tehdä, mikä on ehkä hyväkin asia, sillä kuinka houkuttelevalta joku Ja Keskellä Virtaa Joki 2, tai Magnolia 2 kuulostaisi? Mutta toisaalta, jos kerran kauhulle, toiminnalle ja komedialle jatko-osia ulostetaan kuin pahimpana ripulitaudin hetkenä, niin miksipä ei sitten tehtäisi samoin hyvien draamatarinoiden ja etenkin niiden mahdollisten herkullisten hahmojen kohdalla. Toki tietenkin parempi olisi jos jatko-osa tehtäisiin vain jos olisi oikeasti jotain uutta kerrottavana, eikä vain siksi että se on mahdollista tehdä muutoinkin.
Wall Streetin Gordon Gekko oli erittäin mainio elokuvahahmo ja vaikka en nyt missään vaiheessa kaivannutkaan jatko-osaa Rahan ja Vallan Kadulle, niin en pistänyt oikeasti vastaankaan ajatukselle kuulla Gekkosta lisää. Tosin Oliver Stonen viimevuotiset otteet vihjailivat siihen suuntaan, että Gekkon olisi kannattanut antaa olla rauhassa.

Vuosi 2001 ja Gordon Gekko (Michael Douglas) vapautuu vankilasta ja sieltä siirrymme vuoteen 2008 jolloin Gekko julkaisee kirjan. Saamme myös huomata, että Gekkon isästään erkaantunut tytär Winnie (Carey Mulligan),,, jota en tosin muista mainitun sanallakaan ensimmäisessä osassa, jossa kyllä puhuttiin Gekkon pojasta. No kuitenkin, rahan valtaa vastustava Winnie ei pidä ahneesta isästään, mutta on silti suhteessa rahamaailmassa toimivan meklarin, Jaken (Shia LaBeouf) kanssa, joten hirveän idealistinen tämä aatteellinen tytär ei kuitenkaan tunnu olevan. Onneksi Jake kuitenkin on heitä Wall Streetin kilttejä meklareita, eli hän ei aivan tappaisi ihmisiä ansaitakseen heillä rahaa, vaan pelkästään potkisi heitä naamaan ja se on kuin suloinen nalle halimassa.
Pörssikurssit laskevat ja suuri romahdus odottaa nurkan takana. Yksi keinotekoisen taantuman uhreista on Louis Zabel (Frank Langella), joka pakotetaan pilkkahinnalla myymään rahoitusyrityksensä häikäilettömälle investoijalle Bretton Jamesille (Josh Brolin) ja menettää siksi elämänhalunsa ja myös varsinaisen elämänsä itsemurhalle.
Jake pyytää Gekkoa avukseen kostossa Brettonille ja sitä kautta myös Winnie joutuu tutustumaan uudelleen isäänsä, joka ei enää paasaakaan rahan keräämisestä ja vallasta, mutta ei silti näemmä tottele itseään.
Eräässä juhlatilaisuudessa koemme vaivautuneen cameon, kun Bud Fox (Charlie Sheen) käy vilkuttamassa kameralle ja kertoo olevansa ihan sikarikas.
Mitään kostosuunnitelmaa ei kyllä meinaa huomata, kun suurin osa elokuvasta kuluu tyhjänpäiväiseen rupatteluun ja tietokone-efektointiin jolla näytetään ilmeisesti Genesis-projektin toimintaa.
Sitten Gekko huijaa omat rahansa takaisin Winnielta ja Jake tuhoaa Brettonin kirjoittamalla jutun blogiin ja sen synnyttämät huhut pilaavat Brettonin maineen.
Winnie on paksuna ja kaikki ovat lopussa onnellisia.

Money Never Sleeps on ihan siedettävä elokuva. Siinä on mukana hyviä näyttelijöitä, ahneustarina on edelleen pohjimmiltaan toimiva, mutta se ei ole lopulta kovinkaan vaikuttava ja tuntuu siltä kuin renkaissa olisi aivan liian vähän ilmaa. Tiedättehän kuinka remaketeollisuudessa vaikuttaisi riittävän, että elokuvan uusintaversioon palkataan nuoremman näköisiä näyttelijöitä ja tehdään elokuvasta visuaalisesti kiiltävämpi. Sellainen Money Never Sleeps on. Se on kuin teinikauhuversio ensimmäisestä elokuvasta.

Elokuvassa on muutamia seikkoja jotka aiheuttavat turhaa päänvaivaa. Esimerkiksi juuri Gekkon tyttären olemassaolo, josta ei mainittu sanaakaan aiemmin ja okei, ehkei hän vain tullut puheeksi, mutta miksei tämä hahmo voinut olla se ensimmäisen osan poika ja Shia vaikkapa hänen poikaystävänsä, taikka tyttöystävänsä. Ei se nyt iso homma olisi ollut kääntää sukupuolirooleja. Toki tässä osassa mainitaan, että Gekkon poika on kuollut ja näytetään Winnien lapsuuden kuva, että sillä viitataan tyttärenkin olleen olemassa jo ensimmäisen osan aikana ja selitetään samalla miksei poika enää ole. Mutta siltikin.
Minua vaivasi myös se, että jos - kuten Gekkokin itse sanoo - Winnie todellakin vihaa sydämestään Wall Streetia ja rahamaailmaa, niin miksi hän päätyi yhteen juuri meklarin kanssa? Toki rakkaus voi olla sokea ja elokuvassa Winnie ei nyt oikeasti kovinkaan aatteelliselta vaikuta, niin siltikin tämä osuus jäi jotenkin vajaaksi.
Samalla tavalla Jake oli kirjoitettu ontoksi. Hänen tuli olla eräänlainen kiltti ekomeklari, mutta hän ei kertaakaan vaikuttanut tarpeeksi idealistiselta. Toisaalta kun hän aloitti Gekkon kanssa kostosuunnitelmat Brettonia kohtaan, ei hän silläkään puolella tuntunut uskottavalta.

