Hellraiser: Inferno (2000)

Kilpailuhenkinen narkkarikyttä Joseph (Craig Sheffer) on ryhtynyt alalle etsiessään elämäänsä haasteita sekä elämyksiä ja nyt hän olisi kohtaamassa sen suurimman ongelman jonka ratkaisemiseen eivät hänen kykynsä enää varmastikaan riittäisi. Erään pakanademonisatanismimerkkejä huokuvan kuolintapauksen yhteydessä Joseph löytää mystisen koristellun kuution, joka herättää mielenkiintoa aina todisteiden salaamiseen saakka. Kuitenkin ennen kuution kimppuun käymistä on käytävä huorissa ja vedettävä kokkelia.
Siitä se ajatus sitten lähti ja kuution kosketuksen myötä Joseph päätyy jahtaamaan salaperäistä murhaajaa ja mahdollisesti kaapattua lasta. Sivussa kohdataan hassuja mörököllejä ja karatecowboyta (ei kun ihan oikeasti) ja Josephin lähipiiri alkaa kummasti harvenemaan kuoleman vaatiessa omiaan. Perhe-elämähän siinä kärsii.

Positiivista Hellraiserin viidennessä tulemisessa on se, ettei se ole sarjan huonoin.
Hyvää tässä on aika mielenkiintoinen idea jonka voi nähdä lähes esiosamaisena kertomuksena ensimmäiselle Hellraiserille siten, että Joseph esitellään alussa hieman samankaltaisena hahmona kuin mitä Frank oli ensimmäisessä osassa: haasteita, äärikokemuksia ja nautintoja jatkuvasti janoavana addiktina joka löytää kuution myötä sen suurimman elämyksen, joka sitten tietenkin osoittautuukin virheaskeleeksi. Vaikka en suuremmin arvostakaan prequeleja, enkä sellaista toivo edes Hellraiserilta niin olen aina jotenkin kaivannut sarjalta osaa jossa ei niinkään käsiteltäisi nimenomaan Frankia, mutta jotain samankaltaista hahmoa ja juuri sitä koko ajan kovempien lihallisten tunne-elämysten kokeilua, tapauksia joissa mikään ei tunnu riittävän, kunnes eteen tulee se hetki jolloin ymmärtää riippuvuuden menneen liian pitkälle. Frankinkin kohdalla se jää pikaisiin takaumiin, eikä oikein kertaakaan ole esitelty kunnolla sitä miksi kuutio kiehtoo niin kovasti sen pauloihin joutuneita ihmisiä. Joseph vaikuttaa aluksi juuri sellaiselta hahmolta edellä mainitulla tarinalla, sillä niin hän itsekin kertoo ja samalla koska hän on rationaalisuuteen luottava poliisi, koettaisi hän selvittää outoudet turvautumatta mihinkään mystisyyksiin. Tästä syystä pidänkin siitä kuinka Infernossa tutkimukset loogisesti vievät Hellraiserin sadomasomeiningissä muun muassa arkisempien lävistysfetissien suuntaan, mutta kovin pian dekkarimeininki sekä Josephin halut, himot ja muut jäävät taka-alalle kun tarina heittää mäkeen kaiken edellisen ja siirtyy Criminal Minds kohtaa Epäillyt-linjalle. Siispä meillä on Keyser Sozen kaltainen nimetön, kasvoton ja tuntematon vaikutusvaltainen rikollispomomurhaaja ja mahdollisesti murhatun lapsen etsintä, jota ajoittain maustetaan Josephin kokemilla houreilla. En sinänsä pidä tätä jälkimmäistä ajatusta suoranaisesti huonona, mutta ongelmana on muun muassa se, että toisin kuin Verbal Klintin kohdalla tässä elokuvassa ei ole koskaan sitä tunnetta että uhka olisi lähellä ja joku ohjailisi tapahtumia. Infernon "insinööriksi" kutsuttu pahis vaikuttaa loppupaljastuksestaan huolimatta vain joltain kuka välittää-tyypiltä jolla on sukkahousut vedettynä päähän. Osittain tähän kuka välittää-juttuun on syynä on, että joka helvetin tyyppi tässä elokuvassa vaikuttaa lopen kyllästyneeltä ja siten katsojana minä vähät välitän kuka tekee, mitä tekee ja miksi tekee. Pahinta lienee se, että vaikka elokuvan nimi on mikä on, naulapää on näkyvästi kannessa ja mukana on roikkuvia ketjuja sekä mysteerikuutio, niin kaikki kenobiitteihin ja Hellraiseriin liittyvä vaikuttaa jälkiratkaisulta (niihin liittyvät sekunnit ovat laskettavissa suunnilleen yhden käden sormilla ja silloinkaan ne eivät ole tarinalle eduksi). Hitto, Doug Bradleykin vetää unisen laiskasti pakollisen Pinhead-cameonsa ilmeisesti vain maksaakseen vuokransa, eikä koska olisi laisinkaan kiinnostunut mukana olemisesta. Jos elokuvasta leikattaisiin pois kenobiitit sekä kuutio ja annettaisiin ymmärtää Josephin kokemusten olevan vain käyttämiensä päihteiden seurauksia, niin Infernon olisi voinut jättää Epäiltyjä lainaavaksi murhamysteeriksi ja vaikka se olisi varmasti silloinkin huono heikkojen näyttelijäsuoritusten, kehnon tekstin ja löysän otteensa vuoksi niin ainakaan se ei kärsisi siitä, että se koettaa olla jokin muu vain siksi että joku on vetänyt päälle Clive Barker-paidan ja ne fyysisiksi käyvät houreet olisivat edelleen selitettävissä. Jos nelososa oli suolesta siksi, että se oli sekavaa huttua, niin Inferno ja loput siitä eteenpäin kärsivät pahiten siitä, että ne eivät ole Hellraisereita kuin nimeltään. Vaikka Bradley on varmasti tarvinnut fyffensä ja Pinhead on sarjan kansikuvapoika, ei häntä ole tarvittu enää pitkään aikaan ja jos jollain Hellraisereiden tekijöistä olisi vähääkään kiveksiä esiteltävänään niin Pinheadia ei kohdattaisi enää kuin Ramones-kokoelmilla.

Laiska, vääristelty ja tarpeeton.
Lopussa sentään on ihan kiva yritys osoittaa helvetin olevan kiertokulkua kärsimyksessä, mutta kyllä ne hetkelliset hyvätkin seikat jäävät makuuhaavojen peittoon.

Onhan sitä aika pirun vaikea ottaa tosissaan taikka pelätä Infernon kauhuhetkiä kun vastaan tulevat karatecowboyt ja kenobiitit jotka näyttävät ihmisen ja The Giant Clawin hybrideiltä.

Tähdet: *
Hellraiser: Inferno