"Lapsena tv-katselut koostuivat hiukan erilaisista sarjoista kuin nykyään. Nyt kysytäänkin kuka on sinun lapsuuden sankari-tv-hahmo?"
Penskana fanitin tietenkin MacGyveria ja Ritari ässää ihan kybällä, mutta en silti niin paljon kuin kapteeni Kirkia ja He-mania. Muistan kuinka minua aina pänni se, että meillä oli jossain vaiheessa saunavuoro niin että aika loppui juuri silloin kun Masters of the Universe alkoi ja sain toistuvasti juosta rappuset ylös jotta näkisin kuinka He-man nostaa miekkaa ja osoittaa omaavansa voiman. Mutta se hahmo ja tv-sarja joka minulla tuli ensimmäisenä mieleen kun näin tämänkertaisen haasteen otsikon on Robin of Sherwood ja nimenomaan se Jason Connerya Hoodin roolissa edeltänyt Michael Praed. Tai eihän Jason Connery tainnut varsinaisesti Robin Hood olla, mutta otti kuitenkin hänen paikkansa tuossa sarjassa.
Se oli jopa niin kova juttu, että kun kerran loukkasin hyvinkin verisesti jalkani ja minut kiidätettiin ensiapuun, niin huomasin odotushuonetta ohittaessamme siellä olevan television esittävän tuota nimenomaista Robin Hood-sarjaa ja pyysin saada jäädä katsomaan jakson loppuun. Dr. Butcher M.D. ja vanhempani olivat kuitenkin sitä mieltä, että tärkeämpää oli saada ensin verenvuoto loppumaan ja niinpä sain sitten tylsistyä kun joku konitohtori operoi jalkaani.
Mistä tulikin mieleeni tilanne kun koin hetkellinen sokeuden ja jouduin jälleen sairaalaan, ja siellä televisiossa pyöri Darkman kolmonen, jota en siis nähnyt mutta kuulin. Mutta se on tarina toiseen kertaan. Se on ihan hauska juttu, sillä siihen kuuluvat myös Radioheadin Amnesiac-levy, South Park ja vastaaminen lääkärin kysymyksiin pakkoliikkeiden avustamana.
Mutta palatakseni Robin of Sherwoodiin, niin Clannadin sarjaan tekemä musiikki kuulostaa edelleenkin hiton hienolta.
Ei kun sori, tarkoitan tietenkin siis Atomic Cyborg.
On kaukainen vuosi 1997 ja edessä on jotain minkä vain kaikista mahtavin tieteisvisionääri saattaa aivokopassaan kehitellä: tulevaisuudessa on kodittomia.
Onneksi saastunutta ja tuhoutunutta maailmaa on pelastamassa sokea, rampa ja parrakas pastori Mosley (Franco Fantasia), jonka puheet tulevaisuuden puuttumisesta ovat omiaan valamaan uskoa alistettuun kansakuntaan. Mosley vastustaa rosvoparoneja jotka ovat saastuttaneet maailman, aiheuttaneet kuolettavia varallisuuseroja ja yleistä murjotusta. Siispä Mosley halutaan hengiltä ja asian saa hoidettavakseen paksupäinen kyberneettinen organismi Paco (Daniel Greene). Mitä hittoa, tappajarobotti nimeltä Paco? No kuitenkin, Paco menee lyömään ihmisiä, mutta ei saa Mosleyta hengiltä ja päätyy itse pakosalle. Paco kun on osaprosenteiltaan vielä ihminen ja saa nyt kosketuksen inhimilliseen puoleensa, joka sitten aiheuttaa eksistentialista kriisiä ja puiden pilkkomista. Mosleyn murhasuunnitelman takana oleva ilkeä teollisuuspohatta ja Pacon omistaja Turner (John Saxon) haluaa omaisuutensa takaisin, joten ilkeidet avustajien tehtävänä on etsiä robotti-ihminen. Etenkin ammattitappaja Howell (Claudio Cassinelli) vaikuttaa erityisen tehokaalta ja vaaralliselta, sillä onhan hän sentään eurooppalainen.
Tällä välin Howellista tietämätön Paco on löytänyt kodin tienvarsikuppilahuoltoasemamotellia pitävän Lindan (Janet Agren) luota ja siellä voi vaikkapa sitten vääntää kättä. Ihan oikeasti.
Arvatkaa vaan joutuuko Paco kohtaamaan vihollisensa? No ei tietenkään, vaan loppuelokuvan ajan hän sahaa puita ja lämmittää takkaa.
Kieltämättä se jaksaa aina huvittaa kun tehdään tulevaisuuteen sijoittuva elokuva ja sitten ei kuitenkaan nähdä sen tulevaisuuden sijaitsevan kovinkaan kaukana, jolloin sitä pääsee ihmettelemään, että missä hitossa ne luvatut lentävät autot sun muut ovat. Mutta oikeasti se on hyvä vaan jos se kyborginen tulevaisuus sijaitsee vuodessa 1997, sillä olisiko se nyt parempi jos tapahtuma-aika olisi jokin vuosi 3766 jolloin ei kuitenkaan vielä ole niitä luvattuja mekanoihmisiä kulkemassa destroy all humans-puheineen, mutta me elokuvan teko- ja tapahtuma-ajan kokeneet emme pääsisi iloitsemaan väärästä profetiasta liian kaukaisen tulevaisuuden vuoksi.
Tietenkin kun Hands of Steel on eräänlainen post apoleffa, niin se pääsee hieman pälkähästä tulevaisuutensa kökköydestä, sillä tuhoutuneen maan estetiikkaaan riittävät rappeutuneet tiiliseinät, ulkonevat putket (joita harrastetaan aika runsaasti), rikkoutuneet ikkunat, mistä lie arkistomateriaalista koostetut kuvajaiset oikeista kodittomista ja tietenkin janhammermainen synapopitus.
Mutta tottakai koska se katutason dystopia saa avukseen digitaalirannekellon ja auton jonka katolle on liimattu muoviputkia, niin oli vuosi huominen taikka joskus muulloin, niin pahus vie se on hassua.
Siispä Hands of Steel on riemastuttavan näköistä halpascifistelya jossa futuristisen ilmeen luomiseksi tarvitaan vain ihan mikä tahansa paikka ja seinälle kiinnitetty putki. Vautsivau!
Muoviset motocross-suojukset ovat tulevaisuuden asu, jäykkyydestä päätellen kukaan ei ollut öljynnyt elokuvat robotti-ihmisiä, vaikka Daniel Greenen lihakset nyt kosteudesta kimmeltävätkin ja kun yksi elokuvan täydellisistä kyborgeista menettää päänsä, niin irtopään jutustellessa lattialla näemme selvästi nupin jatkeena olevan kaksi kaulaa. Toinen kun osoittaa pään irronneen ja toinen johtaa lattian alle jossa sijainnee näyttelijän loppuruumis.
Eikä unohdeta hemmetin tiukkaa synamusiikkia.
Joten kyllä tämä on ehdottomasti suositeltava elokuva kaikille jotka pitävät kömpelöistä Terminator-kopioista ja elokuvista joissa huonon maun mielikuvitus korvaa taidon ja keskittymiskyvyn.
Saxon kuluttaa roolinsa puhumalla johonkin pölynimurin osaan.
Tähdet: ***
Hands of Steel
Tiger (Michael Sopkiw) on ex-kyttä, joka istui linnassa pistettyään vaimonsa murhaajan hengiltä. Vapauduttuaan Tiger kantaa kaunaa kaikille pahantekijöille ja niin totta kuin herra on paimeneni, ei minulta mitään puutu, sillä minulla on superhaulikko joka ampuu napalmia. Ihan oikeasti.
Siispä Tiger vetäytyy metsän siimekseen, pysytelläkseen erossa kaikista ongelmista, jotka tietenkin etsivät hänet. Joten Tiger adoptoi, tai pikemminkin kidnappaa hoidettavakseen orvoksi jäävän kauriin, mutta kun pahat metsämiehet viiltävät vasan kurkun auki, hakkaa Tiger heidät maitotölkillä. Taitaa olla sitä Valion uutta Arkimaitoa, sillä se on makunsa perusteella aika tappavaa tavaraa.
Tiger ei oikein hyväksy vanhan ystävänsä Tomin (George Eastman) bisneksiä, joihin kuuluu sahan omistaminen ja eläinten virtsarakkojen leikkaaminen. He ovat kuitenkin vanhoja ystäviä ja lupaavat siksi jättää toisensa rauhaan, mutta valitettavasti Tomin mulkeroveli Walter (Stefano Mingardo) on kavereineen ottanut Tigerin silmätikukseen, sillä he eivät vain pidä hänestä. Siispä kun punaniskat kiusaavat Tigeria, käy hän hajottamassa kiinalaisen kokin,,, öö,,, teurastamohuumelabran? Ei se nyt oiekasti taida mikään metadoniklinikka olla, mutta paljon on kemikaalipulloja esillä. Tämä johtaa kiukutteluun, jota ei ainakaan lievennä se, että punaniskat tappavat Tigerin vast'ikään tapaaman tytär Connien (Valentina Forte), jolloin Tom joutuu veren ollessa vettä väkevämpää asettumaan ääliöveljensä avuksi. Kakkaako karhu metsään? No, ei ainakaan sinä aikana kun pillastunut Tiger vetää Ramboksi ja kulkee pistämässä billybobeille uusia hengitysaukkoja.
Ilmeisesti on ollut jokin kirjoittamaton taikka kirjoitettu sääntö, että ainakin kaikissa 80-luvun ensimmäisen puolen italoperäisissä post apo-, giallo- ja vigilanteleffoissa on sairaan tarttuvaa synamusiikkia, sillä vaikka muuten ei välittäisi tästäkään Blastfighterista, niin ainakin elokuvassa soiva italodisko aiheuttaa euforiaa.
Michael Sopkiw on jäykkä kuin ne puunrungot joita elokuvat metsurit käsittelevät, mutta Dressmannposeerauksen mies osaa ja parhaimmillaan hän onkin kohtauksissa joissa katsoo jonnekin kaukaisuuteen. Vinkutytär Connieta esittävä Valentina Forte onkin elehtimisellään paljon rasittavampaa seurattavaa ja kun neiti tuntuu kiljuvan väärissä kohdin ja selvästikin pidättelevän nauruaan dramaattisissa kohtauksissa, niin tahattomasta koomisuudestaan huolimatta ei häntä meinaa jaksaa. Parasta Forten hahmossa on se, että kun punaniskametsästäjät ovat hänen isänsä perässä, niin neiti on nonstoppinana valmis luovuttamaan. En mä ala, ei tästä tuu mitään.
Ehkä se johtuu vain muiden näyttelijöiden huonoudesta, mutta pahus vie kun tuo George Eastman osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, vaikuttaessaan oikeasti olevansa rehellisen huolissaan siitä kun joutuu valitsemaan puolensa vanhan ystävän ja idioottiveljen välillä.
