Hostage (2005)

Panttivankineuvottelija Jeffilla (Bruce Willis) menee keikka käsille ja seurauksena on kuolonuhreja, jolloin mies päättää vaihtaa töitä ja ottaa paikan pikkukaupungin poliisipäällikkönä. Kyseessä on mukava hiljainen kaupunki. Paikka jossa "nothing can possibly go worng!" Joten tottakai kolme teininilviäistä päättää varastaa rikkaan Smithin (Kevin Pollak) auton ja tapahtumasta kehkeytyy panttivankivankitilanne, jonka vuoksi ei niin yllättäen tarvitaan jälleen Jeffin neuvottelutaitoja kuten "yeah" ja "mmm." Supliikkimies.
Luonnollisesti Smith toimii isojen pahojen rikollisten kirjanpitäjänä, jonka vuoksi nämä suuret tuhmurit sitten kaappaavat Jeffin perheen pakottaakseen hänet hoitamaan pankkivankitilanteen pahiksien eduksi. Kaikkihan me tiedämme, että kun edessä on hengenvaarallinen tehtävä, niin nimenomaan silloin kannattaa horjuttaa työläisen uskoa ja kasata paineita mahdollisimman runsaasti.

Perushyvä jännäri jossa ei ole yhtikäs mitään yllättävää tai erilaista mikä saisi sen jäämään paremmin mieleen kuin ne monet muut vastaavat elokuvat joita on jo tehty ja nähty.
Se tuplapanttivankeusjuoni tuntuu tarpeettomalta paisuttelulta, koska Willisin hahmon perheen vankeus on niin sivuseikka ettei edes päähenkilö tunnu suurimman osan ajasta muistavan sitä ja lopussa se kuitataan vain niin, että bang bang ja loppu tuli. Joten yhtä hyvin oltaisi voitu suoraan keskittyä vain niiden teinien synnyttämään uhkatilanteeseen, kun siellä kuitenkin se aika kulutetaan. Nyt meillä oikeastaan on kaksi kulunutta juonikuviota, joista toista ei jakseta edes käydä kunnolla läpi. Toisessa, eli siinä päätarinassa sentään kaappaajat ovat ehkä jotenkin kaavasta poikkeavia, ollen iältään paljon nuorempia kuin mitä näissä tarinoissa yleensä ollaan. Tosin ne hahmot ovat silti edelleen liipasinherkkä sekopää, epävarma pomo ja kilttipiltti, joten oli ikä mikä tahansa niin samaa vanhaa he kuitenkin ovat ja unohdetaan siis pienikin vihjaukseni jonkinlaisesta erilaisuudesta.
Kuitenkin kaikesta turvallisuudestaan ja kopiokonejäljestään huolimatta Willis on edelleen oma liiankin varma itsensä ja elokuva on helposti nieltävää vaniljajäätelöä. Toki sitä välillä tekee mieli laittaa kinuskikastiketta taikka nauloja päälle, mutta kyllä sitä vaniljaakin syö. Litran annoksesta jää kyllä osa sivuun.

Kolme seikkaa häiritsi minua:
1. Tuntui jotenkin tarpeettomalta pistää Willisin oma tytär Rumer esittämään hänen omaa angstista tytärtään, kun sitten se jäi pelkäksi nepotismicameoksi.
2. En voinut laisinkaan ymmärtää sitä, että miksi nämä Smithin pomot pidettiin koko ajan kasvot pimennossa, aivan kuin odotettaisiin jotain suurta paljastusta, kun sitten se asioita hoitava pääpahis on hitto vie Kim Coates, jonka asema elokuvassa paljastuu jo nimen esiintyessä alkuteksteissä. Muutenkin näin tunnistettavan esiintyjän piilottaminen varjoihin on yhtä tolkullista kuin näyttää Bart Simpsonin siluetti ja sitten paljastaa kyseessä olevan Bart Simpson. Pidän kyllä hienoisesti siitä, että sitä ns. paljastusta ei tehdä, vaan kun naamat ovat piilossa niin ne sentään pysyvät piilossa.
3. Oli jotenkin mainiota, että ne kakarat jotka vangitsevat "väärän" ihmisen perheineen ja typeryyttään vain vaikeuttavat asioita entisestään, ovat kliseistään huolimatta muka vain ymmärtämättömiä muksuja jotka ovat sukeltaneet liian syvälle. Joten en laisinkaan käsitä sitä miksi Ben Fosterin esittämästä sekopäästä piti lopussa tehdä jonkin fuckin' supertappaja joka kulkee huolettomasti napsimassa ammatikseen vaaratilanteissa toimivia, kun hahmoa ajatellen järkevämpää olisi ollut, että hänet olisi vain tapettu pois koska on mäntti.

Niin ja se ei oikeasti häirinnyt minua, mutta puntaroin että miksiköhän Hostagen alkutekstit oli tehty sellaisiksi kuin oli, sillä niiden sarjakuvamaisuus (mieleen tuli Sin City) ei oikein istu itse elokuvan tyyliin.

Tähdet: **
Hostage