Riippuen luottaako takakannen tekstiin taikka elokuvan käännökseen niin kersantti-kenraali-kapteeni-vääpeli Hafner (R. Lee Ermey) on se reilu, mutta kovaa rakkautta harjoittava komentaja joka johtaa sotilasjoukkoaan läpi hyvin leikattujen vietnamilaisten ruohokenttien. Hänen ryhmäänsä kuuluvat traumatisoitunut äkkipikainen korpraali Dinardo (Wings Hauser) ja kuka välittää-miehiä. Hafner epäilee, että vietkong aikoo iskeä täydellä voimallaan sovitun tulitauon aikana, mutta ei saa esimiehiään uskomaan sanojaan. No saa hän sentään tippurilääkkeitä pitääkseen miehensä tyytäväisinä.
Joukko päätyy pieneen Gloriaksi nimettyyn tukikohtaan ja sitten alkaa hyökkäys jossa vaikka charlie nyt lahtaakin muutaman jenkkiurhon niin enimmäkseen heidän osumatarkkuutensa on niin huono etteivät he osuisi edes housuihinsa laskiessaan alleen. Onneksi sentään jenkit voivat vaikkapa kungfuilla ja viidakkoveistellä viholliset hengiltä, sillä amerikkalaiset voittavat aina sodat vaikka silmät kiinni. Kourallinen Jumalan asialla olevia jenkkisotilaita kun näemmä vastaa jotain fantastriljoonaa pahan lähettilästä.
Taatusti yksi pinnallisimpia Vietnamin sotaa kuvaavia jenkkipatrioottileffoja, sillä koko elokuva tuntuu korostavan sitä kuinka valtaosa jenkkisotilaista on suoraselkäisiä oikealla asialla olevia hyveen puolustajia ja se ainoa agressioon turvautuva herrakin on itsensä uhraava lapsirakkautta huokuva lipunkantaja, kun taas vietnamilaiset ovat iästä, sukupuolesta ja säädystä riippumatta eläimellisiä sadisteja jotka tapattavat omiaan silkasta jekkuilusta ja ovat valmiita ampumaan mummonsakin jos hän erehtyy toivottamaan hyvää päivää. Repliikit ovat piripintaan täytetty niillä sota on helvettiä-jankkauksilla ja toistuvasti joku tuntuu tarttuvat toista kraivelista ja kovistelevan kollegaansa kovasanaisesti todeten, että etkö tajua, tämä on Vietnam ja täällä kaikki haluvat murhata sinut ja demokratian. Luonnollisesti jokainen (amerikkalainen) on valmis uhraamaan itsensä ja niinpä ateistit ampuvat ja puukottavat vihollisia ilman tunnontuskia, elämää pyhänä pitävä naistohtori ei pelkää tarttua aseeseen, puolikuolleet sairaalavuoteiden asukit hyppivät ilolla yhdellä jalalla ja ilman silmiä puolustamaan kavereitaan, ja tottakai joku takahikiän heeros kaipaa kotona olevaa morsiantaan, mutta kuolee sankarikuoleman ennen häitä, kun taas juuri kotiutettava mies tarjoutuu itsemurhatehtäviin vailla hetkenkään epäröintiä... ja kuolee sankarikuoleman juuri ennen kotiin pääsyä.
Koska koko elokuva on lähes yrjöttävyyteen saakka täynnä pelkkää kliseistä jenkkihurmosta, niin arvannette kuinka symbolinen pulla meinasi tarttua kurkkuuni nähdessäni tämän:
Tässä ei ole edes tarpeeksi näyttäviä taistelukohtauksia joiden vuoksi se ansaitsisi noin korkean pistemäärän senkään varjolla.
Vaikka tämä leffa pyrkiikin uudelleenkirjoittamaan historiaa voittajasta ei kyllä Hapnerin johdolla olisi voitettu kuin kilpajuoksu hautausmaalle. Avoimessa maastossa vihollisen edessä rauhaisa kävely ja kuuloetäisyydeltä heihin liittyvien epäilyttävien ns. strategisten komentojen huutelu ei varmastikaan ole fiksua ellei joukko ole tietoisesti kaavailemassa joukkoitsemurhaa. Ja mikä hiton juttu se vihollisten potkiminen ja viidakkoveitsellä huitominen oikein on kun tarjolla on pidemmänkin kantaman aseita vaikka kuinka.