Onneksi juoni on vanhaa kulunutta kauraa aina ex-kytästä kilju kuin sika-punaniskoihin jotka suurinpiirtein aivastuksen vuoksi ovat valmiita murhaamaan ja raiskaamaan ja taas murhaamaan koko maailman. Joten äkkiä nyt, tekosyyt sikseen ja metsästämään pahiksia mahdollisimman sadistisen väkivallan turvin. Mutta kuten arvata saattaa, niin eihän tämä missään vaiheessa ole niin tenhoava elokuva kuin mitä sen supermakee kansi lupaa ja ajoittain pitkästyminen kolkuttaa ovella kuin haastemies. Mutta kun Ramboleikit alkavat, niin kyllä Blastfighter silloin potkii kasseille aika tehokkaasti. Se tosin mikä ihan taatusti ottaa kaikkia tätä elokuvan katsojia päähän on se, että kun kannessa esitellään näyttävästi tuota superhaulikkoa ja samoin tehdään elokuvan alussa, niin sitten varsinaisen päätoiminnan alkaessa ja Tigerin kulkiessa metsässä lahtaamassa pahiksia, ei tämä boomstick ole juuri laisinkaan käytössä. Enimmäkseen heppu pistelee reikiä puukolla ja vasta ihan lopussa vedetään vermeet päälle ja ammutaan monenmoisia räjähtäviä paukkuja.
En tiedä mikä siinä on, mutta on jotenkin hauskaa nähdä italiaksi tälläinen muka jenkkien punaniska-alueelle sijoittuva (ilmeisesti lähellä Atlantaa) italoleffa, eikä vain englanninkielisellä dubbauksella kuten niin moni saatavilla oleva julkaisu yleensä tuppaa olemaan. Ei niin dub kuin Mad Professor tai Lee Scratch Perry, mutta sopivan epäsynkassa. Tottakai mukana on myös englanninkielinen versio ja se löytyy tämän levyn ekstroista. Mikä on aika erikoista, että toinen ääniraita ei ole teksti- ja ääniasetusten puolella, vaan lisämateriaaleissa.
Tähdet: **
Blastfighter
Katselin tuossa taannoin Classic Albums-sarjan jakson jossa käsiteltiin Primal Screamin Screamadelica-levyä ja sen aiheuttaman dominoefektin kautta musiikkisoittimessani ovat vierailleet Primal Screamin seurana The Jesus and Mary Chain, My Bloody Valentine ja Sugar. Kaikki yhtyeitä jotka ovat levyttäneet Creationille, joten tähän jatkoksi sopii myös tuosta levy-yhtiöstä kertova dokumentti.
Creation oli niitä pieniä levy-yhtiöitä kuten Ninja Tune, Factory, Wall of Sound, Mo' Wax, Warp ja näin pois päin jotka jossain vaiheessa olivat kovastikin aikansa hipstereiden silmissä trendikkäitä ja varsinkin aikana jolloin ns. shoegazing oli kova juttu oli sitä myös Creation. Kuten niin monesti muulloinkin ja varsinkin Factoryn malliin into julkaista perustajien suosikkimusiikkia ja bilettäminen nousi tärkeämmäksi kuin ammattitaitoinen yritysjohtaminen, jolloin muutamista suurista hiteistä huolimatta rahavirta johti liian väärään suuntaan ja lopetus oli vain ajan kysymys. Creation joka mielletään pitkälti Alan McGeen ajatukseksi oli hänelle pitkälti vain keino päästä tekemästä mitään oikeana työnä pitämäänsä ja syy pitää jatkuvia juhlia, saaden siitä hyvästä vielä rahaakin. Niinpä 1983 perustettua levymerkkiä ei ainakaan valettu tukevasti maaperään jos ajatellaan muuta kuin taivaanrannanmaalausta, mutta oli se sitten oikeassa ajassa olemista tai mitä vain, niin McGeen kiinnittämän The Jesus and Mary Chainin ensijulkaisu, dokumentin nimenäkin toimiva noisepopsinkku Upside Down osoittautui kaupalliseksi menestykseksi ja antoi uskoa Creationin tulevaisuudelle. Tämän dokumentin perusteella innovatiivisten yhtyeiden kuten Riden tai jo mainitun My Bloody Valentinen kiinnitysten ohella päivärutiinit kuluivat dokatessa, kamaa vetäessä ja bilettäessä, joten näki Creationissa tulevaisuutta tai ei, niin sen pohdinta ei ainakaan saanut tulla hyvien juhlien tielle. Luonnollisesti tämä ajattelutapa johti lopulta massiiviseen valkakierteeseen kun levyt kyllä myivät, mutta eivät läheskään tarpeeksi paljon kattaakseen välinpitämätöntä tuhlausta ja ennen pitkää Sony syvine taskuineen tulikin pelastamaan Creationin konkurssilta, mutta samalla viemään sen vapaan tahdon joka oli nimenomaan johtanut niihin vaikuttaviin ilmentymiin kuten Screamadelica ja Loveless. Sonya seurasi Creationin kaupallisesti menestynein kiinnitys, Oasis joka kuten tunnettua myi kuin häkä ja toimi Blurin kanssa tuolloin erittäin suositun brittipopin johtonimenä. Mutta niin hyvästä kuin Sony ja Oasis olivatkin Creationin kassakoneelle, niin etenkin isomman levy-yhtiökumppanin vaatimuksesta listoilla ei saisi olla kuin Oasiksen kaltaisia yhtyeitä, ei kavereiden bändejä taikka vain McGee suosikkeja. Ei siis enää kokeiluja, vaan varman päälle pelaamista. Ei siis liene ihmekään, että McGee on useastikin todennut Sony-vuosien olleen elämänsä masentavinta aikaa. Rahaa oli, mutta bileet olivat huonompia. Näin ollen Creationin lopetus vuonna 1999 oli hyvästäkin, koska se ei enää ollut Creation. Sittemmin McGee on tehnyt vähän sitä sun tätä, mutta esimerkiksi lyhytikäisen Poptones-levymerkin perustamisesta (joka muuten kaatui juuri rahaongelmiin) huolimatta halu elävöittää nimenomaan Creation on edelleenkin vahvana mielessä.
Hemmetin hyviä ja jopa erikoisen oloisia yhtyeitä, perinteiset katastrofin ainekset rahasta pillereihin, runsas määrä mielenkiintoisia puhuvia päitä kertomassa näkemyksiään ja levy-yhtiö jonka nousussa ja tuhossa on mukana taiteellista edelläkävijän asemaa sekä kaupallista menestystä, enkä silti voi oikeasti suositella tätä katsottavaksi. Lähes torun itseänikin kun sanon näin, mutta tämä on aika huono dokumentti. Mukana on siis kiinnostava levy-yhtiö ja kiinnostavia ihmisiä, mutta ihan oikeasti, varmaan joku 90 prossaa koko dokkarista on pelkästää puhetta jossa joko joku Creationilla olleen bändin jäsenistä kertoo kuinka Alan McGee tykkäsi juhlia, taikka sitten se on Alan McGee joka kertoo kuinka Alan McGee tykkäsi juhlia. Hei, minä haluan kuulla levy-yhtiöstä, sen bändeistä, levyistä ja muusta sellaisesta, en vain sen yhdestä perustajasta ja siitä kuinka hän halusi varhaisnuoren innostuksella torimunkkeilla. Saatanan McGee, ollaksesi noinkin merkittävän pienlevy-yhtiön pomo joka valitsi mielestäni selvästi hyvällä maulla bändejä listoilleen, niin kyllä sinunkin pitäisi tajuta olevan kiinnostavampaa saada tietää millaisiin megalomaanisuuksiin Loveless-levyn tuotanto paisui, taikka miten Primal Screamin kiertue Depeche Moden kanssa tappoi melkein molemmat bändit, eikä se kuinka innostuit homobaarissa vetämään nappeja ja tanssimaan. Toki ymmärrän sen juhlinnan olleen siksi mainittavan arvoista, että se johti McGeen kohdalla romahdukseen, mutta kun sitä käsitellään tässä dokumentissa kuin mitä tahansa teinipippalointia ja joka helvetin pallinaama oli terveen oloinen ennen ja on sitä vielä enemmän niiden niin sanottujen romahdusten aikana, on se ihan yhtä lapsellisen merkityksetöntä kuin mikä tahansa siideripissis. Vaikka se ikävältä tuntuukin, niin tässä oltaisiin kaivattu kuolemaa tai kahta jotta se huumehelvetti tuntuisi siltä. Ainoat kerrat kun tätä katsoessa edes olettaa jonkun olevan kamankäytön vuoksi huonossa kondiksessa on kun kuuntelee heidän puheensa mussutusta, kunnes tajuaa ettei hän olekaan vaikutuksen alainen vaan skotti. Nyt vaikka ohimennen mainitaankin se Loveless-levyn teko ja muita merkittävämpiä levytyksellisiä tapahtumia Creationin historiasta, niin pääosa tästä dokkarista on siis vain sitä, että kehutaan kuinka kiva miekkonen se McGee on ja että hän tosiaan tykkäsi juhlia. Eivätkä ne juhlat tule edes esille dokumentin visuaalisuudesta, josta jää päällimmäiseksi mieleen synkän mustat kuvat paikallaan olevista ihmisistä. No woohoo vaan.
The Creation Records Story on siis pikemminkin The Alan McGee Story ja sellaisenaankin kertoo miehestä vain sen ettei hän halunnut tehdä tehdä töitä vaan juhlia. Perkele, sellaisia ihmisiä löytyy minunkin tuttavapiiristäni ja pelkästään sen perusteella he eivät ansaitse omaa elokuvaansa. Silti jokainen McGeen, Creationinin ja asiaan liittyvien bändien historiaa tunteva tietää, että kyllä tästä oltaisiin halutessaan voitu saada aikaiseksi vaikkapa jotain 24 Hour Party Peoplen kaltaista mainiota tarinaa.
Tähdet: **
Upside Down: The Creation Records Story
"Mikä on mielestäsi aliarvostetuin elokuva?"
Minusta tuntuu, että otan aina tämän saman esimerkin esille kun puhun jonkun kanssa aliarvostetuista/väärinymmärretyistä elokuvista, mutta pentele kun se on.
Kuten olen jo sanonut:
"Moni pitää tätä elokuvaa pelkkänä ääliömäisenä toimintana ja tokihan se on ääliömäistä toimintaa..."
Tango & Cash
Pohjois-Afrikassa ilkeä sheikki Ali (Ron Smerczak) on brittejä ja amerikkalaisia vihaavan terroristi Mulgrewin (James Booth) avustuksella kaapannut joukon delta forcelaisia, eikä se oikein miellytä jenkkejä. Niinpä paikalle lähetetään pelastuspartio jota johtaa American Ninja Sean (David Bradley). Ninjaa tässä tarvitaankin sillä vastassa ovat punaninjat, eli ninjoista pahimmat. Niinpä koko missio menee käsille ja apuun joudutaan hakemaan jo eläköitynyt old school American Ninja, eli Joe (Michael Dudikoff). Edessä on ninjoja kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta ei hätää sillä yhdellä heistä on silmälappu.
