Evil Dead (2013)

Vaikka poikkeuksiakin joukkoon mahtuu niin valtaosa uusintaversioista sisältää kaikkea muuta kuin uutta ja sitä muutakin yleensä aika heikoin eväin varustettuna, ollen siten useimmiten pettymyksiä ja niitä tuleekin yleensä katsottua odotuksin, että toivottavasti ne edes ovat siedettäviä. Siltikin pitäessään toiveita alhaisina jotta ei varmastikaan pettyisi, niin sitä ainakin salaa haluaisi innostua kovastikin kun etenkin itselleen jostakin tärkeästä elokuvasta tehdään uusintaversio, koska vaikka etukäteen on päättänytkin ettei se remake voi ylittää alkuperäistä, niin juuri sen alkuperäisen vuoksi sen uusintaversionkin katsoo ja se on tahtomattaankin esimerkki johon soisi uutuudenkin yltävän. Ehkei se olisi itselle täydellisenäkään samanlainen kokemus kuin originaali, niin ehkä sitä voisi kuitenkin ymmärtää sen olevan sitä uudemmalle polvelle. Mihin asenneasentoon on vaikea itseään sijoittaa kun kuitenkin suurin osa uusintaversioista on vain yllätyksettömiä efektipäivityksiä, niin sitä on enemmänkin ymmällään siitä miten joku todellakin voisi pitää Marcus Nispelin Texas Chainsawta parempana kuin Tobe Hooperin.
Evil Deadin remake on sellainen jota jo etukäteen pidin epäkelpona alkuperäiseen verrattaessa ja tässä tapauksessa etenkin uskoin uusintaversion kompuroivan pahastikin, sillä jos ne kerran vain päivittävät tehosteita, tekevät kaiken nopeammin ja äänekkäämmin, niin senhän täytyy olla ihan suolesta. Tietokoneistetuissa demonivisioissa ei voi olla mitään yhtä kiehtovaa kuin vaha-animaatioissa ja kumipuvuissa, ja kun alkuperäinen Evil Dead on jo itse hyperaktiivinen möykkäävä energiapurkauma, niin eihän sellaista voi enää paisutella menemättä vahingossakin liiaksi sinne komedian puolella, jota alkuperäinen Evil Dead jo itse hyödynsi ihan tarpeeksi paljon. Jonkinlaista kiinnostavuutta remakea kohtaan kyllä nostatti tekijöiden mainita siitä, että tässä versiossa nimenomaan välteltäisiin huumoria viimeiseen hetkeen saakka ja kyseessä olisi aiempien kauhukomedioiden sijaan kauhukauhua (vähän niin kuin Sydän Sydän) ja koska kaikki kolme aiempaa Evil Deadia ovat osa enemmän ja osa vähemmän humoristisia, niin kenties juuri se komiikan poistaminen voisi olla se "uusi asia" jota minä kaipaisin ja vaikka lopputulos ei täysin miellyttäisikään, niin pystyisin perustelemaan ainakin itselleni elokuvan puolustavan paikkaansa ollessaan edes jollakin tavalla erilainen kuin alkuperäinen teos. Ajatus tuntui oljenkorteen tarraamiselta kun mieleen hiipivät kaikki remaket Prom Nightista Elm Streetiin ja päätinkin, että sitten kun viimein uskaltaudun katsomaan Evil Deadin uusintaversion, niin katson se koska se on Evil Dead, ei koska odottaisin siltä mitään muuta.

Siispä joukko nuoria matkaa keskelle ei-mitään mökkeilemään ja etenkin auttamaan yhtä heistä pääsemään eroon huumeriippuvuudestaan. Vieroitusoireet lievät pienempi paha kuin kellarista tehty löytö, Kuolleiden kirja joka vapauttaa aika tuhman demonin joka valtaa juuri tuon addiktiivisen ihmisen, Mian (Jane Levy) kehon ja mielen. Kun Mia ymmärtää pahaa tapahtuneen ja anoo pääsyä pois, niin ystävät toverit uskovat kyseessä olevan vain halun päästä takaisin huumeiden maailmaan, mutta pian kaikki paikalla olevat saavat huomata kyseessä olevan jotain aivan muuta kuin vain narkoottisia houreita, eikä litroittain limaverta oksentava nainen kenties kuitenkaan kärsi vain "psykoottisista oikeista" kuten yksi elokuvan valopäistä toteaa.

Eipä räjäyttänyt tajuntaa ei, mutta Evil Dead vuosimallia 2013 on siltikin varsin hyvä kauhistelu. Uskallanpa kirjoittaa, että jopa parhaimpia uusintaversioita joita tämän nykybuumin seurauksena on maailmaan syntynyt.
Se tosiaan karsi kovalla kädellä komiikkaa pois ja tuo tilalle massayleisölle suunnattujen kompuutterikauhujen sijaan varsinkin viime vuosien patonkikauhuista tutun extremegoreilun ja siinä missä alkuperäisessä versiossa iskut ja visvan lennätys ovat absurdia kauhukomiikkaa, niin nyt se on vakavaa vihaa ja jos ennen pelkotilan pystyi laukaisemaan hermostuneellakin naurulla, niin ei enää, sillä vain pökäleet housuissa on luvallista (joskin sitä sääntöä on kuitenkin helppo rikkoa). Joten kyllä, se toivomani jotain uutta ainakin sarjan itsensä sisällä on toteutettu ja vaikka itse en koskaan olekaan juuri ollut mikään suuri goren ystävä, eikä tämä nykysuuntaus siitä extremeväkivallasta, gornosta tai mistä lie kidutuspornosta ole mieleeni, niin Evil Deadin uusintaversioon sellainen sopii ihan hyvin, luoden metsän keskelle onnistunutta demoniakauhua.

Mielenkiintoisesti vaikka tämä on tunnistettavasti Evil Deadin uusintaversio miljöön, tarinarungon ja kohtaus- sekä kuvausviittausten ansiosta, niin elokuvan vakava sävy yhdistettynä saatanalliseen riivaamiseen tuo ajoittain Evil Deadia enemmän Manaajan mieleen.

Niin sanottu gross-out factor on vahvana Evil Deadissa ja niinpä virtsa, limaiset lonkeroraiskaukset ja revityt visvanaamat ovat arkipäivää tässä todellisuudessa. Kun siihen yhdistetään muutenkin äärisynkkyyttä huokuva tunnelma ja erittäin onnistunut äänimaailma, niin kauhuelokuvana Evil Dead on suositeltavaa katseltavaa. Vakaumuksella toteutetun tunnelman ansiosta se liioiteltu ja liiankin usein tapahtuva goreilu ei aiheuta puutumista, mutta sellaisen vaara kuitenkin on, sillä joka ainoa iskusävelmä toteutetaan menemällä liian pitkälle. Jos ajatellaan sitä Manaajaa, niin hetkittäin Evil Dead tuntuu kuin loopilta joka koostuu jostain hernekeitto-oksennuksesta. Kuitenkin yleisesti näitä verikekkerifetissejä ajatellen pahuuden riivauksen painotus tekee Evil Deadin sadistisesta riepottelusta jotenkin perustellumpaa kuin vaikkapa huonojen esimerkkien Hostelien poraamisista.

Evil Deadin remake ei sinänsä tuo peliin mitään sellaista mitä muut elokuvat eivät olisi jo tehneet, mutta se eroaa erinomaisesti aiemmista osista, ollen ainakin omassa sarjassaan uusi versio ja vaikka en ehkä oikein uskokaan sen saavuttavan samanlaista statusta kuin millaisesta Sam Raimin elokuva nauttii, niin hyvä elokuva se silti on. Erinomainen nelososa, sanotaan niin.
Alkuperäistä kunnioittava ylivetäminen on onnistuttu toteuttamaan aivan erilaisella tyylillä ja tunnelmalla, näyttelijät ovat sopivan tyhjiä tauluja olematta kuitenkaan onttoja ja mikä parasta, suoristakin Evil Dead-viittauksista huolimatta kyseessä on tarpeeksi oma elokuvansa, jotta vertailut eivät tee pahaa.
Niihin Evil Dead-viittauksiin liittyen nautin joistakin kamera-ajoista jotka ovat kovinkin tuttuja ja pidän niistä etenkin siksi, että niitä käytettiin vain mausteina tuomassa perimmäistä makua pintaan.

Se mistä en juuri pitänyt oli se tarpeeton cameo tai jotain sinne päin (siitäkin huolimatta, ettei se liity enää itse varsinaiseen elokuvaan), sillä vaikka kyseessä on maailman coolein tyyppi, niin samoin kuin Stan Leen vierailut Marvel-leffoissa, se rikkoo sen omana leffana olemista.
Lisäksi onhan se myönnettävä, että kyllähän se visvan lennätys tuntui hetkittäin tylsistyttävältä ja en edelleenkään tajua, että miksi helvetissä nykykauhussa toistuvasti kuvitellaan jonkun tytsyn jolla roikkuu tukka silmillä olevan pelottava. Se ei nimittäin sitä ole. Tai siis voihan se tyttö olla vaikka millainen piru ihmishirviöksi tahansa, mutta roikkutukka ei sitä pelottavuutta luo.
Niin ja uusi Kuolleiden kirja oli aika kehnon näköinen opus ja en oikein pitänyt siitä, että sankaritar pääsi demonistaan eroon, sillä elokuvan muu osuus tuntui vakuuttelevan, että kerran riivattu on aina riivattu.

Juonesta minun pitää mainita sen verran, etten oikeastaan välittänyt siitä hevonpätkääkään. Se on kuitenkin se sama puhkikulunut kertomus jossa joukko ihmisiä menee metsään ja jokin lahtaa heidät. Siispä sama tarina on tehty satatsiljoonaa kertaa muulloinkin ja aina ne uhrit ovat yhtä nimettömiä ja kasvottomia. Hitot minä välitän siitä onko yksi hahmoista narkkari vai ei, sillä ei se muuta mitään. Demoni tulee ja tappaa pihassa ja puutarhassa, keräili yksi hahmoista Aku Ankkoja taikka vetää hepoa. Näin ollen pisteytykseni rakentuu suurimmalta osalta siitä onnistuttiinko mielestäni Sam Raimin Evil Deadin draivi tuomaan esille ja eri tavoin kuin miten se alunperin tehtiin. Onnistumisprosentti aika saatanan suuri.

Tosin tälläisessä tapauksessa onnelliset loput ovat vain väärin, joten se näkyy myös arvosanassa.

