Romanovin kivet (1993)

Patrick (Samuli Edelmann) ja Tony (Santeri Kinnunen) ovat ammattirikollisia, eikä yhdessä koetun kompuroineen keikan vuoksi edellinen oikein pidä jälkimmäisestä, mutta Tonysta Patrick on ihan jees tyyppi ja vaikka takakansi väittääkin Patrickin suorastaan vihaavan sekopäistä Tonya niin aika nopeasti hänkin elokuvan edetessä pitää inhokistaan. Niin ja se Tonyn sekopäisyys on laatua kiilaan kauppajonossa, joten ei hänestä tarvita varoittelemaan ketään Neil deGrasse Tysonia.
No mutta kuitenkin, hillitty Patrick ei siis muka pidä muka äkkipikaisesta, epäluotettavasta ja muutenkin ikävää seuraa olevasta Tonysta, sillä hänhän on ns. loose cannon ja liehuva liekinvarsi, mutta niin vain käy, että duo joutuu jälleen työskentelemään yhdessä kun rosvoparoni Roivas (Stig Fransman) halajaa itselleen elokuvan tittelissä mainittuja jalokiviä. Tietenkään Roivas ei halua jättää jälkeensä edes palkollisiaan todistamaan tehdystä työstä ja rauhaisaksi tarkoitettu jalokivien noutokeikka muuttuu ansaksi jossa Patrick ja Tony saavat musta pörssin myyjien kanssa suunnata tuliseen hautaan. Patrick nappaakin kahakassa lyijyä vartaloonsa ja on Tonyn aika loistaa pelastavana enkeliä vieden myös halutut kivet mukanaan.
On syytä antaa tomun laskeutua ja kun ulkomailla vietetyn parin vuoden lepoloman jälkeen Patrick palaa takaisin Suomeen on Tony odottamassa, koska hän on epäluotettava sekopää joka varmasti pettäisi kenet tahansa jos saisi sillä pajatsokolikot liipasinherkkiin sormiinsa ja siksi Tony onkin ollut hissukseen ja vain odottanut, että Patrick palaisi takaisin ja he voisivat jakaa saaliin, eli Romanovin kivet. Siispä vihamiehet ovat pikemminkin bestiksiä. Valitettavasti Tonyn valitsema piilopaikka on piilossa ja jalokivet samaten, joten se suunnitelma karahti ironisesti kiville. Sitä jotenkin olettaisi, että poikien paluu olisi enemmänkin kostoa heidät pettäneelle Roivakselle, mutta suuremman luokan verilöylyn sijaan Patrickille ja Tonylle tuntuu riittävän laiskahko kasinohuijaus jossa he saavat sievoisen summan oletettavasti Roivakselle kuuluvia seteleitä, mutta ei mitään Ocean's 11-summia. Tämä siis ennen kuin tarina poikien saapumisesta kantautuu vääriin korviin ja Roivaksen ymmärrettävästi uskoessa entisillä alaisillaan olevan haikailemansa rihkamat on syytä neuvotella luodein sekä nyrkein, mikä saa tietenkin Patrickin ja Tonyn suunnattoman suuttumuksen valtaan. On aika näyttää mistä kana pissii, kuinka läski tummuu ja oh yes, there will be blood. Tai sitten suorittaa tilisiirto jossa Roivaksen rahat ajautuvat poikien haltuun. Kallisarvoiset kivetkin löytyvät samalla kun Tony löytää rauhoittavan rakkauden Roivaksen tyttärestä Juliasta (Minna Sanchez). Mitä, ei lempeä Patrickille? Ei huolta, hänen siemennyksensä kohteena on Roivaksen kaltoin kohtelema femmefatalemainen (ilman todellista kohtalokkuutta) vaimo Kaarina (Katariina Kaitue).
Sinne tänne on sitten ripoteltu actionkliseitä osoittamaan kyseessä olevan toimintaelokuva.