Kyseessä on oikeastaan aivan samaa kamaa kuin edellisetkin elokuvat. On superninja-armeijaa sun muuta ja tällä kertaa ninjojen vaatetus on saanut taas vähän lisää väriä ja raitoja pintaansa. Steve Jamesin puuttuminen on tietenkin miinus, mutta ainakin Dudikoff palaa tekemään oikeasti ninjauransa vakuuttavimman suorituksen. Ensimmäisen osan kaltainen vähäeleisempi esiintyminen on oikeasti aika coolia muun metelöinnin joukossa, jota tässä on hyvin paljon aina Mad Max-hylkiöihin saakka. Näin ollen olikin fiksu veto minimoida Dudikoffin ninjailua, sillä sen lisäksi että se tekee hahmon vierailusta vaikuttavamman, se ei myöskään jää siksi Bradleyn ketterämmän liikehdinnän varjoon. Vaikka onkin sitten hieman surku, että Dudikoffin ylivoiman korostuksen vuoksi Bradleyn hahmosta tehdäänkin sitten aiempaa heikompi, kun jo pelkästään tätä elokuvaa katsoessaankin tietää miehen olevan oikeasti pätevämpi valitsemassaan lajissa. Tämä siis pitkälti tarkoittaa jalkojen toimintaa kuin muunlaisia näyttelemisen lahjoja. Dudikoffin osuutta olisi voinut enemmänkin pienentää, sillä ennen kuin hän suorittaa sen varsinaisen pahuuden tuhoamismatkansa hän ehtii vääntää pari tarpeetonta muka koomista kohtausta joilla meinaa heikentää lopputaiston tehoa. Se tosin on myönnettävä, että vaikka tämä on oikeastaan aivan samanlainen kuin ainakin kaksi edeltävää osaa, niin varsinkin peräkkäin katseltuna kaikenlainen hölmöys ihme post apo-jengistä sateenkaarininjoihin rupeaa jo hieman käymään voimille ja toisin kuin aiempien elokuvien kohdalla, nyt innostus ja nostalgia eivät enää johda laupeuteen lopullista pistetystä ajatellessa, vaan sitä ehkä antaa mielummin sen mitä ansaitaan. Jos jättää pari edellistä osaa väliin, ei oikeastaan menetä mitään ja tuolloin tämänkin jaksaisi paremmin. Nyt oikeastaan kaikki eväät on jo käytetty ja sitä rupeaa jo vilkuilemaan kelloa, että koska vieraat ymmärtävät poistua. Mutta tosiaan jos hyppää esimerkiksi suoraan ykköstä neloseen, pureee tämä silloin paremmin.
Sarjan viidettä ja ainakin toistaiseksi viimeisintä osaa minulla ei ole, eikä se ole ostoslistallakaan. Jos kaikki muut American Ninjat ovat keskenään sen verran tasalaatuista B-toimintaa, että jos yhdestä pitää niin todennäköisesti pitää muistakin, niin se ei oikein toteudu viidennen osan kohdalla. Se kun huokuu sellaista koko perheen fiilistä ja tv-sarjan pilottimaisuutta, että David Bradleysta huolimatta kyseinen elokuva on on kuin jokin aivan muu tuotos joka on uudelleennimetty American Ninjaksi. Viides osa pyrkii olemaan oikeasti komediallinen ja hahmot ovatkin siksi huomattavasti enemmän iloluonteisia, jolloin siitä tuleekin American Ninjaa enemmän mieleen esimerkiksi ne Kolme Ninjaa-leffat.
Sitten vielä loppuun jotain todella hauskaa.
Chuck Norris oli jossain vaiheessa ehdokkaana American Ninjaksi. Mikä ei nyt ole laisinkaan outoa, sillä olihan Norrisin ja Cannonin yhteystyö ollut loppuun asti molempia hyödyttävää ja Octagon tavallaan on jo Norrisin American Ninja. Kuitenkin etsiessäni tuota väitettä tukevaa kuvaa huomasin samalla, että kun alkuajatelman jälkeen se itse American Ninja oli vielä hakusessa, niin sen julistetta muutettiin nimettömämpään suuntaan. Mikä sitten taas hauskasti hyödynsi samaa kuvaa kuin Enter the Ninja, jonka pääosassa on myöskin aivan yhtä kissamainen olento kuin pääosan lopulta saanut Dudikoff.
Okei, huomaahan noita kuvia vertaillessa pieniä eroja, mutta ihan varmasti ovat pohjimmiltaan sama kuva pienillä muokkauksilla.
Lisäyksenä omaan tarinointiini kannattaa käydä lukaisemassa edellisen, eli American Ninja 2 & 3-postauksen kommentit. Siellä on mainiota lisäinformaatiota tarjolla.
Tähdet: **
American Ninja 4: The Annihilation
Koska nämä kaksi American Ninjan jatko-osaa ovat pistetty samoihin kansiin, niin menkööt nyt sitten myös samaan kirjoitukseen.
AMERICAN NINJA 2: THE CONFRONTATION (1987)
Karibialla olevia sotilaita kaapataan, viedään aivopestäväksi ja siten värvätään pakolla tappajaninjojen armeijaan. Hienoa on kuinka nämä huippuunsa koulutetut ninjat eivät itse sotilaita kaappaa, vaan odottavat paikallisten punaniskojen ensin muksivan soltut nurin ja sitten kantavat tainnutettut mukanaan. Reilu peli.
Kun muualla maailmassa ollaan huolissaan kadonneista sotilaista, lähetetään Joe (Michael Dudikoff) ja Jackson Steve James) selvittämään asiaa. Tutkinta, eli ninjahyökkäysten kohteena oleminen paljastaa ilkeän huumeparoni Leijonan (Gary Conway) luoman superninja-projektin... Ei kun siis ihan oikeasti, superninja. Jossa siis kaapataan sotilaita ja minkälie kemikaalimanipulaation ja hypnoosin avulla tehdään väsymättömiä mutanttininjatappokoneita (joo joo), jotka sitten esittävät jotain tanssiteatteria ja nuijitaan hetkessä maanrakoon.
Kun ensimmäiseen American Ninjaan oli etsitty näyttelijöitä, niin pääosaan haluttiin joku joka muistuttaisi ulkonäöltään James Deania ja se oli kuulemma ollut ratkaiseva tekijä Dudikoffin roolituksessa. Joten kyky nostaa jalkaa oli toissijainen, jos niinkään korkealla. Eikä mies osannutkaan taistelulajeja elokuvan kuvausten alkaessa, mikä kyllä näkyykin elokuvasta, vaikka se ei sitten katselunautintoa pilannutkaan. Tämä James Deanmäisyys selitti myös sen miksi Dudikoffin hahmo oli aika hiljainen, itseensä vetäytyvä, jopa murjottavakin hahmo ja tämä on suht' mielenkiintoista ajatellen tätä kakkososaa. Sillä nyt lähes kaikki Joen jamesdeanmäinen surusilmäisyys ja ulkopuolisuus on karsittu pois, jolloin yhtymäkohdat jäävät vain ulkonäköön ja vaikka hahmo ei nytkään mikään stand up-koomikko ole, niin hän on ainakin normaalin jutusteleva ja hymyileekin aika usein. Tietenkin tässä vaiheessa Joe on jo saanut murehtimansa kadotetun muistin takaisin, jolloin enää ei tarvitse selittää hahmon asennetta sillä ja hän on jo katsojille tuttu, joten nyt ei siksikään tarvitse enää olla niin "roolissa". Se kuitenkin tekee ninjahahmosta hieman liian arkisen. Kun vielä lisäksi muut hahmot ja tällä tarkoitan tietenkin vain ja ainoastaan Steve Jamesin esittämää Jacksonia on saanut enemmän tilaa ja syystäkin, niin senkin ansiosta American Ninja alkaa olla hieman Middle Class Ninja. En minä siis tarkoita etteikö Dudikoff hoitaisi edelleenkin hommiaan tarpeeksi tehokkaasti ja viihdyttävästi, eikä hahmoa ole niinkään työnnetty taka-alalle, mutta kun muita seikkoja on tuota enemmän eteenpäin ja päähahmosta on karsittu pois sen alkuperäistä merkitystä, niin väkisisnkin jotain jää siitä sen seurauksena pois. Tottakai olen tyytyväinen, että Steve James saa lisää tilaa, sillä johan minä totesin miehen olevan cool, mutta siltikin.
Se mikä myös saattaa itse American Ninjaa hieman tasariviin muiden kanssa on jatko-osien tyypillinen tapa tehdä jotain isommin ja näyttävämmin, joka tällä kertaa kohdistuu vastustajina oleviin ninjoihin, jotka ovat hyvinkin näkyviä. Kun muut näkyvät, niin Joe ei. Joka kenties kuulostaa hyvältä ajatellen ninjaa, mutta ilman suurempaa tarinaa kuin se mikä on saatu mahtumaan tulitikkuaskin kylkeen ei se tee hyvää kenellekään. Samalla se suurin tämän osan koomisuudesta juontuukin nimenomaan näistä ninjoista, sillä jos aiemmin ajatteli ninjojen olevan salaperäisiä, varjoihin katoavia hiljaisia tappajia, niin sitä oli ilmeisesti väärässä, kun ninjan näköjään kuuluukin tehdä itsensä huomatuksi ja käppäillä cityssa kuin Tony Manero. Huomatuksi tuleminen pätee oikeastaan kaikkeen tässä elokuvasssa, sillä Karibialla kun ollaan, niin räikeät paidat ja mursuviikset taistelevat huomiosta valoisan come mister tally man, tally me banana-musiikin kanssa. Lisäksi koko elokuvan idea dnahypnoninjoista aurinkorannikolla on nauruhermoja kutkuttava. Tosin se hypnoosi/aivopesu selittää miksi ninjat ovat hieman jäykkiä, kun ei sitä varmaan unenpöpperössä pahemmin refleksit toimi.
Tietenkin tämä on yhtä viihdyttävä elokuva kuin ensimmäinenkin. Se vain on koomisempi (yhdessä vaiheessa ninjalle tehdään ns. wedgie) ja värikkäämpi kuin edellinen osa, tehden vertailussa aemmasta elokuvasta vakavasti otettavaa byrokratiatoimintaa.
AMERICAN NINJA 3: BLOOD HUNT (1989)
Kun Sean (David Bradley) oli vielä poikanen, niin hänen isänsä ammuttiin karateturnausryöstön ohessa. Sittemmin poika on ollut ottoisänsä Izumon (Calving Jung) jolla on aivan törkeän nolo takatukka koulutuksessa ja hänestä on tullut uusi American Ninja. American on tietenkin etu- ja Ninja sukunimi.
Tottakai Sean hyödyntää oppejaan osallistumalla karatemestaruuskisoihin jossain banaanivaltiossa ja siellä kohdataan ilkeä terroristi Cobra (Marjoe Gortner) joka kaappaa nimenomaan karatemestareita tehdäkseen heistä oman ninjaterroristiarmeijansa. Taistelussa pahuutta vastaan Seanilla on apunaan uudet tuttavansa, jonkinlainen koomiseksi tarkoitettu hassuttelija Dex (Evan Klisser) ja aiemmista American Ninjoista tuttu Jackson (Sean James).