Sitten se Gekkon vankilatuomio. Tässä elokuvassa mainitaan Gekkon joutuneen vuonna 1993 vankilaan, josta sitten vapautui vuonna 2001. Mutta ensimmäinen elokuva sijoittui valmistumisajankohtaansa ja oletus oli, että Gekko joutui tuolloin vankilaan, mutta tässä mainitaan ohimennen Bud Foxin todistuksen aiheuttaneen vain vuoden tuomion ja se vuoden 1993 tuomio oli sitten eri tapahtuma. Sitten se puolestaan sidotaan tähän elokuvaan paljastamalla Bretton Jamesin aiheuttaneen Gekkon pidemmän vankilatuomion. Joten vaikka on ymmärrettävää, ettei ensimmäisen osan kohdalla oltu mietytty jatko-osaa ja että siinä oltaisi ymmärretty pedata sitä, niin se että tässä elokuvassa koetetaan tavallaan tunkea kaikki uudet hahmot ja käänteet ensimmäisen ja toisen elokuvan väliin motiiveiksi, niin se on usein turhan väkinäisen oloista.

Joten Money Never Sleeps aiheuttaa vähän samanlaista pään puistelua kuin Tähtien Sodan prequelit, kun koettaa yhdistää niitä aiemmin tehtyihin ajallisesti myöhempiin osiin. Mutta todellisten ja keksittyjen logiikkaongelmien sijaan se seikka joka laimentaa pahiten tämän jatko-osan, on Gekkon hahmon muuttaminen kiltiksi. Sillä jopa siitä loppupuolen eräänlaisestä käänteestä huolimatta, hän on aivan liian mukava.
Kun aiemmin totesin, että Gekko kuuluu hahmoihin joista halusi edellisen osan perusteella kuulla lisää, niin se johtui juuri hahmon häikäilemättömyydestä, ei isäpappana olemisesta. Krooh-pyyh! ZZZZZ!

Enkä voi väittää pitäneeni siitä, että tässä elokuvassa oli edellisen osan tavoin David Byrnen musiikkia, mutta Brian Enon läsnäolosta huolimatta tässä elokuvassa kuultavassa musiikissa ei ollut samanlaista, paremman sanan puutteessa uhkaavuutta, vaan liian usein soivat liian kepeät kappaleet aiheuttavat ajatuksen katkeamisia kun tekisi mieli tanssia hustlea.

Näyttelijöistä osa tekee erinomaista työtä ja vaikka Gekko ei ole lähelläkään yhtä kiehtova hahmo kuin aiemmin, niin Douglas näyttelee uusitun hahmonsa varsin mallikkaasti. Frank Langella on loistava ja sieltä löytyy muitakin varsin hyviä esiintyjiä tekemässä hyvää työtä.
Valitettavasti mukana on myös tarpeettoman koomisia hahmoja, kuten esimerkiksi se kuka lie Jaken pomoa esittänyt kimittävä-ääninen kalju pomo. Muutenkin jostain syystä niissä pörssikaaos-kohtauksissa esiintyy useita heliumäänisiä ihmisiä. Miksi?
On myös surku, että Carey Mulliganin ja Shia LaBeoufin rakkaus on yhtä aidon oloista ja kuumaa kuin jääkimpaleet pakastimessa.
Niin ja miksi hitosa Susan Sarandon piti heittää näin pahasti hukkaan?

Ei Money Never Sleeps mikään täysin huono elokuva ole. Se vain on väsynyt, löysä ja laimea huomautus siitä, että jatko-osan puuttuminen olisi kenties ollut parempi asia kuin sen olemassaolo. Kyllä tämän läpi katsoo, mutta ei sitä jää muistelemaan.

Voi olla totta ettei raha koskaan nuku, mutta on mahdollista että tämä elokuva tekee niin.

Tähdet: **
Wall Street - Money Never Sleeps

Wall Street - Rahan ja Vallan Katu (Wall Street, 1987)

Toinen Oliver Stonen ja Charlie Sheenin yhteistöistä käsittelee pitkälti samaa teemaa kuin ensimmäinen, eli Platoon. Nyt tavallinen viidakko on vaihtunut urbaaniin, mutta edelleen Sheen on suuntaansa hakeva nuorukainen jonka toisella olkapäällä seisoo ns. pahuuden ilmentymä ja toisella hyvyyden. Mutta mitäpä tuosta sillä minäpä muistan, että samalla ostosreissulla 90-luvun alussa kun ostin Wall Streetin, ostin myös elokuvan Vigilante Cop ja nallekarhun muotoisia valkosuklaanamuja. Vigilante Cop maksoi enemmän koska se oli uutuuselokuva ja vaikka se ei mitenkään järin mestarillinen elokuva ole, niin silti se olisi mukava nähdä uudestaan, sillä tietenkään se ei mukanani kulkeutunut näin pitkälle elämäntiellä.

