Osittain tai kokonaan edellä mainittuja kliseitä mukanaan kuljettavat nörttibestikset Gilbert (Anthony Edwards) ja Lewis (Robert Carradine) lentävät pois kotipesästään ja lähtevät yliopistomaailman riemuja kokemaan. Tästä alkaa uusi uljas elämä, eikä mikään ei voisi estää heitä. Kampukset kunkut Gilbert ja Lewis. Yeah madafakas!
Sitten koulun urheilusankarit menevät ja kännipäissään polttavat oman asuntolansa tuhkaksi, joten reilun pelin henkeen he ajavat nörtit ulos omasta talostaan, ottaen sen vahvemman oikeudella omaan käyttöönsä. Uusi asumus löytyy liikuntasalista, jonne on tehty erittäin askeettinen hätämajoitua. Tämä ei ole kivaa. Onneksi kuitenkin paikan osakunnat ovat suostuneet tarjoamaan paremman katon pään päälle, mutta vain heille jotka suostutaan ottamaan jäseniksi. Kyseessä on siis poliitikon lupauksia jossa kyllä tarjotaan kakkua, mutta pidetään huoli ettei kukaan ulkopuolinen saa sitä syödäkseen. Joten lammasperäistä nöyryytystähän siitä vain seuraa ja näin ollen nörtit päättävät kunnostaa itselleen erään ränsistyneen talon ja perustaa oman osankuntansa, joka sitten jostain merkityksettömästä syystä kiukuttaa etenkin urheilijapaukapäiden johtohahmoa Stania (Ted McGinley). Nörtit ulos ja heti, eikä täten anneta mitään lupaa nörttien omalle liittoutumalle. Erään osakunnan koeaikasäännön mukaisesti nörtit kuitenkin saavat mahdollisuuden todistaa olevansa toimiva osakunta ja se viimeistään synnyttää sodan urheilijoiden ja nörttien välille. Oh yes, there will be blood.
Paljon veikeää kasarisynamusiikkia ja aikakauden kauhistuttavaa muotia yliannostukseen saakka, sekä vahvaa tutuilla nörtti- ja urheilijapässipinnallisuuksilla pilailua, joten luonnollisesti Revenge of the Nerds on ideoiltaan vanhentunutta, mutta onneksi energisyydellään ja näyttelijöiden erinomaisella eläytymisellä hahmoihinsa tämä elokuva nousee lajityyppinsä parhaimmistoon. Juuri tuo näyttelijöiden omistautunut asennoituminen aiheuttaa sen, että vaikka elokuva sisältää kaikki jo tekoaikanaan vanhentuneet vitsit nörteistä joiden nimenä on Poindexter ja vaatetuksena lasit joilla näkee ajan halki ja muut perinteet, niin lopputulos ei ole samalla tavalla kuluneen ja väsyneen oloinen kuin sellaisten ajatusten vuoksi voisi olettaa. Erityisen hauskaa on se, että vaikka tekoajan tyyli sitoo elokuvaa ymmärrettävästi 80-luvulle, niin esimerkiksi lajityypissään arvostettu American Pie tuntuu pahemmin vanhentuneelta kuin tämä ja kuitenkin ihan samoilla tissien tirkistelyillä ja neitsyydenmenetyksillä pelataan.
Toisaalta taas, kaikki elokuvan vitsit, käänteet ja hahmot ovat silti etenkin nykysilmin katsottuna puhkikuluneita, esitettiin ne sitten millaisella tarmolla tahansa, että kyllähän se terävimmän kärjen katkaisee ja vaikka muistankin silloin penskana nauraneeni kovastikin Revenge of the Nerdsia katsoessani, niin en edes silloin uskonut kokeneeni mitään oikeasti erityistä. Jotain on kuitenkin onnistuneesti tehty kun edelleen muistin hahmot elävästi ja osan repliikeistäkin, eikä elokuvan mainio tunnuslaulukaan ollut täysin karannut mielestä, vaikka edellinen Revenge of the Nerdsin katselukerta sijoittuukin jonnekin 80-luvun loppupuolelle tai ihan 90-luvun alkuun..
Ehkä suurimmat miinukset tuleekin annettua elokuvan rakenteelle joka tuntuu liian usein toistavan itseään ja jokainen kerta kun pallinaamat kiusaavat nörttejä ja he antavat sitten takaisin, tuntuvat ne aina loppupomon kohtaamiselta jolloin kun se viimeinen vastaava tilanne tulee vastaan, niin se oli käyty jo ainakin kolmasti läpi. Jolloin vaikka ne rabbit season, duck season-kohtaukset ovatkin ihan hauskoja, niin oliko se pääjuttu nyt häädön voittaminen, vai oliko se Stanin kampeaminen opiskelijayhdistyksen vallasta, vai oliko se sittenkin tämä tai tuo vai se? Samankaltainen idea käydään siis liian monta kertaa läpi.
Tähdet: ***
Revenge of the Nerds
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti