Double Trouble (1992)

Lihaksia on niin, että paita repeää jo ennen päälle laittamista, joten tottakai sillä fysiikalla oli Peterin (Peter Paul) ainoana uravaihtoehtona kissavaras. Luonnollisesti hänen ymmärrettävästi yhtälailla muskulaarinen kaksoisveljensä David (David Paul) on poliisi, joten arvannette varmasti kuinka tästä syntyy vielä paljon kinastelevaa huumoria kun jossain vaiheessa heidän on ryhdyttävä yhteistyöhän isomman pahan kiinnisaamiseksi. Yhdellä keikoistaan Peter kun menee tietämättään tyhjentämään ison pahan huumekauppiasrahanpesijätimanttikauppias Chamberlainin (Roddy McDowall) kaapin ja perushelyjen ynnä muun ohessa tulee ottaneeksi mukaan avainkortin jonka avustuksella Chamberlain aikoo suorittaa mittavan timanttivarkauden, jolloin pahiksen on saatava kortti takaisin. Samaan aikaan Paul haluaa saada kiinni parinsa murhaajan ja jäljet vievät tietenkin Chamberlainin suuntaan, joten veljeksistä tulee duo ja takaa-ajomusiikki voi soida.

Damn son, mitkä takatukat!

Monien muiden elokuviin siirtyneiden showpaini- ja kehonrakennussankareiden tavoin barbaariveljekset Paul eivät osaisi edes kuoltuaan näytellä ruumiita, mutta kun miettii vastaavia esiintyjiä ennen ja nyt, ja varsinkin heidän elokuviaan tuolloin niin eipä silloinen Hulk Hogan ystävineen kyllä oikein saanutkaan mitään vakavasti otettavaa alleen. Painijoista ainoastaan Roddy Piper vaikuttikin Pahan kehän avulla olevan todellinen poikkeus kaikkien Secret Agent Clubien joukossa ja kehonrakentajista Arnold Schwarzenegger on tietenkin aina ollut aivan omassa sarjassaan, kun nyttemmin jopa näyttelijöinä surkeimmasta päästä olevat bodyhorrorit saavat jotain Marinen kaltaisia elokuvia alleen. Ei niin ettäkö nekään olisivat mitään järin laadukkaita elokuvia kuin korkeintaan pyroteknisinä näyttöinä, mutta ne kuitenkin ovat jotenkin vakavissaan sekä ajatuksella tehtyjä elokuvia, kun taas saman lajityypin old school-leffat tuntuivat olevan lähes poikkeuksetta vitsejä joissa oli aina sama rakenne: talon kokoinen tyhmänpuoleinen lihaskimppu on hassu koska on fyysisesti erilaisten seurassa. Ja siihen (enemmän Tuttisoturi kuin Lastentarhan kyttä) kategoriaan kuuluu myös Double Trouble, joten ei sillä oikeastaan olekaan väliä osaavatko Paulit näytellä vaiko eivät, koska heidän pitää olla vain isoja ja törmäillä kokonsa vuoksi overkarmeihin, ja se luonnistuukin heiltä mainiosti. Hehän ovat kyllä päässeet vakavasti otettavaankin elokuvaan todistamaan näyttelijälahjojaan, mutta vaikka kohtauksensa Syntyneet tappajissa olikin ihan siedettävä niin ihan syystäkin heidät leikattiin pois, koska jos he jossain elokuvatyylissä ovat oikeassa kohdin niin nimenomaan sellaisessa jossa ei naura vain heille, mutta myös heidän kanssaan. Double Troublen kyseessä on siis puupäätoimintakomedia joka on aivan liian lapsellinen ollakseen aikuisille, mutta sisältää myös liian paljon aikuislle suunnattuja tilanteita jotta sitä voisi lapsille suositella. Tarinallisesti tämä on todella perinteinen vastahakoisten parien buddycop-elokuva (joka ei siis edellytä aina poliisiparia) jossa nyt vain pääparia esittävät sattuvat olemaan sukua toisilleen, mutta edelleen mukana ovat ne peruskliseet kuin se, että toinen ottaa asiat vakavammin/asiallisemmin kun toinen eivätkä he siten muka erilaisuuteensa vuoksi siedä toisiaan, mutta joutuvat pakotetusti yhteistyöhön ja koomisesti riitaisen työn ohessa heistä tulee ikuiset bestikset. Koska kyseessä on toimintakomedia ei Double Trouble tietenkään ole mikään Tappava ase ja koska huumori on nostan äänekkäästi ähkien punttejä, luulee naapuri minun paneskelevan-tasoa niin eipä tämä myöskään mikään 48 tuntia ole, mutta mitä se on niin Adam Sandlerin Bulletproof. Parempikin, sillä Paulin veljekset ovat sentään hauskoja. Ehkäpä hieman tahattomasti, mutta kuitenkin.

Se mistä olen aina Paulin veljeksissä pitänyt on heistä huokuva lempeys ja verratessa kehen tahansa muuhun lihaskimppuesiintyjään ovat nämä veljekset aina vaikuttaneet todella ystävällisiltä. Välillä liiankin kiltin oloisia ollakseen näyttelevässä ihmistyypissä jossa maaninen uhoaminen on puoli ruokaa.

Vaikka Double Troublen katsoo mielummin kuin edellä mainitun Sandlerin Bulletproofin tai herra paratkoon nyt mainitsemani Stephen Baldwinin Fledin, ei Paulin veljesten elokuva ole kuitenkaan edes huonoksi elokuvaksi järin hyvä. Sinänsä siinä on kaikki tarpeellinen hölmöistä hahmoista hölmöihin tilanteisiin, sopivasti kakaramaisuutta aiheuttaakseen aikuiselle aivovauriota ja lapsille on salaa katseltavaa paheellista väkivaltaa sekä bikinibeibejä, niin rytmitys on rasittavan laiska. Ihan oikeasti, tässä kisassa Usain Boltin on korvannut Seppo Räty. Todella ikävää koska Double Troublen pitäisi kaikkien merkkiensä mukaan olla täydellinen roskaelokuva, mutta nyt se on vain pitkästyttävän huono elokuva. Eikä tässä olisi oikeastaan mitään muuta pitänyt tehdä kuin hieman nostaa tempoa. Ehkä tämä pitääkin ensikerralla katsoa pikakelauksella.

Buddy cop-elokuvissa on usein joku todella ilkeä vakavailmeinen pahis jonka eripurainen pari joutuu kohtaamaan ja niin on tässäkin, mutta jos olettaa siinä roolissa olevan Roddy McDowallin esiintyvän itselleen totutun brittiläisen kuivan humoristisesti erehtyy täysin. McDowall näyttelee kuin uskoisi Double Troublen olevan True Romance ja hän Christopher Walken, jolloin kiitos sen hän on samalla sekä elokuvan parhaimman roolisuorituksen tekevä että myöskin hän jonka esiintymisyyli on pistää silmään kuin puunsäle Lucio Fulcin elokuvassa.

Double Trouble näyttäisi muuten olevan ohjaajakirjoittaja Kurt Wimmerin ensimmäinen elokuvatyö (kirjoittajana) ja myöhemminhän tekaisi varsin mainion Cubicin (aka Equilibrium), joten sen ansiosta on vain hyvä ettei miehen ura tyssännyt tähän debyyttiinsä. Valitettavasti hän ohjasi/kirjoitti myös muutama vuosi Cubicin jälkeen Milla Jovovichin tähdittämän Ultravioletin, joten olisipa Double Trouble jäänyt Wimmerin ainoaksi kosketukseksi elokuva-alaan.

Tähdet: *

Double Trouble