Nirvana (1997)

Vuosi on tietenkin 2005 ja masentunut peliohjelmoija Jimi (Christopher Lambert) on tunnettu virtuaalitodellisuuspelistä Nirvana, jossa ohjastetaan hahmoa nimeltä Solo (Diego Abatantuono) jota muistinpalautuksen sekä ympäröivän maailman ymmärtämisen yhteydessä pyritään pitämään hengissä joka nurkasta esiin tulevilta murhaajilta. Pelimaailma on eräänlainen kyberpunkintiaslummi, joka ei ole mikään oikea nirvana, mutta eipä sitä ole myöskään todellinen kylmän tunteeton bladerunnermainen futuropolis. Huumausaineiden ohella Jimi on riippuvainen pelistään, jossa alkaa esiintymään erikoislaatuista kehitystä kun Solo ei ymmärrä miksi hänet halutaan tappaa ja osoittaa tuon hämmennyksensä ilman erillistä ulkopuolista ohjausta. On siis niin, että minkä lie tietokoneviruksen ansioista Solo on alkanut osoittamaan tietoisuutta itsestään, eikä täten halua tulla minkään rasvasormisen COD-näppylänaaman käyttämäksi, vaan vapauteen jossa ei tarvitse herätä kuolleista toistuvasti, tai muutenkaan toistaa tapahtumia jokaisen pelikerran myötä. Mutta pelin uusin versio on pian pukkaamassa itseään kauppojen hyllyille, joten monilukuinen Solo saa varautua Devon sanoihin:

"Caught in a trap and you cant walk out

Its in your mind so you cant walk out

Now dont get stuck, stuck in a loop again

Well, youre gonna get stuck, stuck in a loop again"

Kömpelö dubbaus, puutaheinää olevaa filosofiaa ihmisyydestä ja halvan näköistä kuvakopiointia tyylikkäämmistä elokuvista, mutta hemmetin kiehtova trippi jonka tarinassa on pohdittavaa hetkiseksi ja vaikka visuaalisesti elokuva jättää paljonkin toivomisen varaa, niin yritystä on ainakin ollut. Neonvaloja, virtuaalilaseja, arabi-intia-ranska-amerikkasekoitusta, rähjäistä dystopiaa ja kiiltävää kliinisyyttä, globaalia nurkkakuntaisuutta.
Tämä ei niinkään olisi kaivannut avukseen isompaa rahamäärää taikka nimiä, vaan hieman parempaa tyylitajua ja eri ainesten tarkempaa sekoittamaista, sillä Päiväni Murmelina-kaltainen idea pelihahmon elämän toistuvuudesta ja vihjaukset siitä, että kaikki Solon kokemukset ovatkin ehkä vain Jimin narkoottisia hallusinaatioita ovat sellaisenaan jo ihan tarpeeksi kiinnostavia ilman valoefektejä ja lavasteita. Varsin mainioita ovat kohtaukset joissa Solo joutuu kokemaan pelissä uudestaan ja uudestaan samat tilanteet, koettaen tietenkin jouduttaa asioita osoittamalla tietävänsä jo mitä tapahtuu, mutta päätyen jälleen kerran game overiin.
Suttuinen ulkoasu (varsinkin värit ovat ajoittain rumia), tarpeeton dubbaus, liian monta yliyrittämiseen päätyvää sekopäähahmoa ja muutenkin pienoinen sekavuus erikoisuuden tavoittelussa tekevät niistä onnistuneista ajatuksista nauttimisen turhan työlääksi, mutta ne ideat ovat kuitenkin peukuttamisen arvoisia. Nyt scum of the earth saa vähän liikaa tilaa, kun mielummin sitä sukisi partajouhiaan ja pohtisi entäpä jos.

Ja entäpä jos elokuva joka kuvattiin italiaksi, mutta kieltä osaamaton Lambert esitti repliikkinsä ranskaksi ja/tai englanniksi ei olisikaan dubattu, sillä kun Nirvanassa muutenkin sekoitetaan kansallisuuksia, niin sitä oltaisiin voitu hyödyntää myös kuultavissa kielissä. Tekstitystä peliin vaan.

Omasta kokemuksestani voin vieläpä sanoa, että Nirvanalle kannattaa ehkä antaa kaksi katselukertaa osakseen ja ne kannattanee pitää mieluusti tarpeeksi kaukana toisistaan, sillä ensimmäisellä katselukerralla elokuvan ollessa vielä uusi, annoin etenkin elokuvan rumien tietokone-efektien dominoida ajatuksiani ja kehuihin en todellakaan yltynyt. Kun taas nyt jo tietäessäni elokuvan näyttävän kömpelöltä, saatoin keskittyä muuhun ja löytää siten jotain parempaa kuin uskoinkaan. Joten toinen katselukerta oli antoisampi kokemus.

Tähdet: ***
Nirvana