Tähdet: ***
Evil Dead

Body of Lies (2008)

Lähi-idässä terrorisminvastaista sotaa käyvä agentti Ferris (Leonardo DiCaprio) on jäljittämässä laajamittaisia pommi-iskuja suunnittelevaa terroristijohtaja Al-Saleemia (Alon Aboutboul) ja uskoo kärsivällisyyteen, kun taas pääosin kotojenkeissä chillaava CIA-pomo Hoffman (Russell Crowe) patistaa hätäileviin tuloksiin. Kun jokainen tie tuntuu päättyvän umpikujaan joko byrokratian rattaiden, kollegoiden epäluotettavuuden taikka terroristien omistautuneisuuden vuoksi, tulee Ferris siihen tulokseen ettei Al-Saleemia kannatakaan etsiä, vaan vuoren olisi tultava hänen luokseen. Niinpä Ferris etsii sopivan sivullisen, lavastaa hänet terrorismirahoittajaksi ja teettää omien avustajiensa kanssa pommi-iskun joka saa uskomaan olemassa olevan jokin Al-Saleemin ryhmittymääkin paremmin organisoitu terrorismisolu. Tällä tavoin Ferris toivoo Al-Saleemin tulevan uteliaaksi ja nostavan päänsä esiin halutessaan ottaa kontaktia tuohon uuteen joukkoon. Kukaan ei vain kerro asiasta poloiselle viattomalle arkkitehdille Omarille (Ali Suliman), joka rupeaa saamaan onnitteluviestejä suuren Saatanan vastustamisesta ja kun kaikilla vyyhtiin liittyvällä tuntuu olevan omat agendansa, niin käsillehän koko suunnitelma on menossa.

Pidän suuresti tuosta juonikuviosta jossa joku ainakin ulkoisesti terroristiprofiiliin sopiva, mutta hyvin kaukana siitä oleva sivullinen yhdistetään tietämättään terrorisminvastaiseen sotaan valheellisena vihollisena ja kun siihen päälle pistetään Body of Liesissa ajoittain esitellyt seikat siitä kuinka tarkasti toisessa maassa olevat voivat seurata ja ohjata toisen maan tapahtumia, niin se kuulostaa aivan herkulliselta isoveli valvoo ja siirtelee shakkilaudan nappuloita-tarinalta. Sääli vain, että kestää tunti (aivan liian kauan kaksituntista elokuvaa ajatellen) ennen kuin edellä mainittu ajatus pilkahtaa kenenkään päähän ja sitä edeltävä osa (ja osittain loppupuolikin) on pelkkää kulunutta agenttimeininkiä aina sitä kaveri voidaan hylätä vihollisalueelle ja pomoihin ei voi koskaan luottaa-juttuja myöten, eikä muutamat ärhäkät ammuskelukohtaukset ja pommittelut vie ajatuksia pois siitä, että nyt kyseessä on taas niitä elokuvia jotka Ridley Scott on vetänyt automaatilla. Toki elokuva on kuvallisesti tutun nättiä, näyttelijät suoriutuvat osistaan ammattitaidolla ja muutoinkin Body of Lies on varmaotteista Hollywoodjännäriä, sillä onhan Scottin automaattiohjauskin vähintään ihan hyvä-tasoa, mutta kun mukana on jotain oikeasti kiehtovaakin, niin ainakin ne pakolliset romanttiset viritykset, uhrautumiset rakkauden vuoksi ja muut tunnekuohut olisi voinut jättää pois ja rutiinisarjan agenttitemppuja vähentää. Keskittyminen viattomien hyväksikäyttöön muka suuremman hyvän vuoksi olisi tarjonnut tilaisuuden kylmään terävään viiltoon, mutta kun ei niin ei ja sen sijaan pitääkin korostaa sitä kuinka terroristit ovat tosi pahoja mutta lukeneita, kun taas jenkit ovat laput silmillä kulkevia röhkiviä possuja. Ihan oikeasti, miksi ihmeessä Crowen hahmosta piti tehdä sellainen hengästynyt laardissa lilluva hampurilaisgrilli. Nyt ähkivän ylikorostamisen vuoksi rupesi vain nolottamaan Crowen ja Scottin puolesta. Tosin pidän kyllä siitä kuinka arkisesti Crowen esittämä CIA-pomo otti duuninsa jossa käytännössä päättää milloin minkäkin ihmisen hengestä. Hei mä katon nyt telkkarii, joten ammu vaan fotonipommi lastentarhaan tai jotain.

Alkoi oikein suututtamaan kun vihdoinkin elokuva rupesi tuntumaan sen lavastusjutun vuoksi hyvinkin kiehtovalta ja asiat rupesivat leviämään liian laajalle, hajottaen korttitaloa, niin sitten piti vain äkkiä tappaa viaton pois tieltä jotta saatiin se rakkaan pelastusoperaatiotoiminta peliin. Näin jälkikäteen pohdin, että olikohan sen loppupuolen hätäilyn tarkoituksena kuvastaa etenkin elokuvan alussa Ferrisin kokemaa turhautumista siitä, että aina kun hän oli lähellä jutun ratkaisua, niin kärsimättömät kollegat tulivat möykäten paikalle pilaamaan kaiken. Tekosyitä luulen, sillä varmastikin lopun paukuttelutoiminta oli mukana vain koska pelättiin katsojan kyllästyvän pimennossa salakuuntelulaitteita käyttäviin agentteihin.

The Conversation, The Wire tai Sleeper Cell tämä ei ole, mutta olisi voinut olla.
Mitä Body of Lies on niin jonkinasteista turhautumista aiheuttava terrorismijännäri, joka hetkittäin toimii erinomaisesti antaen lupauksia jostain erilaisesta, mutta tyytyy kuitenkin olemaan vain kypärä päässä kokemuksen ammattitaidolla ja siksi turhan turvallisesti tehty ihan hyvä elokuva.

Tähdet: ***
Body of Lies

Initial D (Tau man ji D, 2005)

Nipponnuoret kisaavat ajamalla vuorta alas ja sitten ihmetellään, että kukas onkaan se henkilö joka tuntuu viilettävän pitkin teitä kuin huisin kovaa ajaja autoilija ikään. No sehän on arkaileva nuori tofukuski Takumi (Jay Chou) joka autoilee sitten tosi hurjasti.
Tapahtui viime jaksossa: joku hurjapää haastoi Takumin autokilpailuun.
Tämän illan jaksossa: joku hurjapää haastaa Takumin autokilpailuun.
Ensi viikolla: joku hurjapää haastaa Takumin autokilpailuun.
Tai ainakin se tuntuu näin itseään toistavalta.

En ole lukenut sarjakuvaa johon Initial D pohjautuu, enkä ole nähnyt animaatiosarjaa joka tätä elokuvaversiota edelsi, joten näin täysin ulkopuolisin silmin lähin esikuvallinen tai vertaileva ajatus joka mieleen hiipii on The Fast and the Furious ja etenkin tuon sarjan kolmas osa, Tokyo Drift. Tai ehkä pitäisi sanoa, että uskon Initial D-elokuvan tehdyn pitkälti The Fast and the Furious-elokuvien suosion avustamana, mutta että tuo mainittu kolmas osa sitten ilmestyessään vasta Initial D:n jälkeen otti mallia joko tältä elokuvalta taikka oletettavammin siitä alkuperäissarjakuvasta. Hälläväliä, sillä tarjolla on samaa autopornoa, trendikkäitä hiusmalleja, angstista isä-poika-suhdetta  ja teknohiphoppia kuin Tokyo Driftissakin, jolloin jos pitää siitä niin arvatenkin myös tästäkin. Valitettavasti minä en pidä The Fast and the Furious-elokuvista, enkä etenkään siitä Tokyo Driftista, joten hirveän korkealle en mene myöskään Initial D:tä nostamaan. Musiikki on aika hyvää ja elokuvassa on hetkittäin ihan veikeän rento fiilis, että kyllä tämä ainakin sivusilmäillen läpi menee.

He Fast-fanit jotka pitävät kauniista ja kovaa kulkevista autoista saattanevat enimmäkseen pettyä Initial D:n kotikutoisen halvahkoon ulkoasuun, jonka vuoksi fastien glitteröityyn kiiltokuvamaisuuteen ja megalomaniaan vertaillessa Initial D näyttääkin tältä:

Tämä pienoinen B-taso kyllä viehättää minua ja kun elokuvassa on vieläpä sellaista tuttua japanilaista kireää kunniakäsitystä joka purkaantuu koomisena hosumisena, niin tästä syntyvä humoristisuus pitää ainakin minut hieman paremmin otteessaan kuin jokin Dieselin mumiseva pullistelu. Silti se on kuitenkin vain se rytmikäs musiikki jonka vuoksi jaksaisin Initial D:n uudestaankin kuunnella, sillä ainakaan juoni ei jaksa kantaa loppuun saakka. Se kun on käyty läpi jo ennen puoliväliä.

Tuli muuten eräskin Obi-Wan Kenobi tuli mieleen kun Takumi on ajamassa ahdasta tietä pitkin kohti maalia ja kuulee mielessään isänsä opetuksen siitä kuinka kannattaa uskoa itseensä, jolloin tekniikka pois päältä ja voima vie voittoon.

Tähdet: **
Initial D

InAPPropriate Comedy (2013)

Kun DVD:t olivat vielä suht' uusi juttu niin tottakai markkinoille ilmaantui VHS-muodossa elokuvia levittävä yritys joka käytti lyhennettä DVD (DVD Production, joka julkaisi kasetilla muun muassa Charles Bronsonin Cold Sweatin), varmastikin ajatuksena myydä vaikka mitä kakkaa ihmisille jotka eivät vielä ymmärtäneet DVD:n olevan kokonaan erilainen formaatti. Varmasti useampikin ihminen osti näitä DVD-julkaisijan DVD-kasetteja luullen sen huhutun paremman kuvan ja äänen olevan vain jokin uusi parempi tapa tallentaa elokuva samalle tutulle videokasetille ja jos ette usko tälläisen olevan mahdollista, niin olen aikoinani tavannut aikuisen miehen joka vakavissaan kysyi, että miten se DVD-levy tulee asettaa videonauhuriin. Joten kaikki on mahdollista.
Mainitsin tuon esimerkkinä siitä, että aina kun esiin tulee jokin uusi ilmiö, tai jokin on trendikästä, niin aina joku myös koettaa hyötyä siitä vaikka väkisin. Ihan yksi ja sama liittyykö tai sopiiko oman yrityksen tuote millään tavalla tuohon valittuun trendi-ilmiöön, sitä on kuitenkin hyödynnettävä.

