Orca: the Killer Whale (1977)

Rahanahne kalastaja Nolan (Richard Harris) törmää hainmetsästyksen yhteydessä valastutkija Racheliin (Charlotte Rampling) ja todistaessaan miekkavalaan suorittaman kuolettavan hyökkäyksen kohti valkohaita huumaantuu Nolan mahdollisuudesta siirtyä isompien saaliiden perään. Miekkavalas olisi varmasti sekä haasteellisempi kohde suurelle valkoisella metsästäjälle että myöskin haita rahakkaampi kohde. Luonnollisesti työkseen vesieläinten parissa oleva Rachel ei toivota onnea yritykseen ja sitä Nolan kyllä tarvitsisi, sillä vaikka hän saakin tapettua miekkavalaan, niin epäonnekseen eliniäkseen pariutuvan valaan puoliso ottaa tehtäväkseen kostaa vaimonsa kuolema ja niinpä Nolan saa luvan vilkuilla taakseen joka käänteessä, kunnes on aika kohdata silmästä silmään.

On jotenkin mielenkiintoista, että vaikka Tappajahai menestyksellään saikin ilmaantumaan runsaasti perässähiihtäjiä ja haaskalintuja, niin harva niistä tuntui oikeasti edes yrittävän nokitella Spielbergin elokuvalle, aivan kuin tietäen kuitenkin häviävänsä jos tappelu alkaisi. Toki ajoittain kansikuvissa esiintyvä eläin, oli se sitten nallekarhu taikka suoraan haihin verrattava vesiotus olivat piirrety isommaksi kuin esikuvansa, mutta jos nekin elokuvat jotka suorimmin lainasivat Tappajahaita taikka aivan suoraan ryöstivät sen kuvamateriaalia omaan käyttöönsä tyytyivät hehkutuksissaan melkeinpä vain totemaan, että jos pidit Tappajahaista niin varmaan tykkäät meistäkin. Joten Orca, joka myöskin selvästi oli hyötymässä Tappajahain suosiosta, eikä sen huomaamiseen tarvita edes Dino de Laurentiisin toteamusta "find a fish tougher and more terrible than the great white" uskalsi mennä suoremmin hyppimään esikuvansa silmille, on siinä jotain rohkeampaa ja oikeasti muiltakin vastaavilta elokuvilta odotettua. Orcassa se nenille hyppiminen kun ei ole vain sitä, että tuottaja sanoi jotain suljettujen ovien takana, vaan itse elokuvassa se osoitetaan kohtauksella jossa päähenkilö, eli miekkavalas pistää hain lihoiksi (musiikissakin on tuolloin jotain kovin samanhenkistä) kuin sanoakseen, että kaupungissa on uusi kingi. Tähänhän sitten vastattiin Tappajahai kakkosessa, jossa puolestaan löydetään rantautunut miekkavalaan raadeltu ruumis ja todetaan, että vedessä on suurempiakin petoja viitaten tietenkin elokuvan haihin. Siihen se vesieläinten Blur vs Oasis sitten taisi jäädäkin, sillä Orca jäi kauas taakse jopa verrattaessa Tappajai kolmosen tuottoihin ja tunnettavuudessa vieläkin kauemmas, eikä tietenkään saanut jatkoa kuin korkeintaan Free Willyjen henkisessä tuessa. Sääli sinänsä sillä ei Orca nyt mikään huono lainaelokuva ole ja jos mietitään vain Tappajahain jatko-osia niin tämä eräänlainen käänteinen Moby Dick-tarina jossa periksiantamaton eläin jahtaa ihmistä vaikka meren ääriin saakka (joskin käänteinen on väärä sana siinä mielessä, että molemmat ovat yhtä maanisia) onnistuu yhdessä asiassa huomattavasti paremmin kuin ne haijatkot, sillä niissä kun koetetaan painottaa sitä kuinka elokuvan petoeläin ei ole vain "a mindless eating machine" vaan ajatteleva, muistava, kostoa janoava, tunteva otus, niin sitä ei kuitenkaan pysty edes Michael Cainesta ja murisevasta haista huolimatta uskomaan, kun taas Orcan silmissä näkee palavan vihan ja samalla tietää tämän otuksen seuraavan sinua koska muistaa mitä sinä teit sille. Joten Orcalla vaikuttaisi olevan persoonallisuus, mitä mainittujen elokuvien hailla ei niinkään tunnu olevan.