Voimasolmioita, juppeja, 80-luku ja markkinatalous jyllää (aivan kuten se tekee nykyäänkin.) On aika pörssikeinottelun.
Nuori pörssimeklari Bud Fox (Charlie Sheen) työskentelee rivianalyytikkona keskikastin puljussa ja haaveilee pääsevänsä ansioissaan sinne sijoittajien puolelle neuvomisen sijaan. Tällä tasolla Budilla ei ole toivoakaan rikastumisesta ja hän pyrkiikin sinnikkäästi saamaan asiakkaakseen ylirikkaan Gordon Gekkon (Michael Douglas), jonka ura on kulkenut juuri meklarista sijoittajamiljonääriksi. Siihen saakka Bud kuitenkin joutuu lainaamaan pienessä Bluestar-lentoyhtiössä pääluottamusmiehenä toimivalta isältään Carlilta (Martin Sheen) rahat ruokaan ja vanhan kansan edustajana isä ei ymmärrä poikansa aivoituksia.
Ponnistelut palkitaan ja Bud pääsee viimeinkin tapaamaan Gekkoa, mutta jollain pitäisi miljonääriin tehdä vaikutus ja ilman sisäpiiritietoja ei sellaista tehdä. Joten Bud vuotaa isältään kuulemansa tiedon erään laitevalmistajan tekemästä valmistuvirheestä ennen kuin se on julkista tietoa, mutta se on juuri sellaista mitä Gekko halusikin kuulla. Tällä tavoin Bud saa Gekkon asiakkaakseen, sekä oppi-isäkseen, mutta pysyäkseen mestarin alaisena täytyy häneen tehdä jatkuvasti vaikutus ja se tarkoittaa sääntöjen kiertämistä laittomuuksiin saakka. Valta, pinnalliset naiset kuten Darien (Daryl Hannah) ja raha, raha, raha saavat pään niin sekaisin, ettei siinä ehdi omatuntoa kuunnella. "Jos haluat ystävän. Hanki koira."
Bud sokaistuu menestyksestä siten, ettei ymmärrä varoa kun Gekko siirtää rikosoikeudellisen vastuun nuoren miehen niskoille, mutta rahaa tarvitaan pitämään huonon modernin taiteen ystävä Darien onnellisena. Tämä tie vain sattuu johtamaan sinne missä Carlin työpaikka Bluestar päätyy Gekkon haltuun ja sen vuoksi kengän kuvio voitaisiin painattaa suoraan housujen takamuksiin. Siispä omaan perheen kohdistuvan iskun vuoksi Bud alkaa huomaamaan, ettei Gekko olekaan hyväksi ja kun viranomaiset alkavat syyttämään keinotteluista juuri Budia, alkaa vallan ja rikkauksien sijaan pelkkä vankilan ulkopuolella oleminen vaikuttamaan unelmien täyttymykseltä.
Bud päättää näpäyttää Gekkoa tämän omilla aseilla ja hakee apua Sir Lawrencelta (Terence Stamp) joka kantaa kaunaa Gekkolle ja hänen avullaan pudotetaan Bluestarin osakearvo ja ostetaan firma pois Gekkolta. Sitten koetetaan minimoida vankilareissu auttamalla viranomaisia saamaan Gekko sinne.
Loppu, kunnes se jatkuu.

Wall Street on aiheeltaan sellainen, että se on hyvin uskottava tänäkin päivänä, riittää kun edes vähänkin huomioi esimerkiksi yritysuutisia joissa raha tehdään potkimalla työntekijät pihalle, tms. Se mikä hieman häiritsi Wall Streetissa oli Budin tapa kerätä tietoa bisnessalaisuuksista, kun se päätyi ajoittain jonkinlaiseksi agenttiparodiaksi hänen naamioituessaan silmälasiduunariksi, etc. Mutta muutoin elokuva toimii tarinallisesti yhtä tehokkaasti kuin Street Trashin alkoholi.

Näyttelijät tekevät erinomaista työtä ja tälläisillä elokuvilla Charlie Sheen todellakin palauttaa mieleen sen miksi hänestä alkoi alunperin pitämään, sillä hän on hyvä ja se tulee esille etenkin kohtauksessa jossa Bud pidätetään sisäpiirikaupoista.

Ja koska käytin termiä näyttelijät näyttelijän sijaan, niin sillä huomioidaan myös se, että huonoja roolisuorituksia saa etsiä mikroskoopilla. Sivuosista, niin isommista kuin pienemmistäkin löytyy erinomaisia näyttelijöitä (mm. James Spader, Saul Rubinek, John C. McGinley, Terence Stamp, etc.) ja jokainen saa kyvyilleen sopivasti töitä.
Ymmärrettävästi Martin ja Charlie Sheenin isä-poika-suhde vaikuttaa oikealta isä-poika-suhteelta.
Enpä muistanutkaan, että jopa Sean Young on mukana Wall Streetissa esittämässä Douglasin vaimoa, mutta valitettavasti hän on ehkä se jonkinlainen niminäyttelijä joka on suht' tarpeeton, koska ei saa oikeasti mitään muuta tekemistä elokuvassa kuin jonkun drinkin kantamisen juhlissa.