Etenkin nykyään parodiaelokuvat koettavat hypätä tähän hetken buumi-kelkkaan mukaan ja niinpä ei ole laisinkaan ihmeellistä nähdä kuinka jokainen 15 minuutin ohikiitävä seikka saa tilaa milloin missäkin komediassa, vaikka sitten vuoden päästä tekeekin jo vaikeaa muistaa mihin ihmeeseen tuokin juttu nyt liittyi ja kuka hitto tuo edes on. Väliäkö sillä, koska se tai hän on juuri tänä vuonna ilmiö ja kunhan sitä hyödynnetään pikaisesti, niin pitkäikäisyydellä ei olekaan niin väliksi. Näin ollen olinkin jo hieman ihmeissäni etten ole juurikaan törmännyt tablettitietokoneisiin elokuvien kautta, kun nyt vielä tänään sellainen on todella hip ja pop. Televisio ja etenkin sen kaikki uutis- ja ajankohtaisohjelmat ovat kyllä ottaneet iPadit ja kaltaisensa kovaankin käyttöön, sillä tuntuu ettei nyt näe yhtäkään keskusteluiltaa taikka säätiedotusta ilman, että juontajalla on ruutulevy kädessään. No mutta tätä kokemaani elokuvallista tablettipuutosta paikkaamaan tuli ah niin veikeän sukkelasti (hyvä luoja sentään) nimetty InAPPropriate Comedy, joka sitten muuten tarjoilee sisällöllään oikeasti kehnompiakin nimiväännöksiä. Tottakai kuten arvata saattaa, niin tabletti ja applikaatiot ovat pirun väkisin elokuvaan punaiseksi langaksi ulostettu tekosyy ja jos joku kuvittelee, että ne Aku Ankan taskukirjoihin tehdyt kehyskertomukset olivat puolivillaisia, niin tämän elokuvan applikaatioidea osoittaa niiden olevan silkkaa terästä.

InAPPropriate Comedyn tarina on sellainen, että joku heppu (elokuvan ohjannut ilmiselvä kyvyttömyys Vince Offer) on hyypiö luolassa ja hänellä on taulukompuutteri jonka symboleja painamalla siirrytään katselemaan pääosin elokuva- ja tv-parodioista koostuvia irtosketsejä.
Okei, itse käytän tablettitietokonetta oikeastaan vain töissä tehdessäni sellaisia raportteja joiden vuoksi joudun olemaan liikkeessä ja itselläni ei ole esimerkiksi ns. älypuhelinta, vaan oma kännykkäni edustaa kehitykseltään sitä, että sen ainoa nappi tuprauttaa savua ulos, jonka avulla voin sitten viestiä vesipäille ja itse asiassa kirjoitan tätä tietokoneella joka on puunoksa jonka päähän on sidottu kivi ja sillä sitten rummutan puunrunkoa jolloin informaatio siirtyy tiedon valtatielle. Niin sanottu hiirikin on vain pahvikuppi johon on kiinnitetty naru. Eli en mitenkään väitä olevani mikään näiden tablettien, applikaatioiden ja vastaavien asiantuntija, mutta eikös se kuitenkin ole niin, että latauksia on kaikenlaisia. On toisiaan imitoivia palikkapelejä, uutisvirtoja, pikaviestimiä, käännösohjelmia, jopa hitto vie metallinpaljastimia ja kaikkea muuta jänskää ja ei niin jänskää, mutta ei vain pelkästään yhden idean toimintoja. No InAPPropriate Comedyssa ne ovat kaikki vain yhden idean jalattomia poneja, sillä jokainen on televisio-ohjelma, tms. ja siten vaikka en tiedäkään mitä olisinkaan odottanut applikaatioaiheiselta komedialta, niin en ainakaan tavanomaista televisiokanavien välillä hyppelyä. Sellaisia komedioitahan on tehty jo ihan tarpeeksi. Ymmärrän toki, että tavallinen kaukosäädin ei ole ole yhtä trendikäs kuin hipaisutoimintoinen läpyskätietokone, mutta jos ideana ei kuitenkaan ole kuin tavanomainen tv-parodiointi, niin hittoako sitä kannattaa muuta edes väittää. Siispä kuten Schwarzenergger sen niin kuolemattomasti ensimmäisessä Terminatorissa totesi: "fuck you asshole."
Kaiken lisäksi elokuvassa ei ole kuin vain muutama sketsi joita kierrätetään uudestaan ja uudestaan, vaikka näyttö paljastaa niitä väitettyjä applikaatioita olevan reippaasti enemmän. Lisäksi olen satavarma, että vaikka niitä sketsejä ei ole kuin se muutama, niin välillä kuitenkin painetaan eri näppäintä päätyäkseen samaan vitsiin uudestaan, jolloin katsojalle valehdellaan useamman applikaation olevan käytössä, kun sitten parin symbolin alta löytyykin sama juttu.
Toisin sanoen tässä on kyseessä television kanavahyppelyä, mutta sellaisella meille ennen tutulla tavalla jossa kanavia on vain Yle yy ja kaa sekä MTV3, kun naapurilla on satellittikaapelimagnetofoni jolla olisi nähtävissä enemmänkin ja olemme tietoisia sellaisen laajemman mahdollisuuden olevaisuudesta, emme vain näe niitä. Eikä se nyt haittaisi jos tässä elokuvassa rehellisesti osoitettaisiin olevan kyseessä vitsikimara jossa kanavahypellään, mutta nyt se kieltämättä ketuttaa kun sanotaan mukana olevan jotain enemmänkin, sekä sketseinä että muunlaisina ideoina ja sitten applikaatiot ovat otettu mukaan vain koska ne nyt sattuvat olemaan in-juttu. Jos tänään olisi trendikästä kulkea saapas päässä, niin InAPPropriate Comedy olisi ollut muuten ihan sama leffa kuin nytkin, siinä vain tabetin sijaan tyypillä olisi saapas päässä.

Väliäkö sillä jos InAPPropriate Comedy nyt tahtookin vain kulkea trendijunassa, jos kerran ne vitsit ovat hauskoja. No kun eivät ole!

On homoversio Dirty Harrysta nimellä Flirty Harry ja maailman huonoimman Clint-imitaation tekevä Adrien Brody toistelee selvästi harkittuja vitsejä kuten "go ahead, i'm gay." Joo joo, ihan oikeasti. Niin ja vau, Flirty Harrylla on pinkit pöksyt, että siten erotamme kuka joukosta on homoseksuaali.
Tähän liittyen varoituksena sanana, että jos joku Adrien Brodyn nimen vuoksi uskoo InAPPropriate Comedyssa olevan jotain laadukkuutta, niin James Woods oli Scary Movie kakkosessa, joten mihinkään ei ole luottaminen.

Flirty Harryn ohella esitteillä on Jackass-parodia nimeltä Blackass, joka eroaa oikeastaan vain siten, että nyt päähenkilöt ovat gangstoja ja täten vitsit ovat tietenkin sitä kakkia, että mustilla on iso slerba ja he ovat räppäreitä.
Amazing Racist on Amazing Racesta vain logo- ja nimiväännös, mutta pääosin se on olevinaan piilokameroineen Boratia jossa rasistinen heppu laukoo loukkauksia aasialaisilla, juutalaisille, etc.,  mutta ei itse näe niissä mitään outoa. Eivätkä ne ole yhtään enempää vitsejä kuin sellainen tilanne jossa ohikulkija sanoisi "haista p*ska" ja jatkaisi matkaansa.
On psykologi joka on kiinnostunut potilaansa seksifantasioista, leffa-arvostelijat katsomassa pornoa (Michelle Rodriguez on toinen heistä ja olen aivan varma, että hän oli kuvausten aikana jossain lääkityksessä, sillä niin pihalla hän tuntuu olevan), Swan Laken pornoparodia Sperm Lake ja charliesheenmäistynyt Lindsay Lohan toistaa Monroen hame korvissa tempun sekä ampuu paparazzeja hengiltä.
Osa edellä mainituista sketseistä toistetaan muutamaan otteseen, osaa onneksi ei ja kun vielä Lohanin osuus oli alunperin kuvattu aivan toista elokuvaa varten, niin sisällön tasoon on selvästikin panostettu. Etenkin runkkausvitsejä on monen vuoden tarpeiksi.

Kyseessä on siis elokuva jota uskaltaa suositella korkeintaan Seltzer/Friedberg-komedioiden ystäville ja siinäkin pitää hieman varoa sanojaan, sillä vaikka en missään nimessä halua kehua tuota parivaljakkoa, niin aikakin he työntävän elokuviinsa yleensä sen verran paljon todella huonoja vitsejä, että ne saattavat saada lukumäärällään väsytettyä happivajauksesta kärsivän katsojan hymähtämään kertaalleen, kun InAPPropriate Comedyssa on vain yhden käden sormien verran tunkion pohjalta löydettyjä vitsejä joita toistetaan muutamaan otteeseen ja ne eivät ehdi edes harhauttamaan katsojaa. Tasoltaan vitsit ovat helvetin huonoa siemennesteen roiskimista, että siinä mielessä kuitenkin pysytään Seltzer/Friedberg-linjassa.

En käsitä edes sitä miten Rob Schneider on saattanut alentua tälläiseen ja jos elokuva on hänen tasonsa alapuolella, niin silloin on jo jotain pahasti vialla.

Tähdet: ~
InAPPropriate Comedy

Revenge of the Nerds 2: Nerds in Paradise (1987)

Toinen Revenge of the Nerdsin päänörtttien esittäjistä, Anthony Edwards oli kakkososaan tultaessa jo siirtynyt hieman isompiin ympyröihin ja vieläpä ehkäpä hieman vakavammin otettaviin sellaisiin, joten päätoiminen nörtteys ei enää houkutellut samoin kuin aiemmin ja näin ollen Edwards käy tässä Nerds in Paradisessa tekemässä vain eräänlaisen stuntcasting-roolin. Eli jos joku rakastaa edellisosaa nimenomaan Edwardsin vuoksi, saattanee tämä siltä osin osoittautua pettymykseksi.