American Ninja kolmosessa Michael Dudikoff vaihtui David Bradleyhin ja vaikka edellinen onkin mielestäni ihan sopiva jäykähköön rooliinsa, ja on tietenkin se originaali, niin kyllä David Bradley on siltikin mielestäni se parempi American Ninja. Ensinnäkään Bradley ei ole niin kireän oloinen kuin Dudikoff, joka osaltaan saattoi hänen kohdallaan johtua tuosta aiemmin mainitsemastani James Dean-jutusta, mutta toisekseen ja kenties tärkeämpänä seikkana, kun kyseessä kuitenkin on päähänpotkimiselokuva, niin Bradley oikeasti osaa hommansa. Muutoinkin Bradley on aina ollut näistä potkusankareista niitä hivenen parempia näyttelijöitä, sillä vaikka elokuvansa eivät ehkä nyt mitään lajityyppiklassikoita olekaan, niin mies on ollut aina rennomman ja luonnollisemman oloinen kuin suurin osa niistä puunaamoista jotka osaavat potkia. Siksi onkin sääli, että Bradley jostain syystä lopetti uransa jo vuonna 1997. Syy siihen on hämärän peitossa ja väitteet loukkaantumisesta ovat yhtä arvailuja kuin vain mahdollinen muihin töihin siirtyminen.
Ei Bradley kuitenkaan tätä elokuvaa yhtään edellisiä paremmaksi muokkaa ja vaikka sekä hän että Steve James ovatkin mielestäni vallan mainioita, niin American Ninja 3: Blood Hunt on samanlaista tahattoman koomista toimintahuttua kuin aiemmatkin osat. Etenkin sen kakkososan värikäs hölmöys on esillä tässäkin elokuvassa ja näin ollen elokuvan viihdyttävyys on edelleenkin varsin toimivaa, mutta se toimivuus on parhaimmillaan vain jos sammuttaa aivonsa. Tätä ajatellen antamani pistetyksetkin ovat jollakin tavoin edes hämärästi luotettavia vain jos ei tosiaan erehdy miettimään yhdenkään American Ninjan järjellisyyttä.
Kun se ensimmäinen osa sai ne enimmät nostalgia-arvot ja toinen pelasti itseään sateenkaarihölmöilyllään, niin kolmannen osan pisteiden korottaja on siis Bradley, kun ilman tälläisiä aatelmia jokainen on korkeintaan kahden tähden leffa ja sekin melkein edellyttää hyvää päivää.
Siniset ninjat ovat hassuja.
Tähdet:
American Ninja 2: The Confrontation ***
American Ninja 3: Blood Hunt ***
Muistinsa menettänyt Joeksi nimetty hiljainen nuori mies (Michael Dudikoff) on kierrellyt viimeiset vuodet orpokoteja sun muita, kunnes tuomari sitten passitti hänet armeijaan ja nyt mies on sijoitettu Filippiineille. Erakkomainen Joe leimataan suoraan huonoksi ja haitalliseksi ainekseksi, ja vaikka mies pelastaakin ylivoimaisilla lähitaistelukyvyillään (no, jonkinlaisilla lähitaistelutaidoillaan) leirin komentajan kauniin tyttären Patrician (Judie Aronson) ninjahyökkäykseltä, niin kuraahan siitä vain tulee niskaan.
Niin ninjoja. On jotenkin huvittavaa, että kun ninjat iskevät niin kukaan ei ihmettele asiaa hetkeäkään ja kun niistä myöhemmin puhutaan, ei kukaan, ei siis kukaan sano esimerkiksi ettei ninjoja ole olemassakaab, vaan ne ovat näköjään yhtä arkipäiväisiä kuin pisuhätä.
Alueella onkin ninja-armeija joita johtaa coolisti nimetty Black Star Ninja (Tadashi Yamashita) ja tämä ninjajoukko toteuttaa megalomaanisen asekauppiaan Ortegan (Don Stewart) käskyjä. Ortega saa aseensa korruptoituneilta armeijan jehuilta ja kun he alkavat pitämään Joeta uhkana toimilleen, on mies pistettävä pysyvästi hiljaiseksi. Onneksi syrjään vetäytyvä Joe ehti kollegoidensa suututtamisen ohella saamaan ystävän reippaasta kanssasotilas Jacksonista (Steve James), joten aivan yksin hänen ei tarvitse kohdata pahisninjoja. Joten yksin Joe lähtee kohtaamaan vihollista, mutta matkalla hänet pysäytetään, sillä Japanilainen puutarhurisotilas Shinyuki (John Fujioka) joka ei tiennyt sodan päättyneen, tulee ja palauttaa Joen muistin. Vahvan homoeroottisten treenimontaasitakaumien avustuksella meille paljastetaan, että Joe on itsekin ninja ja sitten vedetään pahiksia pataan.
Jos on kasvanut Commandon ja Rambon seurassa, piti Sho Kosugia, Jackie Chania, Jean Claude Van Dammea, Chuck Norrisia ja Dolph Lundgrenia kovimpina koskaan, niin sitä todennäköisesti myös diggasi American Ninjaa. Olihan se tosi bad ass juttu silloin ja vaikka elokuva ei oikeasti nyt mikään kovin ihmeellinen olekaan, niin vähintään ajan kultaamat muistot pitävät sen aika korkealla kun muistelee hyviä kasaritoimintaleffoja. Onkin sinänsä aika mielenkiintoista, että vaikka pääosassa olevan Michael Dudikoffin elokuvaura ei American Ninjoja lukuunottamatta oikeastaan koostu minkäänlaisista taistelulajielokuvista, niin jotenkin hänet aina yhdistetään Van Dammen kaltaisiin potkunäyttelijöihin, vaikka eipä hän esimerkiksi tässäkään elokuvassa juuri jalkoja taikka käsiä heiluttele. Siis toki hän on ketterämpi kuin minä villeimmissä unelmissanikaan, mutta toimintanäyttelijänä hän on lähempänä Bruce WIllisia kuin Van Dammea. Joten jos American Ninja kuuluu enemmänkin lapsuusmuistohin ja ainoaksi kosketukseksi Dudikoffiin, niin uusintakatselu saattaa aiheuttaa jonkinlaisia unelmien särkymisiä kun huomaa, että sankari ei olekaan se kuminivelinen akrobaattipotkija kuin millaiseksi hänet saattaa muistella.
Mutta vaikka nyt hieman latistinkin tunnelmaa toteamalla ettei American Ninja ole mikään poikkeavan hyvä elokuva edes päähänpotkimisleffaksi ja pääosan ninjakin suht' tavallinen mies, niin kyseessä on silti ehdottomasti viihdyttävä elokuva. Dudikoff on kissamaisten liikkeiden puutteesta huolimatta hyvä amerikkalaiseksi käsitykseksi ninjasta, vaikka esimerkiksi trailerissa oleva nimi American Warrior onkin kenties sopivampi kuvaus hahmosta. Mies kuitenkin toteuttaa sopimuksessa vaadittavat vähimmäisliikkeet, on sopivan ilmeetön ja kauniskasvoinen. Muiden Cannon-elokuvien tyyliin kyseessä on tosiaan hyvin amerikkalaishenkinen, tähtilippumaisen patrioottinen elokuva ja Ronald Reaganin muotokuvaa myöten kyseessä on kylmää sotaa huokuva kasarileffa, mutta nimenomaan sellaisten seikkojen vuoksi American Ninja onkin nykyään aika hauskaa katseltavaa. Minkä vuoksi uskallankin väittää, että suurin osa on varmaan hieman pettynyt kun dvd-julkaisuun ei pistettykään sitä kasetista tuttua tähtilippukuvaa, vaan tilalle tuli 'muricaa vähättelevämpi punakansi.
Ei siksi, että porukka nimenomaan kaipaisi jenkkifanfaareja, vaan koska se on se millaisena elokuva tuli tutuksi ja se edusti aikautta jolloin punakone oli automaattisesta paha verrattuna freedom frieseihin.
Kun siihen elokuvan poliittisen ajan tähtihurmokseen vielä pistetään sekaan voltteja hyppiviä ninjoja, niin summana on ajoittain Godfrey Ho-sarjan tahattoman koominen, sopivan vauhdikas ninjailu joka herättää lapsekasta innostumista kaikessa hupsuudessaan ja samalla henkilöiden kuten minä kohdalla nostattaa nostalgisia muistoja. Joskin myönnettäköön, että täysin uudelle katsojalla American Ninja todennäköisesti on enemmänkin slomo-ninjailua joka ei vetoa millään säkenöivällä toiminnalla, eikä onnistu kokemattomuuden vuoksi aiheuttamaan niitä se oli sitä aikaa-fiiliksiä, vaan on pikemminkin kaikin puolin vanhentunut niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Joten kyllä iso osa American Ninjan maineesta ja suosiosta koostuukin vain oikeassa ajassa olemisesta. Kyseessä kuitenkin on niitä elokuvia jonka varsinkin lapsena nähdessään haluaa mennä pihalle leikimään olevansa ninja, aivan samoin kuin Karate Kidin jälkeen pyrki hiomaan kurkipotkunsa yliluonnolliselle tasolle. Tietenkin nykylapset varmaan sen pihalle materialisoitumisen sijaan vain muuttavan Facebookissa statuksensa sinkusta ninjaksi.
Jacksonia esittävä Steve James on pirun cool. On sitä jokaisessa elokuvassa jossa olen hänet nähnyt. Kuoli aivan liian nuorena.