Kuitenkin se on Michael Douglas joka tässä elokuvassa nousee ylitse muiden ja hänen hahmonsa on se kaikkein kiintoisin.
Pidin erityisesti siitä kuinka kaksijakoinen hahmo Gekko oli. Välillä hän puhuu rakastavasti pojastaan, kuinka haluaa hänelle turvatun tulevaisuuden. Hän puhuu siitä kuinka menestyi ilman koulutusta ja kuinka kaunis auringonnousu voi olla. Sitten jokaisen sympaattisen kommentin jälkeen hän sanoo jotain jonka vuoksi hän paljastuu mulkeroksi jonka hukuttaisi järveen alta aikayksikön. Siis jotain sellaista kuten "minä rakastan sinua kulta, tapan vauvoja ja myyn heidän maksansa terroristeille." Joten Gekko on keinottelija vailla vertaa. Juuri kun hän vaikuttaa hyvältä ihmiseltä, hän myy ystävänsä ja sylkee päälle. Pelottavaa on, että Gekko on tiettävästi toiminut esikuvana monelle tosielämän pörssipelurille. Siinä meillä vasta on Amerikan psyko.

Aiemmin mainitun tahattoman humoristisen tietojenhankintaosuuden lisäksi toinen seikka joka minua hieman kiusaa Wall Streetissa on yksi sen musiikkivalinnoista. Minä pidän kovasti Talking Headsista, mutta vaikka kyseisen yhtyeen musiikki kuulostaa mainiolta ja on tapahtuma-aikaan sopivaa, niin elokuvan aiheeseen liittyen This Must Be The Placen kuuleminen kuulostaa jotenkin väärältä. Ehkä se johtuu vain siitä, että rahan valtaa kuvaavaan elokuvaan se ei ole tarpeeksi ironinen kommentti, mutta on kuitenkin nähdäkseni enemmän sitä kritisoiva kuin kehuva.
David Byrnen ja Brian Enon kappaleet levyltä My Life In The Bush Of Ghostsilta ovat huomattavasti paremmin elokuvaan sopivia, joten suuremmin kritisoitavaa ei siltä alueelta löydy.

Wall Street on ns. älykästä draamaa parhaimmillaan ja ehdottomasti suositeltavaa katseltavaa.

Tähdet: ****
Wall Street

John Carpenterin Vampyyrit (Vampires, 1998)

Tämä ei nyt liity itse elokuvaan millään lailla, mutta minun on vinguttava tästä nimenomaisesta DVD-julkaisusta.
Kuten kannesta voitte huomata kyseessä on elokuvan Saksa-julkaisu ja kyseessä on päällisin puolin ihan hyvä versio, mutta hitto kun kaikki on dubattu saksaksi. Mukana on kelvollisen pituisen making of-dokkari saksaksi. Mukana on trailereita saksaksi. Elokuvassa on kaksi ääniraitaa saksaksi ja yksi englanniksi saksalaisella tekstityksellä. Peruskoulun krautopinnot kantavat sen verran pitkälle, että sisällöstä saa kyllä tarpeeksi selvää koska kyse ei ole aivokirurgiasta, mutta kyllä tuo dubbausinto käy hermoille. Kuka haluaa nähdä traileritkin dubattuina? Edes suomeksi? Okei, jos kyseessä on lastenelokuvia, mutta esimerkiksi Universal Soldier?
Onneksi Vampyyreissa on se yksi englanninkielinen ääniraita, mutta hitto kun sitä ei saa valittua ilman tekstitystä.
Mutta ekstroista pitäville saksaa osaamattomille suosittelen jotain muuta julkaisua.

Jack Crow (James Woods) on kirkon valtuuttama vampyyrimetsästäjä, joka etsii ns. mestarivampyyria Jan Valekia (Thomas Ian Griffith) ja saatuaan ryhmänsä kanssa tuhotuksi Valekin pesän, niin kostoksi Valek silpoo kaikki Crown apulaiset ja näiden bileisiin hankkimat ilolinnut. Crow ehtii turvaan kera oikean kätensä, Montoyan (Daniel Baldwin) ja Valekin pureman kokeneen maksullisen neidin, Katrinan (Sheryl Lee) jota Crow aikoo hyödyntää Valekin metsästyksessä. Eli se tuttu psyykkinen yhteys ja jos päävampyyrin tappaa ajoissa, niin puremasta paranee.
Koska Crown tiimiin kuulunut pappi kuoli, saa hän riesakseen uuden sellaisen, isä Adamin (Tim Guinee) ja Crow kiduttaa nörtähtävää pappia minkä kerkiää.
Tässä välissä Katrina puraisee Montyaa, joka tietenkin peittelee asian Crowlta. Samalla Montoya alkaa ihastumaan Katrinaan, mikä on ihan ymmärrettävää koska minäkin rakastun aina naisiin jotka haluavat repiä kurkkuni auki.
Toisaalla Valek pureskelee itselleen uusia apulaisia ja ilmenee että hän haluaa suorittaa muinaisen rituaalin jonka avulla voisi kulkea myös auringossa (ei sen pinnalla, vaan valossa.) Siihen hän tarvitsee ensimmäisessä manauksessa käytettyä ristiä ja Valek itse oli aikoinaan 1300-luvulla se manauksen kohde ja sen mentyä pieleen hänestä tuli tuo kaikkien rakastama päitä irrottava vampyyri.
Valek löytää ristinsä ja Crowlla tulee kiire juosta ansaan, sillä paljastuu että ikuista elämää janoava Crown pomo kardinaali Alba (Maximilian Schell) on tehnyt yhteistyösopimuksen Valekin kanssa. Sopivasti rituaalin suorittamiseen tarvitaan sankarillista verta ja sitähän rääväsuisesta Crowsta löytyy. Onneksi kuitenkin isä Adam, Montoya ja auringovalo auttavat kärventämään Valekin apulaiset ja haulikon laukaus ilmastoi kardinaali Alban. Valek puolestaan saa kuulla penisvitsin ja seivästetään rituaaliristiinsä. Kiva kiva.
Niin ja eihän se päävampyyrin tappaminen Montoyaa ja Katrinaa auta, mutta vanhan ystävyyden vuoksi Crow antaa sentään etumatkaa Montoyalle.