Nörttidelegaatio matkaa osakuntakokoukseen Floridaan ja viemällä hahmot auringonpalvojien ja hiekkarantojen ulottuville saadaan myös tekosyy keskittyä enemmänkin bikinityttöihin ja seksuaalisia haluja osoittaviin vitseihin. Anthony Edwardsin esittämän Gilbertin jäädessä kotiin on Robert Carradinen Lewis nyt yksinään se johtava nörtti, mutta tottakai ne muut edellisessä osassa nähdyt karikatyyrit himokkaasta siasta liekehtivään homoon ovat edelleen mukana, joten yhden puuttumista ei edes kaipaa, etenkään kun Lewis ja Gilbert ovat keskenään samanlaisia.
Nörtit saapuvat hotellilleen ja tottakai he päätyvät samantien ns. urheilijahahmojen hampaisiin, jolloin sankarimme joutuvatkin hienostoasumuksen sijaan tyytymään painajaisunienkin karsastamaan rähjähotelliin. Kun nämä urheilijatyypit eivät ilkeistä tempuistaan huolimatta onnistu ajamaan nörttejä pois, keksivät he johtajansa Rogerin (Bradley Whitford) johdolla juonen jossa muiden silmissä ystävystyvät nörttien kanssa, ehdottavat yhdessä sääntömuutoksen jossa voidaan empimättä erottaa osakunnista kaikki epäasialliseen käytökseen osallistuneet ja sitten lavastavat tilanteen jossa nörtit lentävät pihalle. Siispä oikeutta on saatava ja kosto on suloinen. Luonnollisesti nörtit ratkaisevat ongelman käyttämällä älyään. Ei kun siis vetämällä ilkiötä turpaan.

Yksi ensimmäisen elokuvan suurimmista puutteista on korjattu tässä kakkososassa ja vaikka edellisessä osassa näkykin Devon juliste, niin tällä kertaa kyseistä yhtyettä kuulee myös ääniraidalla ja se on nerdgasminen juttu. Revenge of the Nerds kakkonen noudattaakin sitä jatko-osien sääntöä jossa kaikki tehdään hieman isommin ja näyttävämmin, mutta pohjimmiltaan kuitenkin vain toistetaan edellistä elokuvaa. Siispä jos sikahahmo teki edellisessä osassa pari sikatemppua, tekee hän nyt pari enemmän. Röhkintänaurua kuuluu hieman enemmän. Kaksi tissiä on neljä ja näin pois päin. Siinä mielessä voi kritisoida elokuvaa juuri siitä ettei se tarjoa mitään uutta, mutta koska varsinkin tänä päivänä katsottaessa se edellinen osakin kärsii hieman siitä, että sen temput on toistettu muisssa yhteyksissä niin monta kertaa ettei niillä kenties ole aivan toivottua vaikutusta, paikkaa niiden lisääntyminen ainakin tyhjäkäyntiä. Kun näyttelijät edelleen vetävät hahmonsa vakaumuksella, niin vaikka tämä kakkososa ei ehkä ylitäkään lopullisena kokemuksena ykkösosaa, niin se ainakin yltää vähintäänkin samaan ja näin ollen jos viihtyi ensimmäisten nörttien seurassa, tekee niin myös tälläkin kertaa. Olen tosin hieman pettynyt siihen, että kun aiemmassa osassa nörtit voittivat olemalla omia itsejään, niin nyt sorrutaan olemaan samanlaisia kuin vastustajat.

Pelkkänä omana teoksenaan Nerds in Paradise ei aivan toimi, sillä vaikka hahmot ovatkin kliseitä ja siten helposti tunnistettavia, niin hahmoja ei mitenkän esitellä, jolloin nimien ja todellisten merkitysten osalta heihin pitää tutustua katsomalla ensimmäinen osa.

James Hongin esittämä zensikailumentori Snotty on ehdottomasti elokuvan ällöttävä valopilkku.

Tähdet: ***
Revenge of the Nerds 2: Nerds in Paradise

Revenge of the Nerds (1984)

Pullonpohjalasit, kauluspaidan taskussa mustekyniä, kravatit, kiinnostus opintohin, tieteeseen ja taskulaskimiin, röhkimisnaurua ja astmapiippuja. NÖRTTEJÄ!
Osittain tai kokonaan edellä mainittuja kliseitä mukanaan kuljettavat nörttibestikset Gilbert (Anthony Edwards) ja Lewis (Robert Carradine) lentävät pois kotipesästään ja lähtevät yliopistomaailman riemuja kokemaan. Tästä alkaa uusi uljas elämä, eikä mikään ei voisi estää heitä. Kampukset kunkut Gilbert ja Lewis. Yeah madafakas!
Sitten koulun urheilusankarit menevät ja kännipäissään polttavat oman asuntolansa tuhkaksi, joten reilun pelin henkeen he ajavat nörtit ulos omasta talostaan, ottaen sen vahvemman oikeudella omaan käyttöönsä. Uusi asumus löytyy liikuntasalista, jonne on tehty erittäin askeettinen hätämajoitua. Tämä ei ole kivaa. Onneksi kuitenkin paikan osakunnat ovat suostuneet tarjoamaan paremman katon pään päälle, mutta vain heille jotka suostutaan ottamaan jäseniksi. Kyseessä on siis poliitikon lupauksia jossa kyllä tarjotaan kakkua, mutta pidetään huoli ettei kukaan ulkopuolinen saa sitä syödäkseen. Joten lammasperäistä nöyryytystähän siitä vain seuraa ja näin ollen nörtit päättävät kunnostaa itselleen erään ränsistyneen talon ja perustaa oman osankuntansa, joka sitten jostain merkityksettömästä syystä kiukuttaa etenkin urheilijapaukapäiden johtohahmoa Stania (Ted McGinley). Nörtit ulos ja heti, eikä täten anneta mitään lupaa nörttien omalle liittoutumalle. Erään osakunnan koeaikasäännön mukaisesti nörtit kuitenkin saavat mahdollisuuden todistaa olevansa toimiva osakunta ja se viimeistään synnyttää sodan urheilijoiden ja nörttien välille. Oh yes, there will be blood.

Paljon veikeää kasarisynamusiikkia ja aikakauden kauhistuttavaa muotia yliannostukseen saakka, sekä vahvaa tutuilla nörtti- ja urheilijapässipinnallisuuksilla pilailua, joten luonnollisesti Revenge of the Nerds on ideoiltaan vanhentunutta, mutta onneksi energisyydellään ja näyttelijöiden erinomaisella eläytymisellä hahmoihinsa tämä elokuva nousee lajityyppinsä parhaimmistoon. Juuri tuo näyttelijöiden omistautunut asennoituminen aiheuttaa sen, että vaikka elokuva sisältää kaikki jo tekoaikanaan vanhentuneet vitsit nörteistä joiden nimenä on Poindexter ja vaatetuksena lasit joilla näkee ajan halki ja muut perinteet, niin lopputulos ei ole samalla tavalla kuluneen ja väsyneen oloinen kuin sellaisten ajatusten vuoksi voisi olettaa. Erityisen hauskaa on se, että vaikka tekoajan tyyli sitoo elokuvaa ymmärrettävästi 80-luvulle, niin esimerkiksi lajityypissään arvostettu American Pie tuntuu pahemmin vanhentuneelta kuin tämä ja kuitenkin ihan samoilla tissien tirkistelyillä ja neitsyydenmenetyksillä pelataan.
Toisaalta taas, kaikki elokuvan vitsit, käänteet ja hahmot ovat silti etenkin nykysilmin katsottuna puhkikuluneita, esitettiin ne sitten millaisella tarmolla tahansa, että kyllähän se terävimmän kärjen katkaisee ja vaikka muistankin silloin penskana nauraneeni kovastikin Revenge of the Nerdsia katsoessani, niin en edes silloin uskonut kokeneeni mitään oikeasti erityistä. Jotain on kuitenkin onnistuneesti tehty kun edelleen muistin hahmot elävästi ja osan repliikeistäkin, eikä elokuvan mainio tunnuslaulukaan ollut täysin karannut mielestä, vaikka edellinen Revenge of the Nerdsin katselukerta sijoittuukin jonnekin 80-luvun loppupuolelle tai ihan 90-luvun alkuun..

Ehkä suurimmat miinukset tuleekin annettua elokuvan rakenteelle joka tuntuu liian usein toistavan itseään ja jokainen kerta kun pallinaamat kiusaavat nörttejä ja he antavat sitten takaisin, tuntuvat ne aina loppupomon kohtaamiselta jolloin kun se viimeinen vastaava tilanne tulee vastaan, niin se oli käyty jo ainakin kolmasti läpi. Jolloin vaikka ne rabbit season, duck season-kohtaukset ovatkin ihan hauskoja, niin oliko se pääjuttu nyt häädön voittaminen, vai oliko se Stanin kampeaminen opiskelijayhdistyksen vallasta, vai oliko se sittenkin tämä tai tuo vai se? Samankaltainen idea käydään siis liian monta kertaa läpi.

Tähdet: ***
Revenge of the Nerds

Day of the Elokuvakokoelma

Siitä on pienoinen tovi kun viimeksi tein postauksen elokuvakokoelmaani liittyen ja nyt tuumin olevan aika tehdä jälleen jotain sen kaltaista.
Osa varmaan muistaakin minun maininneen muuttaneeni viime vuoden loppupuolella uuteen, isompaan asuntoon jossa pystyn pistämään kokoelmiani edustavammin esille. Tietenkään en tee näin ja sen voitte ainakin yhden kohtapuoliin eteen tulevan kuvan perusteella toteamaankin. Niin ja jos olisin ollut vähemmän hetkessä kiinni, niin olisin pyyhkinyt pölyt ennen kuvaamista, enkä vasta sen jälkeen, mutta minkäs teet.
Ja ei, en muuttanut saadakseni leffat paremmin esille. Tai no, ehkä vähän kuitenkin.

Vaikka nyt asunkin tilavammassa asunnossa, niin osaa kokoelmistani olisi se sitten kirjoja taikka elokuvia en ole vielä saanut kunnolla esille hyllytilan puutteen vuoksi. Siksi tuo yksi epätaisesti cd-telineistä koostuva nurkkaus on noin kehnon näköinen ja tila onkin tarkoitettu ihka oikeaa kirjahyllya varten, kunhan nyt vain jossain vaiheessa vaivaudun sellaisen ostamaan. Tällöin järjestely kokee vääjäämättä pientä muutosta, saadessani videokasetit pois kaapeista toistensa päältä ja kokemaan vapaan hengityksen ja valon nautíntoja. Valitettavasti ennen sitä vhs-ilot jäävät väliin ja koska keskityn nyt vain olohuoneessa olevaan levykauppaan (en ole myymässä mitään), niin makuuhuoneen kirjahyllyt jäävät myöskin pimentoon (menetätte muun muassa Nintendo-pelit, audiokasetit ja King Kong-kirjan). Toisaalta nyt elokuvalevyjen ohella näette kunnolla myös musiikkikirjastoni ja ankkakirjallisuuteen liittyvän kokoelmani.