Elokuvan alussa on mainio jännitysosuus kun kaksi sukeltajaa pitää noukkia pois pikkuruisesta kumiveneestä ja ylös kalastustroolariin koska vedessä vaanii valkohai, jonka sitten paikalle ilmaantunut miekkavalas pistää sushiksi alta aikayksikön. Tämä on tietenkin se jo mainitsemani Tappajahaihin viittaava nokittelu, mutta on pinnallisesta merkityksestään huolimatta varsin tehokas kohtaus, eikä sitä heikennä edes heti perään annettu pakotettu luento siitä kuinka bad ass miekkavalas on verrattuna ihan mihin tahansa muuhun. Tuossa edellä mainitussa osuudessa on vain yksi todella ärsyttävä seikka. Okei, siis vaarassa on kaksi vailla suojaa olevaa sukeltajaa, mutta heidän onnekseen tukeva kalastusalus noukkii heidät pois uhan alta. Tai no, ainakin toisen heistä, sillä toinen eli se korvattavissa oleva näyttelijä päättää jäädä kumiveneeseen jonka moottori tietenkin sakkaa samantien ja ilmeisen tasapainohäiriöinen henkilö päättää sitten vaikka noin ihan vain huvin vuoksi kompuroida itsensä pois veneestä ja jäädä lillumaan veteen syötiksi. Jos kyseessä ei ole komisario Clouseau niin kömpelyyden ja epäloogisuuden merkitys tässä tapauksessa on vain väkinäinen tapa kasvattaa sitä jännitystä. Mikä on aivan turhaa, sillä koko kohtaussarjan pointti on kuitenkin osoittaa kuinka puskista tullut miekkavalas onkin haita vaarallisempi vastus ja sen osoittaakseen ei idiootin olisi tarvinnut jäädä kumiveneeseen ja sotkeentua omiin jalkoihinsa.

Kuitenkin joistakin hölmöyksistä ja helpoista imitoinneista huolimatta Orca on erinomaista vesipetoviihdettä ja vaikka se vaikka se nyt jossain vaiheessa alkaakin menemään liian tuttuja latuja pitkin näyttäen kuinka paljon parempi ihminen sittenkin olisi, onnistuu se siltikin pääosan ajastaan juuri käänteisessä tarkoituksessaan ja pitäen katsojan nimenomaan kostavan miekkavalaan puolella tuomiten ihmisten epäinhimilliset teot. Sen jonkinlaisen osien vaihdon elokuva tekee alkupuolellaan ehkä hieman liiankin alleviivaavasti osoittaen Nolanin olevan rahan perässä ja nauttivan liiaksi metsästyksen aiheuttamasta euforiasta, kun taas rakastuneet valaat saavat taustalleen auringonnousua ja kaunista maisemaa Ennio Morriconen herken musiikin soidessa. Se kuitenkin toimii nopeana painotuksena siitä, että nyt ei olla pelkän viettiensä kuljettaman tapponeen seurassa, ellei sellaiseksi luokittele ihmistä. Siis sen hetken ajan, sillä myöhemmin tosiaankin palataan siihen, että vesituote paha ihminen hyvä.