Olen huomannut että John Carpenterin Vampyyrit kerää aika paljon negatiivisia kommentteja ja osan niistä ymmärrän, kuten sen ettei elokuva tuo lajityyppiin mitään uutta, tai sen että vakavaa elokuvaa saavatkin nähtäväkseen kieli poskessa tehdyn tuotoksen. Mutta se mitä en ymmärrä on kenties eniten kritiikkiä kerännyt seikka, eli James Woodsin hallitsematon pottuileva papupata-räpätys-esiintyminen. Hetkinen? Oletteko nähneet yhtäkään James Woodsin elokuvaa? James Woods-elokuva ilman jatkuvaa kettuilua olisi kuin Al Pacino-elokuva ilman sitä yllättävää ylivedettyä räjähdystä "hoo-haa!"
Tässä elokuvassa James Woods saa aukoa päätään niin suurella antaumuksella, että tuntuukin kuin Carpenter olisi antanut ainoaksi ohjaukseksi toteamuksen että "olet vampyyrinmetsästäjä joka v*ttuilee kaikille koko ajan" ja Woods on todenut siihen "kuten aina." Siispä elokuvaa kannattaa lähteä katsomaan ajatuksella, että tässä on kulmahammaskieli poskessa ja vaikka Hämärästä Aamunkoittoon saakka ei revitelläkään, niin se on lähempänä todellisuutta kuin Hammer-horrorit.

Pidin kovasti elokuvan pohjana olleesta John Steakleyn kirjasta, jonka muuten aikoinaan ostin vain koska minusta oli jotenkin coolia että kirjan Vampires-nimessä ass-kirjaimena oli dollarilogo. Että se siitä.
Ja kun luin sitä tiesin, että siitä oltiin tekemässä elokuvaa ja pääosaa esittäisi James Woods, joten lukiessa näin jo Woodsin Jack Crowna eikä se haitannut minua yhtään. Siispä minä pidin Woodsista kovastikin.

Muutoin elokuvan näyttelijät ovat ihan kelvollisia, mutta eivät pääse kovinkaan vahvasti esille. Syynä tuohon on tietenkin se, että Woodsille annetaan niin paljon tilaa, ettei sinne pelkohiiriä mahdu.
Muista esiintyjistä parhaiten mieleeni jäi Valekia esittänyt Thomas Ian Griffith ja vaikka hänen roolinsa on pitkälti poseerausta ja sähisemistä, niin mies on sen verran vakuuttavan näköinen pahisvampyyri, että tämän elokuvan ansiosta jaksan edelleen valita Griffithin elokuvia katseltavaksi. Pitkässä takissaan ja mustissa väreissään Griffith on aivan pirun coolin näköinen.

Vampyyrit on idealtaan aika perinteinen ja ei se toteutuskaan ole mitään maata mullistavaa. Mutta kyseessä on elokuva joka ei ota itseään kovin vakavasti ja roiskii verta joka puolelle, ja sellaisena se on hauskaa katseltavaa etenkin James Woods-faneille.

Tässä elokuvassa on myös se nykyään pakollinen selitys siitä mitä vampyyrit oikeasti ovat ja piti sen monologin Woods tai joku muu, niin se on aina yhtä rasittava. Vaikka dialogissa onkin joitakin huvittavia kommentteja:
"Well first of all, they're not romantic. Its not like they're a bunch of fuckin' fags hoppin' around in rented formal wear and seducing everybody in sight with cheesy Euro-trash accents, all right? Forget whatever you've seen in the movies: they don't turn into bats, crosses don't work. Garlic? You wanna try garlic? You could stand there with garlic around your neck and one of these buggers will bend you fucking over and take a walk up your strada-chocolata While he's suckin' the blood outta your neck, all right? And they don't sleep in coffins lined in taffata. You wanna kill one, you drive a wooden stake right through his fuckin' heart. Sunlight turns 'em into crispy critters."

Minun on kyllä vielä myönnettävä, että John Carpenter-fanittamisen lisäksi olen taatusti normaalia puolueellisempi kehumaan tätä elokuvaa, koska se herättää minussa hyviä muistoja eräästä valitettavasti edesmenneestä ystävästäni. Joten vaikka Teille näkyvä tähtimäärä on mikä on, niin järjen ulkopuolella se on minulle itselleni suurempi.