Niin ja toki minulla on olohuoneessani huonekalujakin. Nytkin istun erittäin mukavalla sohvalla. Ne eivät vain saaneet tulla tielle kun tärkeämmät asiat kampesivat itsensä eteen.

Pidemmittä puheitta, tästä se alkaa.

Oman luokitukseni mukaisesti vasemmalla kauhu- ja tieteiselokuvat. Oikealla komedia-, animaatio- ja dokumenttilevyt.

Televisiotason oikea reuna koostuu musiikkilevyistä.

Toiminta-, jännitys- ja seikkailuelokuvat. Ja vaikka pääosin jaottelenkin elokuvani lajityyppien mukaisesti, niin osan olen yhdistänyt eri logiikalla, kuten useampiakin lajityyppejä itseensä sisällyttävät Clint Eastwoodit ovat yhdessä. Samoin esimerkiksi John Carpenterit ja Batmanit.

Oikealla alhaalla draama-, sota ja lännenelokuvat.

Musiikin jaottelen bändien ja artistien mukaan, en lajityyppien. Lisäksi minulla on tapana yhdistää sivuprojektit pääbändien rinnalle. Joten esimerkiksi Depeche Moden luota löytyvät Recoilit.

Lisää musiikkia. Vasen tolppa koostuu ns. satunnaisista levyistä, pääkasan alin osa on kokoelmia ja muut leffamusiikkia.

Televisiotason vasemmalla reunalla lisää leffamusiikkia.

Ankkakirjallisuutta. Klassismallisen kirjahyllyn suljetuissa kaapeissa on joko tyhjyyttä taikka tuplakappaleita jo muutoin löytyvistä. Ne ovat siis varattu kokoelman kasvulle. Diggaan tuosta lehtitelineestä.

Eihän tällä nyt muuta virkaa ollut kuin, että ihan mukava tälläistä oli tehdä ja kuten tunnistemerkintä sanoo, niin kyseessä on cool shit.

Arthur (1981)

Arthur (Dudley Moore) on alkoholisti.

Fun fact: naispääosan Liza Minnelli on kamppaillut alkoholismin kanssa.

Tähdet: **
Arthur 

Cars (2006)

Kovassa nousussa oleva kilpa-auto Lightning McQueen (äänenä Owen Wilson) on antaa egonsa pilata mahdollisuudet nousta suurimmasta suurimmaksi, joten kirkkaimman kruunun saavuttamista varten on ymmärrettävä ettei sooloilu korvaa tiimityötä ja yksin on vaikea juhlia kavereiden kanssa. Avuksi dilemmassa tulee eksyminen syrjäkylään ja kuten Michael J. Fox Doc Hollywoodissa, niin onni löytyy muualta kuin salamavaloista.

Menetetty mahdollisuus: miksei tässä soi Gary Numanin Cars?

Taattua Pixar-laatua, joten visuaalisesti Cars on kaunista katseltavaa (mukana on mainioita suht' huomaamattomiksi tehtyjä yksityiskohtia, kuten kallioiden automaiset muodot), tunnelmassa onnistutaan tasapainoilemaan kaikkien perheenjäsenten makujen välillä ja vaikka tarinassa ei ehkä olekaan mitään ihmeellistä, niin hahmoista tehdään niin eläviä, että pellin alta löytyy kunnon moottori jota jaksaa tutkia. Nyttemmin (ja oikeastaan jo Carsin vuonna 2006) Pixar-tasosta on tullut jo liiankin odotettu stardardi, jonka vuoksi pelkkä hyvä ei ole aina tarpeeksi hyvää, vaan sen tulee olla loistavaa ollakseen hyvää ja tämän vuoksi vaikka Cars onkin ehdottaman tasokasta viihdettä, niin siitä kieltämättä huokuu tietty vaaran puute. On kenties hieman kohtuutonta mennä sanomaan hyvän olevan jotenkin miinusta koska on vain liian tottunut siihen hyvään, mutta hei, Cars kolmonen on jo tuloillaan, joten kyllä sitä on välillä oikeus odottaa jopa Pixar-porukalta repäisevämpää otetta. Onneksi Pixarin tavaramerkkeihin kuuluvat vitsit joille lapset nauravat eri syistä kuin aikuiset, kuten nyt vaikkapa McQueenin fanit jotka vilauttavat etuvalojaan, jos tiedätte mitä tarkoitan ja tottakai te tiedätte mitä tarkoitan.

Pidän suuresti siitä kuinka McQueenin vastentahtoinen jumittaminen siellä aavikkokaupungissa lähentelee kauhutunnelmia, kuin sisäsiittoiset autot eivät päästä vierasta pois, vaan kuten tutuissa kannibaalimutanttitarinoissa jokainen tie vie pataan. Samalla sitä tosin miettii, että millaisiinkohan pelkotiloihin oltaisiinkaan voitu yltää jos Carsista olisikin tehty jokin The Hills Have Tires.

Tähdet: ***
Cars

Hostage (2005)

Panttivankineuvottelija Jeffilla (Bruce Willis) menee keikka käsille ja seurauksena on kuolonuhreja, jolloin mies päättää vaihtaa töitä ja ottaa paikan pikkukaupungin poliisipäällikkönä. Kyseessä on mukava hiljainen kaupunki. Paikka jossa "nothing can possibly go worng!" Joten tottakai kolme teininilviäistä päättää varastaa rikkaan Smithin (Kevin Pollak) auton ja tapahtumasta kehkeytyy panttivankivankitilanne, jonka vuoksi ei niin yllättäen tarvitaan jälleen Jeffin neuvottelutaitoja kuten "yeah" ja "mmm." Supliikkimies.
Luonnollisesti Smith toimii isojen pahojen rikollisten kirjanpitäjänä, jonka vuoksi nämä suuret tuhmurit sitten kaappaavat Jeffin perheen pakottaakseen hänet hoitamaan pankkivankitilanteen pahiksien eduksi. Kaikkihan me tiedämme, että kun edessä on hengenvaarallinen tehtävä, niin nimenomaan silloin kannattaa horjuttaa työläisen uskoa ja kasata paineita mahdollisimman runsaasti.

Perushyvä jännäri jossa ei ole yhtikäs mitään yllättävää tai erilaista mikä saisi sen jäämään paremmin mieleen kuin ne monet muut vastaavat elokuvat joita on jo tehty ja nähty.
Se tuplapanttivankeusjuoni tuntuu tarpeettomalta paisuttelulta, koska Willisin hahmon perheen vankeus on niin sivuseikka ettei edes päähenkilö tunnu suurimman osan ajasta muistavan sitä ja lopussa se kuitataan vain niin, että bang bang ja loppu tuli. Joten yhtä hyvin oltaisi voitu suoraan keskittyä vain niiden teinien synnyttämään uhkatilanteeseen, kun siellä kuitenkin se aika kulutetaan. Nyt meillä oikeastaan on kaksi kulunutta juonikuviota, joista toista ei jakseta edes käydä kunnolla läpi. Toisessa, eli siinä päätarinassa sentään kaappaajat ovat ehkä jotenkin kaavasta poikkeavia, ollen iältään paljon nuorempia kuin mitä näissä tarinoissa yleensä ollaan. Tosin ne hahmot ovat silti edelleen liipasinherkkä sekopää, epävarma pomo ja kilttipiltti, joten oli ikä mikä tahansa niin samaa vanhaa he kuitenkin ovat ja unohdetaan siis pienikin vihjaukseni jonkinlaisesta erilaisuudesta.
Kuitenkin kaikesta turvallisuudestaan ja kopiokonejäljestään huolimatta Willis on edelleen oma liiankin varma itsensä ja elokuva on helposti nieltävää vaniljajäätelöä. Toki sitä välillä tekee mieli laittaa kinuskikastiketta taikka nauloja päälle, mutta kyllä sitä vaniljaakin syö. Litran annoksesta jää kyllä osa sivuun.

Kolme seikkaa häiritsi minua:
1. Tuntui jotenkin tarpeettomalta pistää Willisin oma tytär Rumer esittämään hänen omaa angstista tytärtään, kun sitten se jäi pelkäksi nepotismicameoksi.
2. En voinut laisinkaan ymmärtää sitä, että miksi nämä Smithin pomot pidettiin koko ajan kasvot pimennossa, aivan kuin odotettaisiin jotain suurta paljastusta, kun sitten se asioita hoitava pääpahis on hitto vie Kim Coates, jonka asema elokuvassa paljastuu jo nimen esiintyessä alkuteksteissä. Muutenkin näin tunnistettavan esiintyjän piilottaminen varjoihin on yhtä tolkullista kuin näyttää Bart Simpsonin siluetti ja sitten paljastaa kyseessä olevan Bart Simpson. Pidän kyllä hienoisesti siitä, että sitä ns. paljastusta ei tehdä, vaan kun naamat ovat piilossa niin ne sentään pysyvät piilossa.
3. Oli jotenkin mainiota, että ne kakarat jotka vangitsevat "väärän" ihmisen perheineen ja typeryyttään vain vaikeuttavat asioita entisestään, ovat kliseistään huolimatta muka vain ymmärtämättömiä muksuja jotka ovat sukeltaneet liian syvälle. Joten en laisinkaan käsitä sitä miksi Ben Fosterin esittämästä sekopäästä piti lopussa tehdä jonkin fuckin' supertappaja joka kulkee huolettomasti napsimassa ammatikseen vaaratilanteissa toimivia, kun hahmoa ajatellen järkevämpää olisi ollut, että hänet olisi vain tapettu pois koska on mäntti.

Niin ja se ei oikeasti häirinnyt minua, mutta puntaroin että miksiköhän Hostagen alkutekstit oli tehty sellaisiksi kuin oli, sillä niiden sarjakuvamaisuus (mieleen tuli Sin City) ei oikein istu itse elokuvan tyyliin.

Tähdet: **
Hostage

Five Across the Eyes (2006)

Joukko idiootteja päätyy typeryyksissään erään toisen idiootin jahtaamaksi sekä ihan oikeasti pissattamaksi, joten kyvyttömät esiintyjät määkivät ja ähkivät koko elokuvan ajan. Miksi? Oletettavasti mestarillisen henkilöohjauksen vuoksi.