Oikeat eläinkuvat yhdistyvät mainiosti kumivalaisiin ja puremistehosteet ovat varsin näyttäviä, ja kun maisemakuvaus on kohdillaan niin visuaalisesti elokuva on suurelta osin hyvinkin kaunista sekä oikealla tavalla karua katseltavaa.
Näyttelijätkin tekevät kauttaaltaan vähintäänkin kelvollista työtä, vaikka osa hahmoista onkin hieman tarpeettomasti mukana. Esimerkiksi Charlotte Rampling toki tekee hyvää jälkeä, mutta hänen esittämänsä valastutkija on oikeastaan mukana vain selittääkseen katsojalla mikä miekkavalas on ja muu merkitys hahmolle löytyykin jonkinlaisesta tuottajien logiikasta laittaa mukaan ns. romantiikan kohde, josta ei sinänsä ole haittaa, mutta koska kyseessä on hieman kuin Moby Dick niin tuolloin katsoja nopeasti ymmärtää keskiössä olevan valaan ja Ahabin suhteen olevan ainoa oikeasti tärkeä seikka koko tarinalle.
Uskon täysin Richard Harrisin oikeastikin sanoneen nauttineensa tämän elokuvan teosta, sillä siltä hän näyttääkin ja vaikka Tappajahai-vertaukset ovatkin aiheellisia aina sitä myöten, että Nolan on hieman kuin Robert Shawn esittämä Quint, vain vähemmän juro, niin ei tätä katsellessa kuitenkaan rupea liiaksi pohtimaan, että tuo on se Tappajahain hahmo ja tuo puolestaan se, kun taas tuo kohtaus on lainattu siitä ja tämä tästä. Orca onnistuu olemaan oma elokuvansa.
Yksi seikka joka on varmasti kiehtonut Harrisia hahmossaan ja elokuvan tarinassa on se kuinka vaikka Nolanin kohtalona ja sisäisenä paloa on saalistaa Orca ja alussa hänet kuvataan nimenomaan rahan ja jännityksen vuoksi tekojansa tekevänä, niin myöhemmin Nolanissa tulee esille katumuksen ja epäröinnin hetkiä, jolloin myötätunto alkaa olemaan hänen puolellaan. Tässä vaiheessa elokuva tosin alkaakin siirtymään liiaksikin sinne perinteisemmän hirviö vastaan ihminen-linjalle, jolloin Orca ei enää olekaan vain oikeutettua kostoa janoava menetyksen kokenut uhri vaan verenhimoinen murhaaja ja Nolan tyypillisempi tavissankarivapahtaja joka oikeasti potee vain koti-ikävää ja on tässä tilanteessa vastoin tahtoaan. Vastaavasti tässä vaiheessa on kuitenkin kiehtovaa se kuinka rannikkokylän asukkaat tarkoituksella estävät Nolania ja miehistöään poistumasta alueelta pakottaen heidät kohtaamaan Orca, jonka läsnäolosta he aiheellisesti syyttävät Nolania. Tällöin kyläläiset ovat kuin Frankensteinin hirviön perässä olevat talikoiden ja soihtujen kantajat.

Vaikka Orca onkin jäänyt tunnettavuudessaan heikoimmankin Tappajahain taakse, niin uskallanpa väittää tämän olevan hivenen parempi kuin Spielbergin teoksen parhainkin jatko-osa ja siten yleensäkin niitä parempia ns. lainaelokuvia. Orca kuitenkin näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja vaikka olisinkin toivonut, että elokuvassa olisi uskallettu jättää ihminen loppuun saakka jonkinlaiseksi pahuuden merkiksi kuin ruveta sitä painottavan aloituksen jälkeen palauttaamaan eläintä pedoksi ja ihmistä sankariksi, niin eläinkauhuna, piti sellaisena sitten valasta taikka ihmistä, Orca on tehokkaasti jauhava mylly. Ja toki pidän silti siitä, että kun Orca saa kostonsa niin se on eräänlainen ontto kosto, sillä tässä vaiheessa on palautettu ihminen hyväksi ja valas ei-niin-hyväksi ja vaikka edelleenkin Orcan koston ymmärtää ei se enää tunnu olevan oikeassa mittasuhteessa.

Aiemman sukeltajahölmöyden lisäksi on vielä otettava esille ainakin yksi järjen rajoja koetteleva kohtaus, nimittäin se kuinka miekkavalas sytyttää Nolanin mökin palamaan. Öö, okei. Jotenkin siitä tulee mieleen tämä nimenomainen Gary Larsonin kuva:

Vaikka sitä ei ehkä aina huomaa ja välillä liiankin helposti, niin Larson on varmastikin suurin innoittajani omia piirroksiani ajatellen.

Tahattoman huvittava on myös tilanne jossa Rachel estää Nolania kalastamasta Orcaa dynamiitilla ja aiheuttaa typeryyttään tilanteen jossa joutuu itse heittämään dynyn mereen ja suorittaa siten omin käsin estämänsä Nolanin yrityksen.

Tähdet: ***
Orca: The Killer Whale