Ja hei, se kohtaus jossa vampyyrit nousevat maasta on supercool.

Tähdet: ***
John Carpenterin Vampyyrit

Solo (1996)

Mario Van Peebles on kalju kyborgi viidakossa?
Good night and good luck!

Tähdet: ~
Solo

No okei...

Kuten saatoitte päätelläkin, niin en ole se kaikkein suurin Mario Van Peebles-fani, joskaan en täysin inhoakaan herraa, mutta jos pidän miehen parhaimpana elokuvana Full Eclipsea jossa steroidi-ihmissusipoliiseilla kasvaa kynnet rystysistä, niin se ei lupaa hyvää. Toki hän on ollut mukana paremmisssakin elokuvissa, mutta tarkoitin tuolla äskeisellä hänen "omia" elokuviaan.
Ensimmäinen elokuva jossa muistan Van Peeblesin nähneeni oli joko Clint Eastwoodin Heartbreak Ridge (Forrester) taikka Tappajahain Kosto, ja vaikka hän on molempien elokuvien muistettavimpia hahmoja niin niitä ei todellakaan haluaisi muistaa. Etenkin Heartbreak Ridgen egotrippailija on minun silmissäni jäänyt leimaamaan Van Peeblesin myöhempiä roolisuorituksia, mutta kun ne myöhemmät roolisuoritukset ovat mm. Highlander kolmosen mikälie egomongolitaikuri, niin hyi yök, eihän mies edes koeta muuttaa kuin hiusmalliaan.
Tavallaan arvostan Van Peeblesia siitä, että hän tuottaa, kirjoittaa ja ohjaa elokuvia joissa esittää pääosaa, mutta kun hän ei osaa mitään oikein hyvin. Onhan se kiva osata kaikkea, mutta jos kaiken opettelu osoittaa sen, että osaa kaikesta vähän mutta ei mitään kunnolla, niin kapea mieli saattaisi olla tässä tapauksessa parempi.
Hyvä on, Posse oli aika hauska, vaikkakin ehkä liian vääristä syistä.

Entäpä Solo?

Solo (Mario Van Peebles) on sotilaskyborgi (hei, siinä on ihmislihaa päällä, joten se ei ole androidi) jolla ei sosiaaliturvatunnusta, joten se on täydellinen tappokone. Solo lähetetään rikkomaan viidakon keskellä sijaitseva pahisten kiitorata ja ironisesti Sololla on apulaisia. Koska Kurt Russellin Soldierin tapaan tämän elokuvan idea on osoittaa, että tunteeton kone (no joo, Russell ei ollut kone, mutta sopiiko vaihtoehtoiseksi vertailukohteeksi Robotti Rakastuu?) on kykeneväinen ihmimillisyyteen ihmistä enemmän, niin siihen saamme viittauksen jo nyt kun juuri ennen tehtävän suorittamista Solo ihailee hämähäkkiä. Tehtävä kuitenkin epäonnistuu kun ihmisapulaiset rupeavat paukuttelemaan ennen aikojaan ja Solo saa haukut niskaansa ilkeältä eversti Maddenilta (William Sadler), joka ei muutenkaan arvosta koneiden tuloa armeijaan.
Ilmenee, että Solon suunnittelija tohtori Bill (Adrien Brody) oli ohjelmoinut luomukseensa "feel bad"-toiminnon (ihan oikeasti), jonka vuoksi Solo osoittaa liikaa ihmismäisiä heikkouksia ja se tulee sammuttaa.
Hmm,,, tehtävä muka epäonnistui, mutta ilmeisesti oikea paikka räjähti ja vain pahiksia kuoli, joten mikä siinä sitten meni vikaan? Ah, ilmeisesti suurin ongelma oli Solon Grace Jones-maskeeraus.
Solo ei aio hyväksyä deaktivointiaan ja pakenee lentäen auringonlaskuun, jonka vuoksi muutaman minuutin päästä on näemmä keskipäivä. Solo lavastaa itsemurhansa lentämällä päin vuorta, eli aivan kuten Krusty The Clown ja viidakossa Solo kävelee jostain syystä aivan kuin kakki olisi tullut housuun. Aina välillä näytetään Solo-visiota, joka on hieman kuin Terminatorin vastaava, mutta nämä binaarikoodinäyt ja lämpökatseet on suunnitellut ilmeisesti sama henkilö joka teki Pongin, paitsi ettei tehnyt Solovisiosta yhtä tyylikästä.
Viidakossa tuhma militanttityranni haluaa paikallisten asukkaiden rakentavan uuden kiitoradan ja joku Beatles-hiuksinen pikkupoika löytää Solon lepäämästä mistä lie Maya-temppelistä. Kohta nämä paikalliset kyläläiset ottavat Solon huomaansa ja kyborgimme alkaa oppimaan ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Solon paristot ovat lopussa, mutta onneksi televisiosta löytyy tarvittavat osat pelastukseen.
Tietenkin kylässä on yksi superbeibi, Agela (Seidy Lopez) joka ihastuu Soloon kun tämä opettaa paikallisia vastustamaan militanttityrannia sitomalla puun puuhun.
Eversti Madden ei hetkeäkään uskonut Solon itsemurhaan ja siispä hän lähtee robotin perään Village People-iskuryhmän kanssa. Mutta sitä ennen Solo ajaa kyläläisten kanssa militanttityrannin miehineen pakosalle ja kivääristä kuulu sarjatuliaseen ratatat.
Maddenin viha Soloa kohtaan on suuri ja hän jopa polttaa viidakkokylän, väittäen kenraali Haynesille (Barry Corbin) robotin tehneen sen jotta saa perusteet tappaa Solon. Siispä Solo päättää jättää kyläläiset koska uskoo vaarantavansa heitä turhaan, mutta kun Madden tappaa Soloa pelastamaan lähteneen tohtori Billin, päättää Solo kiipeillä köysissä. Hyppypotkut nilkkaan ovat tarpeen, sillä Madden on lyöttäynyt yhteen militanttityrannin kanssa, mutta väliäkö tuolla sillä pahikset eivät osuisi edes omaan päähänsä itsemurhayrityksessä. Solo tappaa kaikki pahikset, mukaan lukien eversti Maddenin.
MUTTA!
Armeijapa oli rakentanut pahan Solo 2-robotin (William Sadler) jolla toinen käsikin on tykki. Vautsivau! Hmm, kylläpäs se Solo kakkosen käsitykki näyttää samalta kuin millaisia Fortress-elokuvan futurobottivanginvartijoilla oli käytössään. Höh mikä pettymys, se käsitykki olikin vain pelkkä tykki jonka taka-aukkoon käsi survottiin.
Solo on hätää kärsimässä kun Solo 2 hakkaa hänestä öljyjä pihalle, mutta onneksi Solo puukottaa Solo 2:sta jollain ilmantorjuntatykin panoksella.
Solo kaataa temppelin ja kaikki luulevat hänen kuolleen, mutta kyborgi nauraa metsässä.