Ilmeisesti maailman huonolaatuisimmalla kameralla kuvattu ja sitäkin heikkotasoisimmilla näyttelijöillä kompuroitu kauhuelokuvan irvikuva saa vihaamaan kaikkeutta joka on sallinut tälläisen oksetuksen manifestoitua maailmaan viattomia sieluja kiusaamaan. Jos olisin ollut mukana Five Across the Eyesin tuotannossa, omistaisin loppuelämäni aikokoneen kehittelyyn jotta voisin matkata estämään osallisuuteni hirmutekoon ja ryhtymään vaikkapa hulluksi mutamieheksi joka syö lasia ja kaivaa lusikalla hiekkaan kuoppia joihin kakkia. Se on kunnioitettavampaa kuin työskentely Five Across the Eyesin hyväksi ja sellaista eivät sukulaisetkaan häpeäisi, kuten taatusti tekevät heidän kohdalla jotka tässä elokuvassa itseään häpäisivät.
Ette luonnollisesti näe sitä, mutta teen tätä kirjoittaessani pettymystä osoittavaa pään liikettä, mutta haluaisin repiä silmät irti oman pääni ohella varmuuden vuoksi naapuriltakin, ettei hän vahingossakaan joutuisi kokemaan tälläistä viemäriripulia. Edes Hitler ei tykkäisi tästä. Ihan oikeasti, Hitler.
Fyysistä kipua, henkistä tuskaa ja jenkit varmasti muuten käyttäisivät tätä elokuvaa kiduttaessaan ulos tietoja terroristiepäillyiltä, ellei se olisi heidänkin mielestään liian epäinhimillistä ja kuulusteltavat kuitenkin ehtisivät kuolemaan ennen kuin kertoisivat mitään. Minäkin olen jo kuollut, mutta kummittelen.

Tähdet: ~
Five Across the Eyes

Movie Monday: vielä tuntematon

"Kenen uskot olevan tulevaisuuden suuri tähti?"

Elokuvassa Critters 3 on mukana sellainen lupaavan oloinen nuorimies kuin Leonidas van Caprio tai jotain sinnepäin ja jos hän pelaa korttinsa oikein, niin hänestä saattaa sukeutua tulevaisuudessa vaikka millainen näyttelijäsuuruus. Toisaalta kun aloittaa huipulta, niin tuolloin tien suunta on usein valitettavan laskeutuva.

Siltikin hän kenties voisi olla vaikkapa elokuvassa jossa mennään ihmisten uniin ja...
Ei kun se onkin Robert Englund.
No mutta Critters nelonen ainakin, sillä se sarja ei kuole koskaan.

Visitors (2003)

Georgia (Radha Mitchell) haluaa veneillä ympäri maailman, mutta perinpohjainen valmistautuminenkaan ei ole tarpeeksi kuukausien yksinäisyyden iskiessä päälle. Sitä miettii maihin jäänyttä suhdetta Dominic Purcelliin, puntaroi ongelmaperhettään, eli pohtii syntyjä syviä ja antaa mökkihöperyyden muuntaa mukaan otettu kisse riidankylväjäksi, jonka vanavedessä tulevat vainoharhat, kuvitelmat ja olemattomuudet.

Erinomaisen rajatun ja ahtaan oloisen Patrickin ohjannut Richard Franklin putkautti ulos viimeisenä ohjaustyönään tämän Visitorsin, joka edellä mainitun teoksen tavoin ainakin valehtelee pitävänsä ylimääräiset ulkopuolella ja keskittyy yhteen pieneen tilaan. Miinus ns. yliluonnollisuudet, vaikka tietenkin Georgian kuvitelmissa esiintyykin sen suuntaisia seikkoja. Kyseessä on kuitenkin elokuva huomattavasti lähempänä Cast Awayta kuin mainittua Patrickia, vaikka siihen soveltuvaa ahdistavuutta ja hetkittäistä kauhutunnelmaa onkin mukana. Kaikki tai ainakin melkein on vain pään sisällä.
Elokuva kertoo siis yksin merellä olevasta henkilöstä, mutta mitenkään yhden ihmisen varaan ei tätä ole rakennettu, vaan näemme vähän liikaakin kuvaa muualtakin kuin sieltä missä kukaan ei ole mitään. Tapahtumat mantereelta ja mahdollisesta todellisuudesta ovat osittain kuvattu hieman sanoisimmeko heiveröisinä (utuisia, vinoja), jotta katsoja ei voisi täysin uskoa niiden tapahtuneen juuri siten kuten Georgia kuvittelee, mutta sellaisessakin muodossa niitä on aivan liikaa laimentamaan pelkkänä pisarana meressä olemista. Eikä se ainakaan eristäytyneisyyden vaikutusta kasvata, että Georgian botskia kuvataan koko ajan liian läheltä horisontin ollessa sumussa, jolloin emme juuri koskaan näe sitä kaukaisuudessa olevaa yksinäisyyttä ja kun vene ei tunnu edes liikkuvan, niin yhtä hyvin se olisi voinut olla lillumassa takapihan uima-altaassa. Mitchell esittää kyllä ihan kelvollisesti pikku hiljaa eristäytyneisyyden vuoksi kilahtavaa henkilöä, mutta ei koskaan kuitenkaan kunnolla nykäise päänsä sisään ja jos se kaiken liian lähellä oleminen ei kokonaan vesitä tätä meriseikkailua, niin kaikki ovat onnellisia-lopetuksen seurana soiva huisin iloinen kappale jossa kerrotaan jotain vain tyttönä olemisesta sen ainakin tekee. Typerät merirosvot.

Hämmentävän kiehtovaa on nähdä Dominic Purcell lainehtivat hiukset päässä ja kuulla miehen puhuvan aussiaksentillaan, jossa on muuten huomattavasti virkeämpi sävy kuin siinä tutussa amerikkalaistuneessa muminassa

Tähdet: *
Visitors

Tuholaiset (Infestation, 2009)

Voi voi, epäonninen Cooper (Christopher Marquette) menettää taas yhden työpaikan epäpätevyytensä vuoksi ja sitten vielä samperin isot ötökät hyökkäävät. On siis kenties syytä aloittaa taistelu uusia herrojamme vastaan, mutta "I, for one, welcome our new Insect Overlords."

Ei sitten. Joten nyt meillä on pienryhmä ihmisiä jotka miettivät mitä tehdä ja minne mennä, aivan samalla tavalla kuin vaikkapa missä tahansa zombieleffassa ja muistakaa, että kova ääni houkuttelee ötököitä luokseen, minkä vuoksi onkin loogista että aluksi ne sai karkoitettua kovalla äänellä. No ainakin osa ihmisistä muuntuu jonkinlaisiksi hämähäkeiksi ja se on varmaan kivaa se.

Ollakseen B-luokan parodinen jättiötökkäleffa on Tuholaiset aika pitkästyttävää seurattavaa, kun mielenkiinnottomat henkilöt tekevät suurimman osan ajasta ei mitään ja ja vaikka satunnaiset kovakuoriaishyökkäykset piristävätkin, niin umpitylsät päähenkilöt latistavat nekin hetket.
Marquette on ilmeisesti sellainen näsäviisas sananiekka jonka nasevuuksien tulisi salamoida, mutta mies latelee unilääkkeillä ravittuja latteuksia kuin menehtynyt märkä rätti, joten koeta siinä nyt pysytellä hereillä ja peukuttaa sankaria. Ja Marquetten esittämä Cooper sentään on elokuvan hahmoista se jolle on kirjoitettu elokuvan hauskimmat repliikit ja ne ovat hauskoja kuin syöpä, joten kun se Ellen Pagelta näyttävä tytsy ja muut ovat vielä tylsempiä, niin ainakaan elokuvan hahmoista ei jaksa välittää tuon taivaallista. Siispä tissit, pari veikeää ihmishämähäkkihybridia ja eipä oikeastaan sen enempää. C'mon hei, teillä oli käytössä jättihyönteisiä, haulikkoja ja idioottihahmoja, joten miten niistä ei muka saatu edes huonolla tavalla hauskaa aikaiseksi?

Sain tämän elokuvan vaihdossa Mutaa vai tähtiä-blogin Corum81:ltä, joten hän on syyllinen.

Tähdet: *
Tuholaiset

Saturn 3 (1980)

Aika: tulevaisuus.
Paikka: Saturnuksen kolmas kuu.
Tutkijapari Adam (Kirk Douglas) ja Alex (Farrah Fawcett) ovat tyytyväisinä jättäneet ylikansoitetun ja ahdistavan Maan (tai ainakin Adam on tyytyväinen, sillä Alex ei ole koskaan edes käynyt Telluksella) taakseen ja siirtyneet avaruuden hiljaisuuteen, työskennellen täällä kaukaisella tutkimusasemalla entisen kotipaikkansa hyväksi. Työn rahoittajat haluavat tehdä organisaatiomuutoksia tehokkuuden parantamiseksi ja se tarkoittaa iäkkään Alexin korvaamista robotilla nimeltä Hector, jonka toimituksen ja kokoamisen hoitaa psykologisissa kokeissa reputtanut murhaaja ja sitä huonosti salaileva kapteeni Benson (Harvey Keitel). Benson osoittautuukin samantien aikamoiseksi mulkeroksi joka ei voisi vähempää välittää Adamista, mutta tuntee lihallista himoa kroppaansa auliisti esittelevään Alexiin. Jostain syystä se ei miellytä Adamia.
Bensonin kokoama robotti, eli Hector on suorassa yhteydessä ns. luojaansa ja täten myös sekopäämme mielihalut siirtyvät Hectorille. Ei siis kestä kauaakaan kun Hector rupeaa kapinoimaan ja haluaa tehdä Alexista seksiorjansa tai jotain. Niin ja ottaa hallintaansa kaikkien ihmisten aivot. Normimeininkiä.