En siis mene kyseenalaistamaan pääosassa olevan R. Lee Ermeyn todellisia sotilaallisia kykyjä, mutta jos hän on neuvoja niiden suhteen antanut ei niitä ole ainakaan toteutettu ja jos on, niin silloin kyllä kyseenalaistan Ermeyn taidot.
Uskon kyllä, että Ermey on varmastikin digannut päästessään esiintymään pääroolissa sotaelokuvassa jossa hän on se rehti ja reilu mies, eikä Full Metal Jacketin Hartmanin kaltainen sadistisuuteen sortuvat kiukkuperse, mutta hän ei taatusti muistele ylpeydellä Kunnian etuvartiota. Ei edes siksi, että hän sentään esiintyy kelvollisen uskottavasti vaan koska muut esiintyvät yhtä happivajeaivoisina kuin millainen koko elokuvakin on.
Plussaa tämä saakin siis vain siitä, että jos sen katsoo samanlaisena pinnallisena, tahattoman koomisena patriotismituubana kuin Mel Gibsonin Olimme sotilaita (IMDb rating: 7,1) niin tuolloin voi uskotella itselleen sen olevan hyvällä tavalla huono. Mielestäni kyseessä on siltikin vain todella huono elokuva, oli siellä tahatonta komiikkaa joukossa tai ei.
Niin ja vertailun vuoksi mainittakoon, että tarinallisesti samankaltainen pieni vastaan iso-sotaleffa Hamburger Hill on tällä hetkellä IMDb-pisteytykseltään alempana (6,7) ja se sentään kaikesta onttoudestaan huolimatta sisältää hahmoja joilla on jonkinlainen persoonallisuus ja sen taistelukohtaukset ovat ainakin hetkittäin sen verran tehokkaita, että jos ei muu pure niin ainakin niissä on jotain katseltavaa. Näin ollen uskonkin, että Kunnian etuvartion korkeasta arvosanasta ovat vastuussa he:
Mukana on Albert Popwell (nostamassa jenkkilippua liehumaan) jonka olisi kyllä tälläkin kertaa pitänyt sanoa "i gots to know" viitaten siihen miksi hän oli suostunut mukaan. Olen aika varma, että kun Popwell kuoli vuonna 1999 oli tällä elokuvalla jotain tekemistä sen asian kanssa.
Tähdet: ~
Kunnian etuvartio
2 kommenttia:
Omituisia sotataktiikoita näkyy paremmissakin elokuvissa. Itseäni ärsyttää realistisena pidetyssä Platoonissa aivan helvetisti kun tyypit nousevat juoksuhautoja täynnä olevassa paikassa avoimelle maalle seisomaan ja kaatavat vihollisia lonkalta sarjatulella räiskien...
Se ehkä vaivaa nimenomaan siksi, että jotkut elokuvat pyrkivät vakuuttamaan olevansa nimenomaan totuudenmukaisia kuvauksia ja sitten pistävät joukkoon sellaisia gung ho-kohtauksia (Sheen juoksee räiskien sattumanvaraisesti ja huutaa rakastavansa sitä) joiden tietää olevan siellä vain koska ne ovat aika cooleja juttuja, eivät koska olisivat osoitus siitä realistisuudesta. Platoon on tietenkin huomattavasti tasokkaampi elokuva kuin Kunnian etuvartio, mutta ei se silti anna tällekään elokuvalle lupaa vetää esille ihan mitä tahansa puppua ilman, että ansaitsisi huomautuksen sen typeryydestä. Siksi kun eteen tulee kohtaus jossa heppu menee kenkimään päälle vyöryävää vihollissotilasaaltoa ja tosiaankin voittaa jalkapohjallaan sellaiset varmaankin 50 raskaasti aseistettua miestä, on tuolloin oikeus sanoa ettei se varmaankaan ole realistista vaikka tekijät muuta väittävätkin.
Lähetä kommentti