Tähdet: ***
American Ninja
Sam Dunnin mainio metallimusiikidokumentti Metal: a Headbanger's Journey sai jatkoa tällä Global Metallilla ja vaikka sisältö on suurinpiirtein samanlainen kuin edellisessäkin dokumentissa, eli Dunn kertoo hieman itsestään metallimusiikin harrastajana ja sitten haastatellaan muusikoita sekä faneja. Ero kuitenkin on siinä, että kun aiempi dokumentti jäi aika vahvasti tutumpiin nimiin (joiden kohdalla kommentoinkin mahdollisia puutteita) ja tutumpiin maihin kuten Saksa ja Yhdysvallat, niin nyt vieraillaan katsastamassa kenties hieman vieraampia maita ja niiden metallimusiikkikulttuuria. Joskin heti on todettava, että hei c'mon, Brasilia ei todellakaan ole ainakaan eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna kovinkaan "harvinainen" nimi metallimusiikissa ja toki Dunn mainitseekin sen mahdollisesti tunnetuimman nimen, eli Sepulturan, mutta kuitenkin sitä jotenkin dokumentin esittelyn perusteella odottaa enemmänkin sellaisia maita joissa metallimusiikki on oikeasti harvinaista. Näin ollen esimerkiksi Kreikka, josta muun muassa Rotting Christ on kotoisin on enemmänkin esimerkki sellaisesta maasta jon kakaltaisia odotin näkeväni enemmänkin. Brasilia ja Japani ovat ovat ne kenties helpoimmat valinnat jos lähdetään euro- ja jenkkimetallin ulkopuolelle. Hitto, jopa Nylon Beat oli suht' suosittu Japanissa. Joten he ovat jo liiankin tottuneet extremekamaan. Mutta nämä ovat nyt taas samanlaisia valituksia kuin ne kommentit miksei edellisessä dokumentissa esiintynyt se ja se bändi, että eivät ne niinkään oikeaa nurinaa ole, sillä jälleen kerran sisältö on jo sellaisenaan varsin kattavaa ja edelleen Dunnin faniasenne onnistuu kietoutumaan sujuvasti pohdiskelevampaan ajattelutapaan. Joten vaikka sitä voikin taas miettiä miksei se tai se ole mukana, niin kyse on enemmänkin siitä, että Dunn onnistuu vetoamaan asiallisuuden ja silkan ilonpidon yhdistelmällä siten, että nälkä kasvaa katsoessa. Sitä ajatellen sitä on todella mukava nähdä kuinka esimerkiksi Japanilainen kunnioitus saattaa näyttäytyä vieraiden silmissä jäykkyydeltä, kun vertailussa ovat vaikkapa ne Brasilian rastapäät, mutta olisi ollut huomattavasti kivempi kuulla enemmänkin paikallisten näkemyksiä oman maansa metallikulttuurista kuin esimerkiksi Iron Maidenin, Slayerin ja Metallican heppujen puheita millaista muissa kuin omassa maassa soittaminen on. Siis toki se on mielenkiintoista kuulla näitä vieraidenkin näkemyksiä, mutta kun kerran ollaan siellä Japanissa tai muualla, niin on suurempi halu kuulla heistä heidän itsensä kertomana ja kun Dunn eräässä kohdassa sanoo, että nyt katsotaan mitä Japani tarjoaa maailman hevimusiikille ja haastatteluun tulee Megadethista tuttu Marty Friedman, niin se on kieltämättä pienoinen pettymys. Kyllähän siihen perään esitellään muun muassa X-Japan ja puhutaan visual keista, mutta se oikein riitä paikkaamaan aukkoa. Ainakin meiltä päin katsottuna Japanilainen popkulttuuri oli jo lyönyt itsensä läpi lähes övereihin saakka ja kaikenmaailman GazettEt ovat kuin aamupuuroa, joten esitetty materiaali tuntuu hieman vajaalta.
Brasiliaa ja Japania kovempi juttu on vierailu Intiaan, jonka Bollywoodreippailu on ainakin itselleni paljon tutumpaa kuin paikallinen metalli ja vaikka tässä tapauksessa raskaampi musiikki jää vahvasti paitsioon, niin ainakin fanit pääsevät suurempana ryhmänä esille. Tässä kohdassa näkee myös erittäin onnistuneesti ns. ala- ja massakulttuurin erot ja rinnakkaiselon, kun hevikonsertin vieressä järjestetään häät, ja vaikka molemmat ovat pinnallisesti täysin erilaisia, niin nautinto on molemmissa aivan yhtä suuri. Dokumentin kiinnostavimmat osat ovatkin tosiaan vierailut maissa joissa metallimusiikki on oikeasti vielä poissa arkisesta katukuvasta, joko vallitsevien tai vallinneiden poliittisten rajoitusten taikka kansanperinteiden vuoksi ja näin ollen esimerkiksi tuo Intia ja juuri poliittisen ilmapiirin aiheuttamien rajoitusten kanssa kamppaileva Kiina ovat Japanin kaltaisia paikkoja kiinnostavammat. Monessa tapauksessa kyllä vaikuttaa enemmänkin siltä, että syy kulloisenkin maan pieneen metallimusiikin suosioon löytyy siitä, ettei kukaan vain ollut ottanut asiakseen levittää kyseistä musiikkia siellä. Tietenkin eri asia ovat vahvasti länsimaita välttelevä alueet jotka tekevät niin uskonnon vuoksi. Sinne on paha viedä mitään, eikä se jää vaan metallimusiikkiin. Mutta kuitenkin, niinhän se aika usein on, että aina kun meilläkin hehkutetaan jonkin bändin viemisestä ulkomaille on kyseessä jokin Jaakko Salovaaran eurohölkkäprojekti taikka vaihtoehtoisimmillaan jokin Negativen kaltainen koko perheen aikuisrockbändi. Eikä siinä mitään, mutta jos alusta asti oltaisiin viety ulkomaille musikkia jota siellä ei uskota olevan, sen sijaan että oltaisiin viety musiikkia jota sielläkin uskotaan olevan, niin moni tässäkin dokumentissa esiintyvä maa olisi varmaan hevimusiikissa saanut muut maat kiinni nopeammin. Tai no onko sillä nyt niin väliä, koska Japanikin osoittaa omilla "shockrockversioillaan" toimivansa nykyään pikemminkin esikuvan asemassa kuin perässäkulkijana. Joku nyt jo tosi vanhentuneen oloinen Tokio Hotel on selvästikin ottanut mallia niiltä X-Japaneilta, eikä niinkään sen bändin esikuvina toimineilta Poisoneilta. Syy miksi minulla tulee tässä kirjoituksessa niin usein aasilaisesimerkit esille johtunee siitä, että varmaan puolet tai ylikin koko dokkarista keskittyy sille alueelle.
"7 countries. 3 continent. 1 tribe" ja ihan hyvä niin, mutta miksei 17 maata ja sen sellaista. Siispä kuten jo todettua, nälkä kasvoi dokumentin kulkiessa eteenpäin ja vaikka aina voi pyytää lisää, niin tälläisenäänkin Global Metal on aivan erinomainen jatko Metal: a Headbanger's Journeylle. Nyt kun sitä vielä oppisi kuuntelemaan jotan perusheviä, jota en halua oppia kuuntelemaan. Tänäänkin sitä työmatkoilla soi vain The Jesus and Mary Chain. Vink vink.
Tähdet: ****
Global Metal
"...kenellä kaksikolla lempi leiskuaa parhaiten?"
Tämä kuuma ja hikinen video varmasti osoittaa, että Spock ja Kirk todellakin tutkivat uusia maailmoja
Ennen kuin Jim Wynorski tuli tunnetuksi omallaan ja monella eri salanimellä ohjaamistaan exploitaatioroskaelokuvista, hän oli muun muassa toimittaja joka kirjoitti lehtiin kuten Fangoria. Olipa mies vieläpä kuulemma hyvin suosittu ammatissaan kun sai jotenkin napattua muiden edestä monia tärkeitä juttuja, kuten yksinoikeudella tehtyjä haastatteluita Hohdon kuvauspaikalta. Sääli vain, että jutut olivat toistuvasti hatusta vedettyjä. Wynorski otti kyllä rahat vastaan, mutta ei yleensä edes vaivautunut yrittämään saada haastatteluita ihmisiltä joista teki juttuja ja jos sattuikin tapaamaan haastateltavansa, niin hän silti keksi itse sanottavaa heidän puolestaan. Kuten mies itsekin Fangoriassa (# 301), eli lehdessä josta sai tekojensa vuoksi kenkää toteaa: "They were nice articles, but I made them all up. I wrote about Robert Short, Chris Walas and Rob Bottin, and just invented stuff."
Ennen potkuja Wynorski ehti kuitenkin tapaamaan Roger Cormanin ja houkuttelemaan miehen yhteistyöhön vakuuttamalla edullisuuttaan, jonka seurauksena alkoi elokuvaura joka noudattelee Cormanin budjettiajattelua, Andy Sidariksen keuhkokeskittymistä, väkivaltaa, toimintaa ja sellaista tuotantovauhtia, että miehen piti levitysyhtiöiden pyynnöstä ruveta käyttämään salanimia. Ei siis koska esimerkiksi häpeäisi tuotoksiaan, vaan koska ylitäytti markkinoita ja oli vaarassa sen vuoksi erkaannuttaa itsensä yleisöstään. Mikä tosin olisi ollut epätodennäköistä, sillä jos oikeasti pitää Wynorskin roskaelokuvista, niin silloin ei varmaankaan suuremmin välitä sellaisista asioista kuin kuka sen ohjasi. Mutta kuitenkin, kiitos Wynorskin halpahalliajattelun olemme saaneet iloksemme ja kiusaksemme elokuvia kuten Komodo vs. Cobra, Alabama Jones and the Busty Crusade, The Return of Swamp Thing, The Devil Wears Nada, etc.
Tälle vuodelle luvattu Sharkansas Women's Prison Massacre kuulostaa mestariteokselta.
Ja jos Wynorskin tai jokin salanimistään kuten Thaddeus Wickwire (hahaha!) ei kuitenkaan kuulosta tutulta, niin ainakin videovuokraamoiden perinteisiä B-toimintaleffoja selaileva henkilö on törmännyt ehkä tietämättään miehen elokuviin.
Kaikki Wynorskin elokuvat voidaan kuitata sanomalla niiden olevan sontaa ja turhan usein ne ovat vieläpä sellaista moskaa, ettei niistä meinaa löytää hyvällä tahdollakaan mitään iloa, mutta jos pitää esimerkiksi edellä mainituista Sidariksesta ja Cormanista, on Wynorski ainakin sinne päin. Hänen elokuvistaan vain puuttuu se ilo jota esimerkiksi Sidariksen elokuvissa on ja siinä on ero roskan ja roskan välillä.
Joten nyt vuoroon roskakasa nimeltä Project Viper:
Tiedemiesryhmä on viimein epäuskosta huolimatta onnistunut yhdistämään geenimikrobiologian ja mikrosirut luodakseen koeputkillisen mönjää, joka siis on ensimmäinen tunnettu eliö joka voisi elää Mars-planeetalla. Miksi? Kuka välittää. Pääasia kuitenkin on, että sinne matkalla ollut erittäin jäykästi esiintyvä miehistö ei pääse perille, koska tottakai kyseinen keino-olento vapautuu ja tappaa heikkolahjaiset näyttelijät.
Tietenkin pian tämän jälkeen pahikset varastavat tiedetehtaasta tuon olennon, eli toisin sanoen projekti Viperin toisen kappaleen ja luonnollisesti lentokoneella suoritettu pako kohdistuu maahansyöksyyn jolloin sekin koeputkimonsteri pääsee vapaaksi.
NASA haluaa peitellä asiaa ja siksi apuun kutsutaan kapteeni Connors (Patrick Muldoon) sekä projektin vetäjä tohtori Burnham (Theresa Russell).
Maassa vapaaksi päässyt Viper kasvaa pian isoksi limaa tihkuvaksi lonkerokasaksi joka sitten lahtaa porukkaa ja se kiertoradalla vapautunut Viper voidaankin sitten unohtaa lähes koko elokuvasta.
Tietenkin budjetin ja kykyjen pienuuden vuoksi olisimme kenties tyytyväisiä jos emme näkisi lonkeron lonkeroa kummastakaan, sillä sen verran ruma tekele se on.