Idealtaan ihan mainio kissa ja hiiri-murhaleikki avaruudessa, sellaisella Terminator kohtaa Alienin tavalla, mutta kompuroi pahasti selvästikin Tähtien sodan luomien efektivaatimusten ja niihin yltämättömyyden vuoksi, sillä nyt sielultaan minimalistisessa elokuvassa todellakin pieniltä näyttävät pienoismallit, massiiviset avaruusasemalavasteet ja vastaavat ovat enimmäkseen samaa sarjaa tyypillisen imitaatioitaloroskan taikka Roger Cormanin tuottamien sielunsisarien kanssa. Ovat ne tehosteet ja ehosteet kyllä aika sympaattisen pahvisia, etc., mutta eivät istu laisinkaan välillä ryppyotsaisenkin kireään trillerihenkeen, joka keskittyessään hämäriin tunneleihin ja vain muutamaan näyttelijään on todennäköisesti tarkoitettu ahtaan paikan ahdistukseksi, eikä avaruudellisten aukeiden autuudeksi. Minkä vuoksi myös ajoittainen suureellinen sinfoniamusiikki pilaa jonkin verran nautintoa.
Vastaavasti siellä on jonkin verran todella onnistunutta pimeässä kulkemista, musiikissa veikeää vääristynyttä elektronista surinaa ja Hector on sopivan kylmäävä uhka, veitsiveikko joka on joka nurkassa odottamassa. Mutta sitten sitä katselee Fawcettin paljastavia tissipaitoja, kuulee Abbamaista diskoilua, toteaa Douglasin poolopaitojen olevan isällisiä ja ihmettelee, että miksi pirussa Keitel on dubattu muulla kuin Keitelillä (K-tel). Nämä olisivat varsin viihdyttäviä seikkoja (ja hetkittäin ovatkin) jos koko elokuva olisi tehty kompuroivaksi B-roskaksi, mutta nämä törmäilyt taitavat kuitenkin johtua eniten sellaisista seikoista kuten alkuperäisen ohjaajan kenkimisestä pois kesken kuvausten ja muista vastaavista teko-ongelmista joiden vuoksi esimerkiksi Fawcett ei ymmärtääkseni mielellään puhunut elokuvasta, eikä siis halukkuudesta on funky hyvässä tai pahassa.

Erinomainen yritys on kuitenkin kyseessä, sillä suurin piirtein joka toinen kohtaus toimii ja tunnelma on kohdallaan, mutta sitten joka toinen taas ei. Pidän kyllä niistä pahvisista lavasteista, eivätkä ne kaikki todellakaan ole mitään rumia. Fawcettin paljas pintakin tuottaa positiivisia väreitä (damn it Jim, en ole kylmää kiveä), Hector on aika sikamakee pahisrobotti ja elokuvassa on muutamia vaikuttavia visuaalisia ilmentymiä. Joten kyllä ne hyvät osat vievät enemmän voiton puolelle, vaikka kokonaisuus ei sitä oikein haluakaan. Välillä Hector on hyvinkin kauhistuttavan oloinen, mutta sitten välillä sitä rupeaa myhäilemään sille miten tässä ei päästä tuollaista Jasoniakin hitaammin kulkevaa mutterikasaa pakoon vaikka kuinka rajoitetusta tilasta olisi kyse. Niin ja Hectorin synnyttäjän lantio paljastaa liian helposti siellä olevan ihmisen mekanopuvussa.
Kunhan tästä vain olisi karsittu kaikki ne olettamani aikansa mahtipontisuusvaatimukset, niin hyvä olisi ollut, sillä uskon Saturn 3:n tuotannon kärsineen liiaksi ajallisesta läheisyydestä Tähtien sotaan. Hengeltään se kuuluu saman ajan Alienin kylkeen, joten sieltä olisi kannattanut ottaa enemmänkin mallia ja silloin kun Saturn 3 keskittyy juuri siihen, niin tuolloin todellakin must kill all humans. Exterminate! Exterminate!

Tähdet: ***
Saturn 3

Jack Reacher (2012)

Viisi ihmistä ammutaan ja armeijan ikävän antisosiaalisena tarkk'ampujana tiedetty James Barr (Joseph Sikora) lavastetaan syylliseksi. Ennen vaipumistaa koomaan Barr pyytää avukseen Jack Reacherin (Tom Cruise), huippuunsa koulutetun supersotilaan ilman menneisyyttä ja niin pois päin. Kukaan ei tietenkään tiedä mistä kadonneen Reacherin löytää, sillä Reacher on kuin näkymätön mies ja Oskari Olematon pistettynä yhteen, joten tottakai Reacher saapuu salamana paikalle ja jostain syystä jokainen vastaantuleva ihmiskuvatus tuntuu tietävän Jack Reacherin vähintään maineeltaan. Joo, se käy hieman huvittavaksi, mutta sitä ei todellakaan ole onnistuneesti roolitettu Werner Herzog.

En ole lukenut yhtäkään Jack Reacher-kirjoista, joten en osaa sanoa kuinka onnistuneesti tässä ollaan saavutettu kirjojen henki, mutta jos kirjat ovat yhtään samankaltaisia kuin tämä elokuvaversio, niin eipä niissä ainakaan taida joutua suuremmin päätään rasittamaan. En tarkoita tätä kritiikiksi sisällön toimivuuden ja täten viihdyttävyyden kannalta, vaan tarkoitan että tarinat jostain superagentista, tms. selvittelemässä ylivoimaisilla kyvyillään juttuja joihin perusviranomaiset eivät pysty, on niin Remomaista kamaa, että kirjojen selkäranka käy nopeasti selväksi ja kokemuksesta tulee MacGyverin seuraamista: tässä tämän viikon seikkailu, ensi viikolla toinen.
Ja kuten tämä Jack Reacher-elokuva osoittaa, niin oli se itseään toistava käytetty idea tai ei, niin se voi olla viikosta toiseen hyvinkin viihdyttävää ajatappoa. Toiminta on tehokasta, rahaa on selvästikin palanut lopputuloksen tyylikkyyden varmistamiseksi ja Tom Cruise istuu erinomaisesti ison rahan toimintaan, kuten onkin jo sen seikan useasti todistanut. Mutta kuten esimerkiksi Liam Neeson Takenin kohdalla, on sankarista tehty aivan liian voittamaton, että hänen puolestaan jaksaisi huolestua edes kampauksen sekoittumisen edestä ja näin ollen edes se tyylikäs toiminta ei jaksa hirveän (poroan?) kauaa innostaa, kun Reacher vain menee ja taas voittaa kaikki silmät kiinni, kädet irti ja kulkemalla väärään suuntaan. Toki se omnipotenttisuus on tietyn ajan miellyttävää seurattavaa, mutta samoin kuin se Matrixin kohtaus jossa Neosta tulee The One joka pysäyttää luodit ilmaan sanoen "no", niin sellainen toimii parhaiten kun se ei todellakaan kestä yli kahta tuntia. Ja koska Jack Reacher on alusta saakka The One, niin muut ovat vain (hyvistä näyttelijöistä huolimatta) aineettomia häivähdyksiä persoonista joita ei ollutkaan.

Kaikesta Reacherin ylivoimaisuudesta, kyvykkyydestä ja salaperäisyydestä huolimatta se nauratti aika ajoin kun heppu jonka tiedoissa on suuria aukkoja, jota ei löydetä kissojen tai koirien kanssa ja on muutenkin sellainen supersalainen elävä aave, vain sitten tulee paikalle kuin paraskin kuokkavieras ja kytät sun muut ovat heti polvillaan antamassa mysteerimiehen sotkeentua tutkimuksiinsa. Samalla myseeriin kiedottu arvoitus on yhtä hyvä pitämään itsensä salaisuutena kuin Bond, James Bond.
Kuitenkin kyseessä on viihdyttävä toimintaelokuva, josta olisi voinut kyllä surutta leikata lähes tunnin pituudesta pois. Ihan jo pelkästään siksi, että vaikka nyt kehuinkin toimintakohtauksia onnistuneiksi, mitä ne ovatkin, niin elokuvan kirkkaaksi vahatun tyylin vuoksi se pituus jättää vauhtikohtauksien välille liiaksi aikaa naureskella hölmöyksille kuten Reacherin kasvottomuudelle ja tietenkin niille kahdelle pahikselle jotka vahingossa hakkaavat toistensa lihamurekkeeksi. He saavat nämä herrat vaikuttamaan ammattitaidon kirkkaimmilta helmiltä:

Tuohon elokuvan toimintaan palatakseni arvostan suuresti sitä, että Jack Reacherissa toimintakohtaukset eivät ole toteutettu sillä ikävällä nykytrendillä jossa kamera on koko ajan liian lähellä ja epileptisen leikkauksen vuoksi ei saa mistään mitään selvää, vaan lyönnit ja jigin näkee selvästi. Tosin ripitän elokuvantekijöitä hienoisesta sokeudesta ja kenties pienestä ylimielisyydestäkin muita toimintaelokuvia ja etenkin Hollywoodin isomman rahan actionroiskaisuja kohtaan, sillä elokuvan tekodokkareissa mainitaan heidän halunneen tehdä Jack Reacherin toiminnasta vastaiskun tuolle minunkin mainitsemalleni nykytrendille, johon he yhdistävät myös vaijeritemput. Totta on, että tämä ei ole ylivalotettua sätkivää Transporter-toimintaa, mutta mikään poikkeus tämä ei todellakaan ole ns.isojen tähtien Hollywood-toimintaelokuvissa. Jo mainittu Taken, Matt Damonin Bournet ja vaikkapa Daniel Craigin Bondit ovat kaikki paitsi hahmoiltaan saman sivun tuotoksia Jack Reacherin kanssa, on niissä kaikissa on myös samankaltainen toteutustyyli niin koko elokuvan kuin varsinkin niiden toimintaosuuksien kohdalla. Tämä ei siis vie mitään pois rystysvoileipien maulta, mutta sormea voi silti heristellä liian korkealla liiteleville tuottajille.

Tähdet: ***
Jack Reacher

Gunshy (1998)

Kynänsä tylsistyttänyt entinen huiputoimittaja Jake (William Petersen) kuluttaa päivänsä uppoutumalla virvoitusjuomien aaltoihin ja avaten päätään väärille ihmisille. Niinpä kun erään kostean illan päätteeksi Jake pulveroidaan, saapuu paikalle pelastavana enkelinä gangsteri Frankie (Michael Wincott). Tästä syntyy ystävyyssuhde jonka varjolla Jake muun muassa puikottaa uuden bestiksensä tyttöystävää Melissaa (Diane Lane) ja on taipuvainen myymään kaiken kun siat ahdistavat kynäniekkaa juoruamaan Frankien pomosta. BFF!
Onneksi Jake alkaa innostumaan gangsterilähiöstä ja siinä vaiheessa kun kaikki rupeaa menemään käsille, on se ihan okei, sillä siitä saa hyvän jutun aikaiseksi.