Julkaisuaikanaan Romanovin kivet tuntui ihan ässäjutulta, sillä suomalainen toimintaelokuva varsinkin valtavirtaosastolla (näin saatiin Bugi Fiction ja muut ns. harrastelijaelokuvat työnnettyä pois tieltä) oli ja on edelleenkin aikamoinen harvinaisuus. Suomiaction on aina jäänyt aikalailla sotaelokuvien varaan eikä sotaelokuvia oikein tuppaa luokittelemaan toimintaelokuviksi, varsinkaan kun tämän Romanovin testikkeleiden esikuvat ovat nimenomaan sellaiset rutiini-B-jenkkitoiminnat jossa aina jokin Michael Parén esittämä sankarikyttä värväytyy kouluun estämään ku klux klanin maailmanvalloitus-delta forcet. Eli olemme Michael-saarekkeella ja siellä asuvat Dudikoff, Madsen, edellä mainittu Paré ja tietenkin sitä varten nimensä vaihtanut Miles O'Keeffe. Valitettavasti edes julkaisuaika ei ole kohdellut Romanovin kiviä kovinkaan suopeasti ja jo tuolloin 1993 se herätti enemmänkin vastustamattomia naurunpurkahduksia kuin asiallista arvostusta toimintaelokuvassa onnistumisen johdosta, sillä kyseessä on kuin amatöörien tekemä harrastuvideo ja suurelta osin Romanovin kivien tekijäporukasta koostuvan Vintiöiden Rane-vitsit ovat enemmän oikean tuntuista vakavasti otettavaa elokuvaa. Helkkarin hauska leffa Romanovin kivet kyllä on, mutta aivan vääristä syistä. Ei niin etteikö tästä voi aistia tarkoituksenkin olla hetkittäin humoristinen elokuva, mutta enimmäkseen kyseessä on tahatonta komiikkaa. Juoni on aukkoisempi kuin Turhapuron paita ja toistuvasti sitä miettii, että oliko se nyt niin tärkeää saada mukaan se ja se toimintakohtaus jos niillä kaiken yli hyppimisillä ei ole oikeasti mitään muuta virkaa kuin, että tälläistä pahvilaatikkotörmäilyä nyt vain kuuluu olla B-toiminnassa ja siksi pöydän taakse ei saa kulkea kiertämällä se esteettömästi vaan se on motherfuckin' hypättävä. Mutta juonihan onkin vain pakollinen paha elokuvassa jonka tarkoitus on tosiaankin simuloida muricameininkiä ja kyllähän Romanovin kivet sisältää kaiken oleellisen: on tarkoituksettomia stunthyppyjä korkealta, karatepotkuja, poseerausta pyssyjen kanssa, nopeita autoja ja nopeita naisia, helikopteritakaa-ajo, Osterman Weekend-äänenvaimennusta joka korostaa räjähdysmäisiä laukauksia, rytmikäs ääniraita (joka kuulostaa niin ysärin alulta, että DJ Konnat ja Rapatti valtaavat mielen) sekä tietenkin se sumuinen vaikeroiva saksofoni joka kuvastaa rakkautta väärään naiseen. Kaikki ovat tosiäijiä ja aseeseen tartutaan vailla harkintaa koska on aika ajaa mönkijöillä.
Kunnioitettavan paljon elokuvassa onkin tavanomainen rutiinitoimintaleffan perinteitä vaalittu, mutta valitettavasti vakavasti otettavuuden sijaan nyt ei todellakaan olla missään Renny Harlinin kyvyssä tehdä sopivan asiallista viihdetoimintaa vaan pikemmin Merhi/Pepin-tuotannon Cyber-trackerissä.
Romanovin kivien ollessa idea ja elokuva jossa tekijäporukalla uskoisi olleen todella hauskaa ovat näyttelijät enimmäkseen aika pahasti vaivaantuneen oloisia ja vapautuneita vasta kun esitteillä on kohtauksia joissa ollaan enemmänkin Spede-tuotannon (joka on tämän takana) tutumpien komediallisten ainesten parissa. Ehkä se jäykkyys ja nimenomaan vaivautuneisuus johtuu vain siitä ettei tälläinen jenkkitoiminta ollut kovinkaan hyvin istuvaa suomalaiseen todellisuuteen ja niinpä ei tiedetty miten päin siitä pitäisi pitää kiinni. Kasinomiljöö ei pelasta kotimaiselta landemaisemalta ja kiiltävä urheiluauto ei piilota traktoria, eikä Heikki Kinnuset sun muut tuo mieleen Charles Bronsoneita (joskin tuon Kinnusen cameokohtaus tuo mieleen Brian De Palman ja Robert De Niron, sillä oletan kohtauksen tarkoituksellisesti muistuttuvan Lahjomattomien pesäpallohetkeä. Tosin ilman fyysistä väkivaltaa). Erityisen hauskan näköistä on elokuvan näyttelijöiden vaatetus joka tuo mieleen isänsä pukuihin pukeutuneet pikkupojat, sillä jos tämän elokuvat pikkutakit ovat räätälöity esittäjilleen niin he ovat sitten kutistuneet ennen kameran eteen astumista. Alussa vahvasti esillä olevat pilottitakitkin ovat niin mennyttä, että kohta varmaan siirrytään niin taakse, että Varustamo aloittaa ensikierroksensa televisiossa.