Connors avustajineen jäljittää Viperin pienen kaupungin luokse ja koettavat salata paikallisten kuolemien johtuvan jostain geenimöykkylonkerohirviöstä, mutta viiksekäs sheriffi Morgan (Tim Thomerson) on skeptinen. Aikaa on 24 tuntia ja sitten valtio pistää fotoniatomisuperpommillaan kaupungin muussiksi, mutta onneksi sheriffillä on syöpä, joten Viper syö sheriffin. Connors heittää pommin Viperin suuhun, jolloin seuraa tavanomainen tulipalloräjähdys, joka on hieman on hämmentävää sillä aiemmin selitettiin tämän Viperia vastaan suunnattavan yrityksen eli pommin olevan elektomagneettipulssi, jonka laukaisemisen pitäisi sammuttaa olennon mikropiirien toiminta. Ei siis aiheuttaa bensaräjähdystä. No mitä väliä, sillä nyt iloitaan kun se tuhoutumattomaksi väitetty olento on tuhoutunut ja kaikki on hyvin.
MUTTA!
Nyt tietenkin pedataan jatko-osaa (jota ei luojan kiitos ole ainakaan vielä tehty), sillä sinne kiertoradalla olevalle sukkulalle jäänyt toinen Viper on oppinut ajamaan rakettia ja lentämään kotiin.
Wynorski tekee nykyään elokuvansa pitkälti SYFYlle, jolle tämä Project Viperkin on tehty kanavan nimen ollessa vielä Sci-Fi Channel ja SYFYlle tuttuun tapaan elokuva on aika kakkaa. Näyttelijöissä on tuntemattomia puunaamoja ja entisiä lähes isoja nimiä, joista kukaan ei kyllä voi ylpeillä esiintymisellään, mutta vastaavasti roolihahmotkin ovat sellaisia joita ei edes kehtaisi myöntää esittävänsä. Efektit ovat läpikuultavan ilmavia tietokoneoksennuksia ja kertaakaan näyttelijät eivät reagoi oikein näytellessään tyhjän kanssa. Usein vielä vaikuttaaakin siltä, että heille on kuvailtu myöhemmin lisättävän olennon olevan erilainen ja eri kohdassa, joten jo siksikin he tuntuvat kohtaavan jotain aivan muuta kuin mitä me näemme. Nykyäänhän SYFYn leffat ovat hyvinkin suosittuja ja ne tehdään tietoisen koomisiksi, mikä osaltaan vähentää niiden viehättävyyttä, mutta Project Viper kuuluu vielä aikaan jolloin sille kanavalle tehdyt elokuvat ainakin koettivat olla joiltakin osin vakavasti otettavia ja siksi se mikä tässä elokuvassa on vähänkin hauskaa tulee vahinkojen kautta, ei koska sen olisi tarkoitus olla huvittava. Hauskoja juttuja ovat esimerkiksi koko elokuvan olennon idea, jossa tiedemiehet ovat siis luoneet olennon jonka tietävät pitävän ihmisiä uhkana itselleen, joka syö ihmisilihaa, joka pystyy muuttumaan minkälaiseksi haluaa, joka pystyy sopeutumaan mihin tahansa uhkaan muuntuen aina vaarallisemmaksi, jota vastaan he eivät ole tietoisesti kehittäneet mitään vastustuskeinoa ja sitten he iloitsevat siitä kuinka se on ensimmäinen olento joka voi elää Marsissa. Mitä mitä mitä? Miksi?
Mutta siihen se elokuvan hauskuus oikeastaan jääkin, sillä muuten tämä on liian tylsä jotta se kunnolla pääsisi aiheuttamaan kehnoudessaan naurunpurskahduksia. Nyt huono mutta ei tarpeeksi huono näytteleminen, tavanomaisen kehnot efektit ja vastaavat vain saavat toteamaan "eh!", kun sitä haluaisi sanoa "voi jeesus mitä shittii. I'm lovin' it!"
Wynorski, olet tehnyt parempaakin huonoa elokuvaa. Mikset voinut tehdä tästäkin?
Tähdet: *
Project Viper
Roastaaminenhan on tilaisuus jossa ystävät ja kollegat kerääntyvät osoittamaan arvostusta henkilölle josta pitävät ja samalla pottuilevat, solvaavat, ilkeilevät, kettuilevat, pilkkaavat sekä ivailevat minkä ehtivät. Hyvä konsepti. Aiemmin minkä lie herrainklubien tapahtuma on tullut suurelle yleisölle tutuksi ainakin Comedy Centralin tuottamien tv-ohjelmien kautta ja näitähän on esitetty kotimaammekin televisiossa jonkin verran. Muistan ainakin pitäneeni suuresti Pamela Andersonin roastista, mutta ei ehkä liene yllätys, että nimenomaan William Shatnerin jakso vetosi minuun sen verran, että kun kyseisen tapahtuman sai tallenteena niin se tuli myös ostettua.
En ole näistä Comedy Centralin jaksoista nähnyt kaikkia, vaan olen katsellut niitä enemmänkin valikoiden riippuen kuka kulloinkin on roastattavana. Perusrakenteen ohella muistelisin ainakin, että osa kulloisenkin jakson roastaajista on jonkinlaisesta oman talon väestä koostuvaa ja ainakin tässä Shatnerin roastissakin olevat Lisa Lampanelli ja Greg Giraldo taitavat olla lähes kaikissa muissakin osissa mukana, mikä hieman laimentaa vitsien rääväsuisesta luonteensa huolimatta tapahtuman tehoa, sillä roastin idean vuoksi ne ovat nimenomaan kollegoiden ja ystävien naljailu joka herättää eniten hauskuutta, vaikk'eivät vitsit niin tehokkaita itsessään olisivatkaan. Huumorintajun rajojen kokeilu ja kunniavieraan kyky antaa takaisin samalla mitalla tulevat esille oikealla tavalla kunnioittavina, kun henkilöiden välinen ystävyys pääsee esille ja tätä henkilökemiaa ei tunne katsoessaan näiden "studiomuusikoiden" esiintymistä. Sillä vaikka he saattavatkin mahdollisesti olla vieraan sielunsisaria, niin liian helposti tulee mieleen roastattavan olevan heille vain tämän jakson vieras ja seuraavalla kerralla se on joku muu, ihan sama kuka muu. Näin ollen esimerkiksi George Takein Shatnerille osoittama naljailu tuntuu aidommalta kuin myös hauskemmalta, ja Takein kohdalla sitä olisi helppo miettiä kuinka paljon pottuilusta onkin oikeaa ilkeilyä ja kuinka paljon pelkkää komiikkaa kun ottaa huomioon väitteet Shatnerin ja Takein kireistäkin väleistä.
Shatnerin ollessa kyseessä on myös maalitaulu ajoittain aika helpon oloinen ja näin ollen puhetapa, hiuslisäke, paino ja niiden yhdistäminen Star Trekiin tulevat ahkerasti esille, eikä miehen laulu-ura saa kummoistakaan arvostusta. No eipä näitä ei olekaan tarkoitettu tosikoille ja oikeastaan jos roastissa ei vedetä yli, niin se ei ole onnistunut. Luonnollisesti pilkan kohdekin saa pistää halvalla muita, tehden sen suurella nautinnolla. Ja vaikka näissä onkin aina joku tietty henkilö joka erikseen nostetaan jalustalle, niin vieraat ivaavat myös toisia vieraita, ettei kukaan säästy nolaamiselta. Mutta kaikki tietävät pelin hengen ja niinpä jos joku vetää herneen nenään Betty Whiten rotuerotteluvitseistä, niin se ei ole Nichelle Nichols vaan joku ohjelmaa katsova asiaa ymmärtämätön.
Samalla kun kunniavieras saa osakseen pilkkaa, saa hän myös kokea arvostusta ja katsolle tehdään hyvien ja huonojen vitsien ohessa selväksi, että tämä henkilö, eli tällä kertaa William Shatner on roastattavana koska ansaitsee sitä arvostusta ja myös ymmärtää huumorin päälle. Tai ymmärtää ainakin tämän puitteissa.
Tietenkin minä olen puolueellinen kommentoidessani mitään Shatneriin liittyvää, sillä mielestäni hän on aivan sairaan cool ja on sitä tapellessaan Gornin kanssa kuin laulaessaan Pulpin Common Peoplea, jolloin esimerkiksi nämä ovat valikoimissa muustakin syystä kuin vitsinä:
.JPG)
Roastaajien vitsit ovat enimmäkseen alatyylisiä ja tokihan ne tälläisessä yhteydessä alkavat helposti naurattamaan kun niitä tulee sarjatulella ja ne kohdistuvat asiat huumorilla ottaviin oikeisiin henkilöihin, eivätkät täten etukäteen harjoittelusta huolimatta tunnu niin kirjoitetuilta (poislukien kohta tuleva esimerkki). Se tosin on myönnettävä, että muutaman jakson perusteella Lisa Lampanelli on hyvin ärsyttävä ja jos esimerkiksi Artie Lang, Jeff Ross ja Greg Giraldo sattuisivat vahingossa ajamaan jyrkänteeltä mereen ja hukkumaan ammuttuina, niin heidän korvaamisensa ei varmastikaan olisi vaikeaa. Enimmäkseen näiden henkilöiden ärsyttävyys tulee siitä, että he kaikki tuntuvat vetävän samaa mulkeromaista koomikkoroolia joka pyrkii ulkoisesti näyttämään John Belushilta. Yksi sellainen riittää. Täten kuten jo totesinkin niin suoremmin Shatneriin yhdistettävät vieraat naurattavat minua enemmän, jopa heidän laukoessaan niitä samanlaisia alatyylikaskuja.
Alatyylivitseistä puheen ollen, Shatnerin ohella eniten piikkejä kokee Takei ja ne kaikki ovat homovitsejä.
Lampanelliin palatakseni se mikä ainakin tässä hänen kohdallaan huonojen vitsien ohella ottaa päähän, on se kaiken lukeminen paperista, joka valitettavasti sitten on liian etukäteen kirjoitettua roolia josta hetki sitten jo kirjoitin. Mitenkään sen enempää ammattikoomikoita ja -esiintyjiä kritisoimatta, niin paperiin tuijottaminen ja vitsien lukeminen putkeen ilman hengähtystaukoja ei ole kovinkaan kehuttavaa, etenkään tilaisuudessa jonka pitäisi olla tyyliltään jokseenkin improvisoidun oloinen. Plussaa hänelle on kuitenkin annettava siitä, että kaikkien näkemieni esiintymisten perusteella hän ei koskaan, ei tälläkään kertaa tunnu laisinkaan varovan sanojaan ja on siten vähintäänkin tavallaan rohkeamman oloinen kuin moni muu. Se että meneekö se pelkäksi ureapäisyydeksi onkin sitten katsojan pääteltävissä.
Vieraista nyttemmin edesmennyt Farrah Fawcett mietityttää, sillä hän ei tainnut olla kovinkaan hyvässä hapessa tätä kuvattaessa. Osa vieraista esittää muka humalaista sellaisen liittyessä heidän rooliinsa, mutta Fawcett on oikeasti niin pihalla, että hänen kesken muun sopertamisensa aloittama vakuuttelu siitä ettei ole pilvessä ei kuulosta laisinkaan uskottavalta. Tädin esiintymisen on siis aika vaivaannuttavaa seurattavaa.