No jaa, kaipa tämä nyt ihan ok jännitysdraama on jos ei kaipaa elokuvalta juuri muuta kuin moneen kertaan toistetut mafiakliseet, sen tuttuakin tutumman alkkisälykön siteeraamassa jotain klassikkokirjaa (Moby Dick) ja puhkihöylätyn kolmiodraaman. Gunshy on kuitenkin parhaimmillaankin vain tasapaksua yhden punnerruksen jälkeen sohvalle siirtymistä, että vaikka kuinka sade piiskaa katuja ja suruisa saksofoni soi, niin ei tästä saa sen enempää irti. Hyvät näyttelijät pitävät lippua melkein pystyssä, mutta hekin vaivautuvat menemään vain niin pitkälle kuin ponnettomassa tarinassa on mentävä eikä yhtään pidemmälle.
Jos jokin on tässä yhteydessä positiivista, niin ainakaan elokuva ei pääty näille tarinoille totutusti kaikkien elämät ovat ikävästi pyllyllään, vaan kaikkien elämät ovat kivasti pyllyllään.

Tuo kansiteksti huvittaa minua:
"Jake Bridges catches his girlfriend with another guy..."
Se yhdistettynä pyssyihin saattaa antaa käsityksen, että tässä Jake nyt pillastuu kun tyttöystävä hakee vierasta lekaa, mutta ei se niin ole. Jake ei välitä hevonpätkääkään asiasta joka paljastuu heti elokuvan alkuhetkillä ja se ei mitenkään vaikuta mihinkään tapahtuvaan. Kyseessä on yhtä tärkeä juttu kuin jos Jake olisi raaputtanut kun jossain kutiaa.

Tähdet: **
Gunshy

Corman's World: Exploits of a Hollywood Rebel (2011)

Uskoisin jokaisen B-elokuvien ystävän joka tietää katsovansa B-elokuvia tuntevan myös Roger Cormanin nimen ja maineen. Joten se siitä sitten, näkemiin.

Tähdet: ****
Corman's World: Exploits of a Hollywood Rebel

Niin no, okei.

Corman's World on dokumentti elokuvatuottaja Roger Cormanista, joka on urallaan tuottanut aivan uskomattoman määrän nopeasti ja halvalla tehtyjä enimmäkseen jollakin tavalla kauhuun tai exploitaatioon yhdistettäviä elokuvia. Miten Corman eroaa muista lajitovereistaan kuten vaikkapa Charles Bandista, on (tai ehkä pikemminkin oli) miehen ilmiömäinen kyky bongata lahjakkuuksia aloittelevien elokuvatekijöiden joukosta. Cormanin tallissa uraansa aloittelivat muun muassa Martin Scorsese, Peter Bogdanovich, Joe Dante, Francis Ford Coppola, Robert De Niro ja monet monet muut. Tietenkin halpatuotantoihin erikoistuneella tuottajalla oli varmastikin auteurien bongaamisen sijaan tärkeintä budjetissa pysyminen, mutta samalla hän ymmärsi että etsimällä tekijöitä esimerkiksi elokuvakouluista, hän sai mahdollisuuden valita nälkäisiä ja kunnianhimoisia alalle haluavia ja tehdä se halvalla, silti pitäen tekijöiden taiteelliset ambitiot voimassa. Luonnollisesti ajatus ns. taiteesta tuntuu kaukaiselta kun miettii Cormanin elokuvien exploitatiivisuutta taikka trendijunassa kulkemista, mutta jos esimerkiksi otetaan Cormanin tuottamat Edgar Allan Poe-filmatisoinnit, jotka usein nappasivat tarinoista vain jonkin tietyn idean, niin jopa samojen lavasteiden, tekijöiden ja ideoiden kierrätys saatiin niissä hyödynnettyä siten, että verrattuna muihin tyypillisiin B-leffoihin, ne olivat pohdiskelevan tunnelmallia ja kauniita. Ja tämä on samalla täyttä puppua, sillä Corman janosi elokuviltaan ammuskelua, nyrkkejä, verta, tissejä ja kaikkea mitä vain saattoi keksiä tyydyttääkseen keskittymishäiriöisten katsojien himon. Joten siksi vaikka kuinka korostaisi Jonathan Demmejen ja muiden väitettyjen laatuelokuvien tekijöiden mukanaoloa, niin tärkeintä on että hauskaa on ja rahaa tulee tarpeeksi. Corman onkin tunnetusti sanonut, ettei ole yhdelläkään elokuvallaan menettänyt rahaa ja vaikka tuotantojen joukossa on silkkaa sontaa, elokuvia jotka huonoudessaan eivät ole ole edes tarpeeksi huonoja ollakseen hyviä, eikä täten voi oikein uskoa edellä mainitun raha-väitteen olevan sataprosenttisesti totta, niin filmografiaa katsoessa siellä on niin uskomaton määrä oikeasti viihdyttäviä teoksia, että uskon täysin miehen pysyvän kokonaisuutta ajatellen voiton puolella koko uransa ajan.

Dokumentissa Corman kertoo suht' urastaan kattavasti, kuinka heti alussa ymmärsi haluavansa olla oma pomonsa ja tehdä siis elokuvansa siten kuten halusi, ilman muiden sekaantumista asiaan. Elokuva elokuvalta Corman opetteli niiden tekemistä ja tarkkaili etenkin nuorten elämää, päättäen suuntaavansa teoksensa heille ja siitä muodostuikin punainen lanka joka on pysynyt enemmän tai vähemmän katkeamattomana tähän päivään saakka. Rebel- ja monsterielokuvat vaihtuivat beat-runouteen, LSD-trippailuun ja blaxploitaatioon, naisvankiloihin, vigilanteen ja lasereihin, lateksinaamioihin, Alien-, Tähtien sota-, ja Platoon-apinointiin ja sittemmin SYFYltakin tuttuun mikä-lie-jättikrokodinohai-tietokoneiluihin. Siinä matka 50-luvulta nykyhetkeen ja suurinpiirtein ajan hermolla ja tutulla tasolla on pysytty oli sellaiseen rahaa tai ei. Varmaa oli ainakin ettei sitä rahaa ainakaan käytetty ellei ollut pakko.

Minulla on aina ollut mielikuva Cormanista mukavana miehenä, eikä minään Jim Wynorskina ja tämä dokumentti vain korostaa sitä ajatusta. Corman kertoo kun elokuvillaan oli tarkoitus sanoa jotain tärkeää ja myöntää auliisti kun ne tehtiin vain mielihyväaisteja tyydyttämään, ja huonoimmissakin tekeleissä oli jotain hyvää vaikka se sitten olisikin sisällön merkityksen sijaan vain lipputuloissa. Erittäin runsas määrä puhuvia päitä vahvistaa Cormanin olevan se oletettu mukava mies ja vaikka Nicholsonit ja muut naureskelevat avoimesti joillekin tekeleilleen, kehoittavat jopa välttelemään niitä, niin jokainen kertoo samaa tarinaa siitä kuinka hauska niitä on ollut tehdä ja kuinka monesti Corman oli ainoa joka antoi kullekin tulevalle elokuvan suurnimelle sen ainoan mahdollisuuden päästä alalle. Tälläisen vuoksi Cormanista tulee monesti mieleen Ed Wood, mutta kyvyllä erotellä ammattimaisuus amatöörimäisyydestä. joten Cormanin elokuvat ovat samalla tavalla hauskan kömpelöitä, mutta niistä useinmiten näkee mukana olevat lahjakkuudet. Eikä näistä elokuvista silti tihku mitään petollisuutta siitä, että nyt ammattilaiset tekevät tarkoituksellista B-elokuvaa (vrt. Machete), vaan ne ovat aitoa roskaa, mutta hetkiltä jolloin ne mainitut ammattilaiset olivat vasta paljastamassa kykyjään ja Corman osasi hyödyntää juuri sitä välitilaa.
Kuten jo sanottu, onhan siellä oikeaa sontaa ja paljonkin, ja varsinkin nykypäivän Corman-elokuvat hukkuvat helposti häneltä innoituksensa saaneiden B-tekijöiden joukkoon, jolloin suosittelenkin kenties aloittamaan sieltä uran alusta ja pysähtymään vuoden 1993 Carnosauriin. Sen jälkeen viimeistään saa jo katsoa mihin jalkansa asettaa, ettei vain jää murru alta ja astu naulaan. Yhtä kaikki sukellus Cormanin maailmaan on hyppy joka kannattaa jokaisen B-elokuvan ystävän tehdä, sillä pistävien korallien ja vihamielisten sähköankeriaiden seassa on helvetin pajon oikein leikattuja pallokaloja syötäväksi.

Corman's World ei itseni kohdalla muuttanut mitenkään ajatelmiani Roger Cormania kohtaan, ei edes syventänyt mitään, mutta se tarpeettomastikin muistutti miksi katson Cormanin elokuvia ja B-roskaa yleisestikin: sieltä ne parhaimmat kokemukset löytyvät, koska odotukset ovat alhaisimmat ja yllätykset siten suurimmat, ja jonkinlaisessa kompuroivassa kotikutoisuudessa on aina jotain sellaista joka tuntuu kiiltokuvia enemmän henkilökohtaiselta.
Dokumentin lopputulos vaikuttaa kuitenkin jotenkin vajavaiselta ja monta kerta kertaa tulikin mieleen, että miksi sitä ja tätä elokuvaa ei ollut puheena, tms., mutta tietenkin kun huomioi Cormanin tuotantojen määrän, ei millään kaikkea olisi voitu mahduttaa ihan riittävään noin puoleentoista tuntiin. Joten vaikka mahdollisuuksia enempäänkin olisi ollut, niin ehkä jään mielummin janoamaan lisää kuin riskeeraisin hyvän muuntumisen happamaksi. Ja niin kauan kun kun näkee henkilödokumentissa B-elokuvien tuottajasta tilanteen jossa jopa Jack Nicholson liikuttuu kyyneliin, niin tietää nähneensä jotain tarpeeksi vaikuttavaa.
Niin ja on jotenkin erikoisen veikeää, että Corman's Worldin musiikista vastaa Air.

Olisin kyllä toivonut, että dokkarin toteutuksessa oltaisiin hyödynnetty sitä naarmuntunutta suttuista kuvaa muuallakin kuin vain alku- ja lopputeksteissä, sillä se olisi sopinut aiheeseen erinomaisesti.

"Roger will just say exploitation pictures don't need plots. They need sensational things like girls shooting Filipinos out of trees. That works."