Musta noita (Season of the Witch, 2011)

On keskiaika tai 1996 ja noitavainot ovat meneillään, eikä siinä suuremmin välitetä onko kyseessä oikeasti noita vai ei, sillä jo epäilys on syyllisyys. Hirttoköysi, hukutus, rovio ja ilmeisesti näppäinyhdistelmällä Ctrl+C tehtyjä joukkokohtausefektejä.
Ristiretkeläiset Behmen (Nicolas Cage) ja Felson (Ron Perlman) menettävät uskonsa ollessaan mukana Jumalan nimeen tehdyissä verilöylyissä, mutta muonavahvuudesta poistuminen on yhtä kuin sotakarkuruus josta rangaistaan kuolemalla. Samaan aikaan eurooppaa riuduttaa ärhäkkä rutto jonka uskotaan olevan mahdollisen noidan (Claire Foy) aiheuttamaa ja vitsauksesta voi ilmeisesti vapautua vain viemällä tuo nimenomainen noita erääseen luostariin jossa munkit voivat harrastaa hokkuspokkusta. Nykyiset skeptikot Behmen ja Felson pakotetaan palvelemaan kirkkoa vielä kerran ja täten avustamaan noidan kuljetuksessa, jolloin etenkin Behmen ottaa asiakseen suojella noidaksi syytettyä, viattoman oloista tyttöä kirkonmiesten väkivaltaiselta puolueellisuudelta oikeudessa.
Ymmärrettävästi kaikki ei ole miltä näyttää ja tässä tarvitaankin nyt isä Merrinia.
"Your mother sucks roosters in Hell" ja "the power of Christ compels you!"

Varsin mainio keskiaikakauhistelu jossa etenkin kaikki kuppanaamamaskeeraukset tuovat mukavia muistumia vanhemmista lajityyppielokuvista ja elokuvan aihe, syksyisen kolea tunnelma sekä tietenkin turkispukeutuminen vievät ajatuksia eräänkin Julian Sandsin elokuvan aloitukseen. Mikä siis on hyvä peukutuksia ansaitseva seikka.
Elokuvan visuaalisuudessa pidän erityisesti märästä sammalmetsästä, liukkaiden kivien kansoittamasta maastosta jota katsoessa tuntee räkätaudin läheisyyden. Vastaavasti elokuvan alussa olevat ristiretkeläisten massiivisen taistelukohtaukset ovat tietokoneiden väärinkäytön masentavimpia esityksiä, kuten myös lopun mörököllijahti ja Musta noita onkin parhaimmillaan ollessaan hissukseen synkässä metsässä muutaman henkilön seurassa. Vähän on parempi ja vain konkreettinen on totta, mistä osoituksena hyvin epäuskottavat tietokoneistetut demonisudet vastaan Christopher Leen kumiruttonaama.

Tarinassa on mukavaa epäilyksen siementä siitä, ettäkö noita ei ole noita, vaan koko juttu on kirkon aiheuttamaa propagandaa, lööppejä ja panettelua, ja tätä seikkaa olisi kannattanut painottaa enemmänkin. Siksi onkin sääli, että aivan liian nopeasti osoitetaan noidan olevan noita (no okei, Linda Blair sitten), eikä vain viaton lammas matkalla teuraaksi. Koska elokuvassa loppujen lopuksi pidetään kaikenlaiset valoilmiöefektit ja vastaavat aika vähäisinä, niin jo siksikin olisi ollut parempi jos nekin oltaisiin jätetty pään sisälle ja varsinkin lopussa Tappajahai-dialogia mukailevassa efektimyllerryksessä katoaa usko muuhunkin kuin Jumalaan.

Ruttomiekkamunkit ovat liian Luc Besson-parkouria keskiosan sujuvaan vainoharhasynkkyyteen verrattuna, mutta no okei, on se kieltämättä hauskaa kun Ron Perlman headbuttaa Saatanaa kuin Zidane ikään.

Cagen ja Perlmanin yhteistyö toimii sen verran hyvin, että mielelläni näkisin heidän tekevän enemmänkin elokuvia yhdessä ja suurelta osin muutkin esiintyjät tekevät asiallista työtä. Mikä ei siis tarkoita etteikö Mustassa noidassa olisi nolostuttaviakin näyttelijöiden suorituksista aiheutuvia hetkiä. Joskaan kenties yllättäen Cage ei vastaa yhdestäkään niistä, vaan pahin syyllinen on en-välitä-kuka elokuvan alussa kirkonmiestä esittävä hyypiö. Mihinkään ihmeisiin eivät kyllä hyvätkään yllä, mutta tekevät kuitenkin tasaisen vahvoja suorituksia ja näin ollen tässä on elokuva joka päätynee jossain vaiheessa uudemmankin kerran soittimen sisuksiin.

Tähdet: ***
Musta noita