Andy Dick ei ole koskaan ollut hauska ja pitää tässäkin tapauksessa kiinni kyvyttömyydestään.
Jos ei muuta niin Comedy Central Roast of William Shatner on ainakin erinomainen lisä Shatner-fanien kokoelmaan, vaikka se ei huumorinsa suhteen tuokaan esille yhtään sellaista vitsiä jota ei olisi jo kuullut aiemmin. Muille tämä näyttäytyy ehkä enemmänkin mahdollisuutena nauraa jo vitsinä pitämälleen näyttelijälle, mutta yhtä kaikki kyseessä on loistava tapa osoittaaa, että kaikelle pitää olla lupa nauraa ja hyvä maku on häilyvä raja joka voidaan ylittää helpostikin, ja kun sen tekee kunnioittaen voidaan osoittaa miksi joku on taysi sontakasa ja silti maailman paras tyyppi. Tällä kertaa se on William Shatner ja minulle Shitner on helkutan kova tyyppi nyt sekä vastaisuudessa.
"The Shat hits the fan."
Tähdet: ****
Comedy Central Roast of William Shatner
Morgan Spurlockin tuttuun koomiseen sävyyn tekemä The Greatest Movie Ever Sold käsittelee tuotemarkkinointia elokuvissa ja mainonnan muuttumista perinteisestä ilmoittelutavasta piilomainonnaksi. Samalla vilkaistaan miten markkinointikoneistot toimivat, minne kaikkialle mainonta ylipäätään yltää ja miten ne tulisi ymmärtää.
Kun puhutaan tuotteiden piilomainonnasta elokuvissa, niin mieleen saattavat tulla enemmänkin alitajuisesti vaikuttavat tuotesijoittelut, eikä kenties niinkään James Bond-leffojen tapaiset kellojen ja autojen tyrkyttämiset, mutta Spurlockin idea tehdä elokuvansa tuotemainonnasta lähteekin liikkelle enemmän siitä ajatuksesta ettei näitä mainoksia koeteta enää laisinkaan piilotella, vaan nimenomaan tulemaan äänekkäästi huomauttamaan mitä pitää ostaa. Siispä kun elokuvissa mainonta on sponsoroinnin vuoksi lähestulkoon osa juonta, niin miksipä ei tehtäisi dokumenttia sellaisesta ja siten, että kyseinen rahoitetaan dokumentti keräämällä avuksi joukko sponsoreita joita sitten avoimesti mainostettaisiin samaisessa elokuvassa. Tämä johtaa mielenkiintoisiin tilanteisiin kun Spurlock koettaa selittää dokumenttinsa ideaa erinäisille yrityksille joita toivoo elokuvansa rahoittajiksi ja moni sellaisista yrityksistä jotka ovat normaalisti hyvinkin näkyvästi esillä elokuvien tuotemainonnassa kieltäytyvät kunniasta kertoen ettei heidän toimenkuvaansa kuulu tämänkaltainen markkinointi, kun nimenomaan sitenhän he juuri toimivat. Joten kärjistetysti se, että jos joku sanotaan vaikkapa Sony kieltäytyisi mainostamasta elokuvassa koska ei pidä sitä tapojensa mukaisena on samanlaista itsepetosta kuin varkaan loukkaantuminen siitä, että häntä kutsuu varkaaksi. Vaikkakin oletettavasti suurin osa kieltäytymisistä johtuukin vain siitä, että he uskovat Spurlockin kritisoivan tuote- ja eritoten piilomainontaa, jolloin suostumukset tulevat vähemmän tunnetummilta merkeiltä jotka eivät kokonsa vuoksi pelkää samalla lailla. Toki hän kommentoikin mainontaa, mutta koska hän tarkoituksella hakee sponsoreita rahoittamaan elokuvansa, niin kyseessä on pikemmin sellaista pienen pienen kiusaavan hellää kritiikkiä kuin mitään suurempaa syyllistämistä. Spurlock kun kuitenkin tuntuu suurelta osin hyväksyvän elokuvien tuotemainonnan ja vaikka hän ei sanokaan niin, niin katsojana oletan Spurlockin korkeintaan kritisoivan sitä, että jos kerran halutaan tuotteen näkyvän vaikkapa Iron Manissa ja se tehdään mahdollisimman selväksi, niin miksei sitä voisi myöntää ääneen. Tietenkään emme kukaan pidä siitä jos jotakin virvoitusjuomaa tyrkytetään, emmekä siitä jos se koetetaan tuoda salaa jääkaappiimme, mutta jos kyseessä on vaikkapa elokuva kuten edellä mainittu Iron Man, niin tottakai Tony Starkin pitää käyttää sitä ja ajaa tällä, eikä olla kuten Alex Coxin Repo Manin nimettömien tuotteiden äärellä. Samaan tapaan vaikka moni saattoikin ostaa Nokian puhelimen The Matrixin ansiosta, niin eiköhän se sponsoroinnin ohella kuulunut siihen elokuvaan koska se näytti makeelta. Tuotemainonnan kohdalla sen pitää vain toimia kuten Seinfeldissa. Joten jos joku mainitsee jonkin tuotteen nimen, niin se tehdään luonnollisesti ja siten kuin se ei olisi mainos, kuitenkaan peittelemättä sitä, aivan kuten mekin teemme normaalielämässämme. Mainitsemani Seinfeld onkin tästä hyvä esimerkki, sillä siinä sarjassahan oli selvästi useinkin nähtävissä oikeita tuotemerkkeja, mutta sarjan tekijät ovat tekodokkareissa muutamaan otteeseen todenneet etteivät saaneet rahaa esillä olleista tuotteista koska eivät oikeasti mainostaneet niitä, vaan hahmo joi sitä tai tätä koska ihmiset oikeasti joivat sitä ja tätä. Spurlock tietenkin tarkoituksella tyrkyttää tuotteita esille jolloin lueteltujen nimien ja nähtyjen tuotteiden määrä on niin suuri, ettei sitä oikeasti erota enää mikä firma kieltäytyi ja mikä haluaa tulla maksavana asiakkaana esille. Samalla jokainen tuote muuttuu hiukan koomiseksi ja osa elokuvan hauskuudesta tuleekin siitä, että se muodostuu melkein peliksi koettaa tunnistaa kaikki tuotteet.
Huvittavaa on myös se kuinka esimerkiksi haastateltavana olevat elokuvaohjaajat vaikuttavat epäluotettavilta puhuessaan kokemuksistaan sponsorivaatimuksista, kun elokuvan tarina tulee aina ensin ja vasta sitten muut. Kun J.J. Abrams puhelee juuri noin ja taustalla ovat hänen oman tuotantofirmansa logot, niin vaikka mies varmasti uskookin puheisiinsa mainostaa hän samalla omaa tuotemerkkiään.
Spurlockin humoristinen jokamiestyyli puree minuun jälleen ja se yhdistettynä hyvinkin mielenkiintoiseen aiheeseen tekee tästä erittäin miellyttävää katseltavaa. Erityisen hauskaa on se, että aiheensa vuoksi tämä elokuva on varmasti lähinnä Forgotten Silverin kaltaisia feikkidokumentteja kuin mihin ns. oikea voi yltää olematta puhtaan valheellinen ja sen vuoksi tuntuu kuin katselisi jotain täysin keksittyä tiedostaen silti tälläistä tapahtuvan heti seuraavassakin elokuvassa jonka pistää pyörimään. Se että näkeekö elokuvien tuotemainonnassa mitää negatiivista tämän dokumentin jälkeen on aika epätodennäköisä, sillä onhan kyseessä elokuva jonka koko nimi on sponsorisopimuksen mukaisesti Pom Wonderful presents: the Greatest Movie Ever Sold, mutta mainion ironisen piikit kuten Mobyn käyttäminen soundtrackilla varmistavat kuitenkin viihdyttävyyden.
Tähdet: ****
The Greatest Movie Ever Sold
Idioottikyttä Harryn (Rick Gianasi) kehon ja mielen valtaa muinaisen aasialaisen supersankarin Kabukimiehen henki ja näin tapahtuu koska legendat kertovat suuren pahuuden uhkaavan vapaata maailmaa, jolloin myös japanilaisen teatterin on aika nousta esille.
"Pian lohikäärme käy läpi Jupiterin renkaan. Jos apina ajaa jaguaaria ja tiikeri syö kaunottaren, asioiden järjestys sallii pahan hengen hallita ikuisesti." Enpä olisi voinut sitä itse paremmin sanoa.
Troma-elokuvien kohdalla tuntuu jotenkin turhalta kommentoita niiden olevan roskaa, hyvässä taikka pahassa, koska tottakai ne ovat roskaa, ovathan ne Troma-tuotantoa ja heidän elokuvansa tehdään tarkoituksella kehnoiksi. Sgt. Kabukiman N.Y.P.D. on Troma-elokuva ja se on sitä alusta loppuun. Siispä näytteleminen on huonoa, efektit ovat huonoja, juoni on satunnaisia vääriä sanoja pieraistuna vessapaperille ja jos jollakulla on päässään peruukki, niin hänellä tottavie on päässään peruukki. Vaikka roska siis on Troman tavaramerkki, niin sielläkin on omat Dantemaiset tasonsa ja siksi osa elokuvista on jäänyt paremmin mieleen kuin toiset. Toxic Avenger on tietenkin se isoin juttu sen onnistuessaan vierailemaan massayleisönkin kodeissa piirrossarjan, sarjakuvien, lelujen ja pelien myötä, mutta sitten siellä perässä tulevat aika tunnetut ja fanitetut Class of Nuke 'em High, Combat Shock, Tromeo and Juliet sekä Surf Nazis Must Die, joista Combat Shock on jopa kerännyt oikeitakin kehuja. Joskin henkilökohtaisesti olen pitänyt vain yhdestä noista mainituista elokuvista ja Troman parhaimmaksi elokuvaksi Toxicin rinnalle nostan Monster in the Closetin. Näiden tunnetumpien lisäksi Tromalla on aivan hemmetinmoinen määrä muita vähemmälle huomiolle jääneitä täsmälleen samalta kuulostavia elokuvia ja tosiaan kuten nimetkin jo hieman kertovat, ovat Troman elokuvat tehty tarkoituksella koomisiksi. Niinpä hyvin usein tuleekin mieleen, että Troman aivoriihi toimii siten että ensin keksitään jokin hassu nimi ja sitten kuvataan jotain sen ympärille. Täten siis vaikka elokuvat on ainakin ajatuksen tasolla tasalaatuisen huonoja ja ne aikalailla maittavat ainakin Troma-faneille, niin usein se olettamani kehittelytapa vaikuttaa liian laskelmoidulta tavalta koettaa miellyttää roskaelokuvien ystäviä ja siksi ne eivät välillä jaksa aiheuttaa nautintoa. Tarkoituksellinen roska voi olla hauskaa katseltavaa, mutta se ei oikeastaan eroa esimerkiksi Michael Bayn tavasta koettaa väkisin vedota tunteisiin niillä hidastuksilla joissa mahtava surumielinen sinfonia soi ja tähtilippu liehuu taustalla. Roskaelokuvien kohdalla tätä laskelmointi-ilmiötä on viime vuosina nähty aika isossakin mittakaavassa kiitos Robert Rodriguezin ja Quentin Tarantinon, mutta kyllähän joku Machetekin aika viihdyttävää katseltavaa kaikesta suunnitelmallisuudesta huolimatta on. Sellaiseen verrattua nämä Troman elokuvat saavatkin pientä profiilin nostatusta, niiden ollessa käytännössä aivan samanlaisia, mutta toimiessa esikuvan asemassa. Sgt. Kabukiman N.Y.P.D. kuulostaa nimenä aivan fuckin' makeelta ja elokuva on kuten jo todettua selvää Troma-laatua (laaduttomuutta?), mutta kyllä se suht' vahvasti vaikuttaa elokuvalta joka on tehty vain siksi, että joku Troman tuotantoportaassa on todennut olleen aika keksiä jokin, ihan mikä tahansa hassu hahmo ja niin tapahtui. Toki minä nauroin kuin muutos Kabukimieheksi tapahtui ja ennen hyökkäystä pahiksien kimppuun piti harrastaa tai chita, että kyllä tämä elokuva tarjoaa ilonhetkiä, mutta Tromalla on parempaakin huonoa elokuvaa varastossaan.