Solo on silkkaa Ö-roskaa joka tekee sen hienovaraisen loikan pelkästä huonosta elokuvasta sinne niin huono että hyvä-sarjaan ja siksipä vaikka elokuva on selvästikin huono, niin se on myös kieltämättä hyvin hauska.

Mario Van Peeblesin Grace Jones-viidakkonaamiointi oli jo itsessään loistokkuuden huipentuma, mutta sitten hän vielä ylitti sen esittämällä robottia sillä klassisella "i. am. a. robot."-tavalla jonka vuoksi jäykkyys saa uuden merkityksen. Adrien Brody vaikuttaa pössytelleen aivan liikaa ennen kuvauksia ja William Sadler vetää rutiini-ilkeilyä, joka muuttuu WTF-päänpuisteluksi kun mukaan tulee Sadlerin Solo 2.
Hienoa on myös, että nämä viidakon asukit jotka ovat olevinaan jonkinlaisia Meksikolaisia puhuvat kaikki aksentilla joka saa heidät kuulostamaan joltain Rob Schneiderilta.

Juoni on... No, luittehan Te sen jo ja tiedätte sen olleen idioottimainen täynnä hullunkurisia tilanteita. Elokuvassa oli muun muassa kohtaus jossa kyläläisten rakentamasta ansasta katkeaa köysi ja sen vuoksi suuri puunrunko meinaa muussata hidastettuja lapsia, mutta onneksi Solo nappaa puunrungon syliinsä ja jostain syystä silloin kuuluu The Six Million Dollar Manista muistuttava ääniefekti.
Varmaan minuutin parin välein tulee jokin uusi kohtaus jossa ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Minä nauroin.

A Lover's Revenge (2005)

Silloin muinoin kun vielä työskentelin videovuokraamossa, eräs tuolloin eläkeikää lähestynyt naishenkilö kävi varmaan kerran kuukaudessa kyselemässä onko Alexandra Paulilta tullut uusia elokuvia ja hän jaksoi hehkuttaa kuinka kaunis ja lahjakas naisnäyttelijä oli kyseessä.
Alexandra Paul? Siis se Baywatchin ns. aikuinen "tavallinen" nainen? Jep, juuri hän. No jaa, eipä hänessä mitään vikaa ole, mutta tuon kyseisen asiakkaan suhteen fanituksen kohde oli ja on suomimarkkinoita varten aika hankala tapaus. Alexandra Paul kun kuuluu siihen tähtikaartiin joiden suurin osa tuotannosta koostuu tv-elokuvista ja B-luokasta, joten vaikka sellaista tavaraa löytyy meidänkin kauppomme hyllyiltä metrikaupalla, niin niiden julkaisu ei todellakaan noudattele mitään säännönmukaisuutta. Joten valitettavasti tuo asiakas joutui kerta toisensa jälkeen vuokraamaan yhden ja saman Vaaran Lento 534:n.