Niinpä Romanovin kivet muistuttaa kaikessa sympaattisessa kömpelyydessään Life on the Linen (myöskin 1993) kaltaisia elokuvia ja harrastelijatason elokuvista tämän erottaa vain nimekkäiden elokuvan ammattilaisten avulla.

Hienoa tosin on se, että toisin kuin esimerkiksi osa myöhemmistä amerikkalaishenkisistä Aleksi Mäkelän ohjaustöistä on Romanovin kivet kuitenkin nautinnollista katseltavaa ja vaikka elokuvassa onkin sitä vaivaantunutta esiintymistä niin katsojana en tuntenut oloani samalla tavalla vaivaantuneeksi kuin jotain Pahat pojat-pökälettä katsoessani. Tämä johtunee kenties siitä, että vaikka molemmat ovat ns. suomalaisia amerikkalaisia elokuvia niin Romanovin kivien kohteena oli B-elokuvat (vrt. vaikkapa Guardian Angel) ja sellaiseksi se yltikin, kun taas Pahojen poikien pyrkimys oli ilmeisesti olla suurta amerikkalaista (jännitys)draamaa (vrt. vaikkapa Sleepers - katuvarpuset) ja koska Pahat pojat ei ole lähellekään iso amerikkalainen elokuva niin se jäi vain halvan oloiseksi suomalaiseksi B-amerikaksi. Romanovin kivet on silkkaa halpispuupääjenkkitoimintaa ja vääränlaiset maisemat, vääränlaiset ihmiset ja vääränlaiset vaatteet tekevät siitä riemukasta roskaelokuvaa.

Erityinen kiitos pitää antaa äänimaiseman luoneelle Paul Jyrälälle, joka tuo oman osansa elokuvan tahattomaan koomisuuteen. Jyrälä voitti Jussin Romanovin kivien äänisuunnittelusta ja totean sen kyllä olleen aivan ansaittu siinä mielessä, että hän on onnistunut saamaan elokuvaan samanlaiset räjähtävät äänet lyönteihin, ampumisiin ja muuhunkin sellaiseen joka sitä on kaivannut, jolloin ääni on todellakin samalla tavalla mahtipontisen yliampuvaa kuin sen kuuluukin olla muka räjähdysalttiissa toimintaelokuvassa. Kuitenkin kun ne ampumiset sun muut tapahtuvat jossain Lapin röllikylässä jossa isojen poikien vaatteisiin pukeutuneet lapsoset leikkivät pyssyleikkejä niin se vain tukee siitä väärässä paikassa olemisen tunnetta ja tekee kaikesta korostetumman hassua. Siispä kun elokuvan loppupuolella todetaan, että "nyt näyttää siltä ettei hyvältä näytä" on se mainio kuvaus koko elokuvasta ja juuri siksi Romanovin kivet on hauskaa katseltavaa. Lopun bussilla pakoon-osuus ei kaipaa edes Dennis Hopperia avukseen.

Olisin toki toivonut, että olisivat unohtaneet kaikki veijarikomediamaiset jutut ja oikeasti tehneet tästä sellaisen jossa Tony on täysi kakkiainen ja Patrick vihaa häntä syystäkin, ja silti he tulevat yhdessä synnyttämään luotimyrskyn keskelle pääkaupunkia, koska kosto vaatii toteamusta "fuck you! That's my name!"
Mutta kun ollaan jo nyt niin huono että hyvä-sarjassa, ei silloin ole pahemmin syytä kiukutella.

Tähdet: ~ (tai *****)
Romanovin kivet