No, kuulostaahan sana kabuki tosi hienolta ja sopii vaikka mihin. Jos ette usko niin katsokaapa vaikka tätä:
Sadistista väkivaltaa, tissejä, naamanvääntelyä, pahuksen rumia maskeerauksia ja aseina syömäpuikot.
Wax on brothers and sisters!
Tähdet: **
Sgt. Kabukiman N.Y.P.D.
Vanhan ajan dekkarimeiningistä haaveileva vähälahjainen yksityisetsivä Rybeck (C. Thomas Howell) tutkii muun muassa uskottomuustapauksia ja heitetään siksi katolta alas. Helppohan se on sellaisesta pelastua kun selkään on kiinnitetty turvavaijeri joka tuntuu ottavan pääosan tässä kohtauksessa.
Eräänä päivänä Rybeck saa asiakkaakseen sen niin sanotun femme fatalen, Emman (Sophie Ward) ja työksi tulee löytää neidin kadonnut, mahdollisesti kuollut veli. Tutkimustensa yhteydessä Rybeck tutustuu benjihyppääjien jengiin, johon myös se kadonnut veli oli kuulunut. Ilmenee, että kadonnut ja kuolleeksi päätynyt veli oli osa ilkeän Axen (Jeff Kober) johtamaa extremehyppääjien pankkiryöstäjäjengiä ja miten se sitten oikein toimisi? Kiinnität kumiköyden siltaan, hyppäät nappaamaan alta kulkevan raha-auton kattoikkunasta dollarisäkin ja palaat takaisin ylös, laskeudut alas ja keikut siinä kuin jojo? Öö, okei.
Tämä on,,, öö,, mielenkiintoinen elokuva. Aluksi luulin levyllä olleen eri leffan kun mitä kannessa väitetään, kun jonkinlaiselta Myrskyn ratsastajien halpaimitaatiolta kuulostanut elokuva alkaakin kuin halpaversio jostain Bogart-dekkarista. Kapakkajatsi soi, hahmot pukeutuvat lierihattuihin ja pitkiin ns. sadetakkeihin, tupakoivat naiset ovat kohtalokkaita, dialogissa viljellään sanoja kuten "kid" ja pöytätuulettimet heiluttavat niihin kiinnitettyjä paperisuikaleita. Sitten siellä kuitenkin on elokuvan tekoajalle kuuluvia tietokoneita ja film noir-hengestä muutoinkin poiketaan taukoamatta, aivan kuin kyseessä olisi jokin kieltolain aikoihin sijoittuva roolipeli, vierailu holokannella. En minä nyt rupea kehumaan tätä modernin ja menneen yhdistelmää, sillä vaikka se aika veikeältä idealta vaikuttaakin, niin toteutus kärsii keskittymisen puutteesta ja ilmeisestä rahavajauksesta joiden vuoksi esimerkiksi näissä eräänlaisissa aikavääristymissä ei olla saatu kokonaisuutta tukemaan kunnolla tarkoitettua mielikuvaa. Siispä kun kohtauksen pitäisi simuloida täysin jotain Caponen aikaa, niin dialogissa ja lavastuksessa on aina jotain joka rikkoo mielikuvan. Sinänsä se ei ehkä haittaisi kun tapahtuma-aika kuitenkin on nykyhetki, mutta joissakin tilanteissa kuten heti alussa kuitenkin koetetaan hämätä katsoja luulemaan ajan ja paikan olevan muu kuin mitä se sitten todellisuudessa on. Siltikin häiritsevämpää tässä keskittymiongelmassa lienee se, että välillä siellä on hahmoja jotka tuntuvat ilmaantuvan tyhjästä, kohtauksia jotka eivät liity mihinkään edeltävään taikka seuraavaan ja kun kerran se benjihyppy on pitänyt saada mukaan, niin sellaisella mässäillään kuin Caligulan orgioissa. Joten kyseessä on elokuva jossa tuntuu olevan paljon asiaan liittymätöntä mukana vain siksi, että esimerkiksi joku on nyt keksinyt vaikkapa jonkin muka hauskan Raymond Chandler-kohtauksen ja se pitää saada mukaan vaikka se olisikin vain muiden tiellä. Vähän niin kuin kun ollaan keksitty jokin uusi efekti (esim. bullet-time), niin sitä pitää ryöstöviljellä, eikä ottaa vain tarvittaessa käyttöön. Vaikka samapa tuo, sillä ylimääräinen karsittunakin The Big Fall on löysästi kulkevaa tylsää halpiskokoelmien täytemateriaalia, vaikka Howellilla tuntuukin olleen suht' kivaa päästessään leikkimään perinteistä etsiväroolia kova heppu-puheineen.
Niin se benjihyppääminen jota muun muassa elokuvan kansikuvassa ja esittelytekstissä korostetaan:
"Jäljet johtavat benji-hyppyä harrastavan adrenaliininarkomaanien ryhmään, ja Rybeck paljastaa suunnitelman ´nostaa´ miljoona dollaria rahalähetysautosta."
Tasan yksi (joskin hyvin vahvasti venytetty) hyppy ja sekin vain Rybeckin tehdessä tuttavuutta pahisjengin kanssa, ei ryöstääkseen yhtikäs mitään.
Tähdet: *
The Big Fall
Vuosi on 2204 ja 200 vuotta aiemmin löydettiin jään sisältä 50 000 vuotta sitä ennen maahan syöksyneitä superruttometeoriitteja ja nyt vuonna 2204 on ihmiskunta sukupuuton äärellä. The name of the place is Los Angeles, our last, best hope for peace.
Siispä on syytä lähettää kapteeni Foster (Dolph Lundgren) erikoisjoukkoineen ajassa taaksepäin estämään se tappoviruksen vapautuminen. Mutta tottakai miehistöstä kaikki eivät ole noin vain halukkaita pelastamaan ketään ja osa onkin suunnitellut ilmeisesti pullottavansa viruksen ja hallitsevansa sen avulla koko maailmaa. On muuten varsin sopivaa, että vaikka kaikilla on samanmalliset univormut, niin kuinka ollakaan ne jakaantuvat väritykseltään mustapunaisiin ja mustaharmaisiin, jolloin asioita helpottaakseen pahiksilla ja hyviksillä on käytössään vain toinen värivahtoehdoista.
Mustapuna hyvä. Mustaharmaa not so hyvä.
Avaruusalus syöksyy etelämantereen jäähän ja Foster joutuu yksin pakosalla, päätyen siellä juuri sopivasti olevan tieteellisen retkikunnan löytämäksi. Siihen kaatui sitten se yritys vältellä menneisyyden ihmisiä. Tottakai juuri tämä tiedehenkilöiden ja ahneiden rosvoparonien ryhmä on syypää siihen superruttoviruksen leviämiseen ja niin tapahtuukin, jolloin Fosterin tehtävänä on tehtävästään kertomatta saada pelastettua menneisyyden ihmiset ja estää tuleva ihmisten sukupuutto. Joten Foster levittää heti sanaa tehtävästään, mutta onneksi ne pahikset työntävät päänsä tielle, joten senkka nenästä pojat.
Ai joo, luonnollisesti se superrutto ei vain tapa, vaan tekee uhreistaan tappajia ja vasta sitten tappaa itse. Reilu peli. Menneisyys eli nykyisyys on muutettu jotta tulevaisuus eli nykyisyys on kunnossa ja siellä välissä käydään vielä menneisyydessä kehoittamassa erästä nykyisyyden menneessä kuolevaa henkilöä välttämään matkaamasta kuolemaansa tulevaisuudessa joka on menneisyydessä. Tänään, tässä ja nyt oli Timo T.A. Mikkosen isännöimä ajankohtaisohjelma.
Kun ennen elokuvan katsomista huomasin tuottajiin kuuluvan Joseph Merhin, niin ensiajatukseni liikkuivat tietenkin hänelle tyypillisen kömpelöissä tieteistoimintahalpiksissa kuten Alien Intruder ja Cyber-Tracker, mutta yllätyksekseni sain huomata kyseessä olevan tieteistoimintahalpiksen joka on tasoltaan vähintäänkin ihan kelvollinen. Ei siis sellaista naurettavaa Ö-roskaa joka toivon mukaan on edes niin huono että hyvä, vaan mukavaa B-sarjan toimintaa jossa ei näytellä hyvin, ei anneta nähtäväksi mitään huippuunsa hiottuja efektejä, eikä vakuuteta tekstillisellä nerokkuudella, mutta annetut rahat ja kyvyt on hyödynnetty sopivan ansiokkaasti, jolloin kyseessä on sujuvasti läpi katsottavaa toimintaa, jonka varmasti päätyy tulevaisuudessa soittimeen uudestaankin. Näin ollen olenkin hieman ihmeissäni joistakin elokuvan saamista jyrkän negatiivisista kommenteista, sillä pelkästään Lundgrenin omasta filmografiasta löytyy isommilla budjeteilla ja kyvyillä tehtyjä selvästi huonompia elokuvia (esim. Lohikäärmeiden silta ja The Peacekeeper). Joten vaikka Retrograde ei varmastikaan nouse kenenkään toppilistoille, eikä edes Lundgrenfanien suosikkidolfilksi, niin huomattavasti vähemmän viihdyttävää kakkaa on maailma täynnä, kun tämä taas menee helposti alas siinä missä mikä tahansa Stargaten jakso.
Se on kieltämättä huvittavaa, mutta ihan hyvää olemassa olevien tarvikkeiden hyödyntämistä, että aikamatkaajien univormut ovat ihan tavanomaista prätkävaatetusta.
Ja joo, tottakai mieleeni tuli Beverly Hills kyttä.
Aika hyvä musiikki.
Tähdet: **
Retrograde
.JPG)
.JPG)