Kyle (William R. Moses) on omistushaluinen aviomies, joka koruostojen ohessa tarjoilee vaimoilleen Sara Janelle (Sophie Gendron) äkillisiä raivonpuuskia ja erään riidan yhteydessä Sara Jane juoksee pakoon suoraan auton alle kuolemaan. Kyle syyttää avio-ongelmista ja Sara Janen kuolemasta radiopsykologi Lizia (Alexandra Paul) jolle Sara Jane soitteli ollessaan vielä elossa ja tavallaan Kylen logiikkaa on helppo ymmärtää, sillä sen verran ympäripyöreitä ja hyödyttömiä neuvoja Liz jakaa soittajilleen. Dr. Phil kuulostaa Lizin rinnalla Nietzschelta.
No kuitenkin, Lizin oma avioliitto on sortumassa kun aviomies, Clive Owenin halpakopiolta näyttävä Rob (Gary Hudson) naiskentelee jonkun Ashleyn (Sonya Salomaa) kanssa ja tuo armas aviomies on myös samalla ajanut firman velkaongelmiin.
Kyle luikertelee Lizin elämään esittäen jonkinlaista sijoittajaa joka olisi valmis rahoittamaan rouvan suunnittelemaa kallonkutistajaprojektia ja tottakai mies haluaa oikeasti vain tuhota rouvan avioliiton lopullisesti, kuten myös Lizin itsensäkin. Siispä kun Robin suhde on paljastunut Lizille ja Ashley on jätetty, niin maksetaan tuolle Asheylle siitä että kiusaa Lizia ja sitten tapetaan maksun saaja.
Tarjolla on siis tuttua Kohtalokas Vuokralainen-sarjan kiusantekotrilleriä, jossa sitten eräässä vaiheessa elokuvaa Lizille paljastuu Kylen pahuus, mutta hän ei saa ketään uskomaan itseään ja poliisit ovat vaan että whateva dyyd. Eikä se mitään vaikka Rob kuolee, kun väritön hahmo meinasi unohtua jopa ruudussa ollessaankin.
Lopussa tietenkin Kyle jahtaa Lizia, mutta poliisi ampuu pahiksen.

Mikä nyt tekikään tuosta aiemmin mainitusta asiakkaasta Alexandra Paulin fanin, niin ainakaan A Lover's Revengen perusteella minä en näe sitä. Kyseessä kun on liukuhihna-tv-jännäri jossa käydään läpi tutut kierteet ja kaarteet ja näyttelijät ovat kylläkin tuttuja kasvoja, mutta eivät entuudestaan vaikutusta tehneitä, saati sitä nyt tämän elokuvan by the numbers-suorituksillaan tekeviä. Joskin monista tv-rooleista tutuksi tullut William R. Moses on ihan kelpo, joskin kovin tavanomainen psyko.

Mielenkiintoista, tai ei oikeastaan on se, että tässä elokuvassa poliisia esittää Beverly Hills 90210:sta tutuimmaksi tullut Gabrielle Carteris (hän oli se selvästi muita iäkkäämmän oloinen teini) ja vaikka hän näyttäisi sittemminkin tehneen töitä ihan kelpo vauhtia, niin eipä siltikään tule L.A. Beatin jälkeen mitään muita rooleja mieleen. Kaiken lisäksi kun hän tässä elokuvassa näkyy ensimmäisen kerran, niin hän näyttää lyhyissä hiuksissaan aika lailla viimeistään Glee:stä tutuksi tulleelta Jane Lynchilta. Joten helposti Carteris olisi saattanut jäädä tässäkin huomaamatta. No okei, kyllä Carteriksen ja Lynchin erottaa vaikka unissaankin, mutta tässä elokuvassa nopea vilkaisu saattaa silti aiheuttaa erehdyksen.

Niin ja plussaa on annettava elokuvan ekstroissa oleville tekstimuotoisille talent fileseille, jotka ovat kylläkin erittäin lyhyitä ja hyödyttömiä, mutta esimerkiksi William R. Mosesin kohdalla muistetaan mainita seuraava tärkeä seikka:
"He comes from a very good looking and talented family."

A Lover's Revenge on tuttuakin tutumpi, mutta sellaiseksi ihan siedettävää ajantappoa.

Tähdet: *
A Lover's Revenge

Rush of Fear (2003)

Timanttivarkaat varastavat timantin ja yhdellä heistä on aivan törkeän rumat stailatut pulisongit. Yksi varkaista pudottaa timantin vuokra-autoon, jonka seuraavat vuokralaiset sattuvat olemaan kemiaton kriisipariskunta Alex ja Jack (Rosanna Arquette ja Joseph Kell.) Varkaat haluavat timantin ja lähtevät pariskunnan perään. Seuraa Jackin kaappaus ja Alex saa apua joltain Samilta (Chris Potter.) Tapahtuu jotain jota joku voisi peyotehuuruissa kutsua toimintaa muistuttavaksi, mutta hän olisi väärässä.
Lopussa pahikset ovat kuolleet ja vaikka Alex ja Jack ovatkin yhdessä niin oletan, että lopputekstien jälkeen Jack saa eropaperit käsiinsä ja Sam is the man.

Minä rakastan Rosanna Arquettea. Hän on kaunis kuin kesätaivas ja osaa välillä näytelläkin aivan yhtä hyvin.
Ilolla ajattelen häntä elokuvissa kuten Missä Olet Susan?, Crash ja jopa Ei Pakopaikkaa (joka muuten on Jean Claude Van Dammen laadukkaimpia elokuvia.) Voisinpa sanoa samaa Rush of Fearista, mutta kun en voi sillä se on ihan v*tun huono elokuva.

Tähdet: ~
Rush of Fear