Godzilla (2014)

Vanhat kunnon menneen ajan atomipommikokeet herättävät muinaisia jättipetoja jotka sitten kuitenkin uinailevat sieltä 40-, 50-luvulta aina melkein nykyhetkeen saakka ja sitten onkin aika ruveta kääntämään infrastruktuuria kohti alkeellisimpia aikoja. Japanista löydetäänkin minkä lie jättimörököllin luuranko ja heti perään samaisessa maassa työskentelevä atomitohtori Joe (Bryan Cranston) on huolissaan kun johtamansa atomivoimalan suuntaan lähestyvät mystiset atomimaanjäristykset, joiden aiheuttama atomikaasuvuoto viekin miehen atomivaimon hautaan. No syypää on tietenkin suurensuuri mörökölli joka kaipaa nälkäänsä säteilyä. Tämä ei tietenkään selviä ennen kuin 15 vuotta kulunut ja Joesta on tullut traumaatikon perikuva jolla on rappeutunut suhde poikaansa jota esittää kuka välittää, sillä kyseinen henkilö on täyttämässä vain sen pakollisen ihmissuhdedraamakaaren elokuvassa. Joe on edelliset 15 vuotta etsinyt syytä sille vaimon kuolemaan vieneelle mystiselle järistyssarjalle ja kun hän viimein uskoo voivansa todistaa syynä olleen vaikkapa ison eläimen niin eihän häntä tietenkään usko kukaan muu kuin luonnollisestikin valtion edustajat jotka vain koettavat lakaista kaiken pimentoon. Vaikka väliäkö sillä koska mitenkä sitä nyt edes valmistautuisi kunnolla atomihönkäysjättiläisen mellastamiseen ja sitä onkin viimein tarjolla kun Godzilla astuu kunnolla esille. Samalla sitä tavataan muitakin eriskummallisia hirviöitä ja kuten aina ihmiset todellakin kuvittelevat, että kun ylivoimaiset lähes pilvenpiirtäjien kokoluokkaa olevat adamantiumpanssarituholaiset iskevät on paras keino niiden taltuttamiseen laskuvarjosotilaat hernepyssyineen.
Sääli, että tappoivat hiukan tarpeettoman Cranstonin pois jotta täysin tarpeeton poika saattoi ottaa hänen paikkansa keskiössä olevana ihmisenä.

Koska se kuuluu asiaan niin mainitaan heti se sama asia jonka kaikki muutkin ovat sanoneet: on tämä parempi kuin Roland Emmerichin vuoden 1998 Godzilla.
Toisaalta mikäpä ei olisi, kun edellinen yritys kuitenkin kuuluu niihin elokuviin joiden suurin kehu tulee toteamuksesta sen olevan mainettaan parempi. Joka ei nyt tietenkään pidä silloin paikkaansa jos jo omassa mielessä kyseisen elokuvan maine on luokkaa ihan siedettävä. Muutenkin se mainettaan parempi-kommentti kuulostaa aina aika pakotetulta puolustukselta ja on yhtä tehokas kuin vain sanominen, että Roland Emmerichin vuoden 1998 Godzilla on ehdottomasti Godzilla-elokuva vuodelta 1998.

Tarinansa puolesta Godzilla 2014 ei tietenkään ole mitään ihmeellistä ja sen suhteen se ei nyt edellistä jenkkiversiointia niinkään pese. Kunhan ollaan siinä tutussa hirviötarinassa jossa ihmiset ovat pakollinen paha puimassa suhdeongelmiaan ja korkeintaan lämmittelybändin asemassa kunnes Pink Floyd astuu vetämään Shine on You Crazy Diamondin. Ihmisiä tarvitaan vain ns. samaistuksen kohteiksi ja niin kauan kun jättiliskolle ei dubata omaa puheääntä Tomin ja Jerryn tavoin niin tarvitaan joku Bryan Cranston kertomaan hänen puolestaan mistä on kyse. Tottakai kun se kyse on tässä tapauksessa jättihirviöstä vetämässä kaupunkeja maan tasalle niin siihen ei suuremmin tulkkia tarvita. Vaikka kyseessä on jälleen kerran jonkinlainen syntytarina niin toki sitä pitää vetää esille ne ekologiset sun muut -kortit jotta voidaan hieman syyllistää jo ennestään kumarassa kulkevaa ihmistä siitä, että taas kerran on otsonikato tms. sinun syytäsi. Uskallan kuitenkin Godzillan kohdalla väittää, että viherpiperrykset, atomipelotteet sun muut aiheeseen kuuluvat teemat ovat sinänsä hieman tarpeettomia, sillä jo pelkästään Godzilla-elokuvien omasta ja tietenkin myös lukuisten muiden vastaavien elokuvien toimesta ne on käyty jo sen verran tarmokkaasti läpi ettei elokuva kerro enää mitään sellaista jonka ei tietäisi sanottomienkin lauseiden ansiosta. Joten pohjimmiltaan vuosien 1998 ja 2014 versioinnit ovat samaa tarinaa esileikistä jossa odotettu penetraatio tapahtuu liskojen yössä.
Se missä tämä uudempi versio loistaa verrattaessa vuoden 1998 elokuvaan on toteutus jossa on karsittu pois ne Emmerichin Godzillasta tutut muka koomiset elementit, joten bye bye hassut ranskikset ja oh my-Matthew Broderickit, bye bye nolostuttavat nimileikit, bye bye hassusti röyhtäilevä hirvitys, bye bye baby, baby goodbye. Ja kun jotain pidetään piilossa niin se tehdään nyt tarkoituksena kasvattaa jännitystä, ei koska liikkeellä on Ron Perlmanin näköinen näköinen lisko jota on aika vaikea ottaa tosissaan. Ei niin ettäkö uudemmassakaan Godzillassa näyttelijöillä olisi mitään tajuntaa laajentavaa sanottavanaan taikka sen hirviömellastuksessa olisi jotain ajalleen tarpeeksi näyttäviä tehosteita sykähdyttävämpää esitettävää, mutta tämä uusi Godzilla ei esimerkiksi sorru peittelemään vikoja jatkuvalla vitsailulla vaan se on asiallisesti tehtyä ison rahan jättihirviöintiä ja siinä se onnistuu varsin mainiosti. Hienoa esimerkiksi on, että kuten pitääkin niin Godzilla ei ole pätkän vertaa kiinnostunut ihmisistä, jolloin Ken Watanaben kommentti "let them fight" on se kaikkein järkevin idea ammuskelujen sijaan ja kunhan jonotus on ohitse elokuva antaa myllerryksen ottaa paikkansa.
Erityisen tyytyväinen olen sen huonon huumorin karsimisen ohella siitä, että nyt itse Godzillaa katsoesssa ei todellakaan tule mieleen mikään Jurassic Parkista karannut epäonnistuminen vaan nimenomaan Godzilla. Hahmon design on onnistuneesti tutun näköinen ja samalla tavalla luonnollisella tavalla muuttuneen erilainen kuin miten sen kuuluisikin. Ymmärrettävästi alkuperäissarjan Gojiran kieltämättä hieman hassua pulloposkista mallia on vältelty, mutta onneksi se tietty Heisei-sarjassa vielä mukana ollut pyöreys on pidetty mukana eikä menty vain kopioimaan Millennium-sarjan vihamielisen näköistä petoa.

Niistä loisista tulee mieleen enemmänkin The Mistin cthulhumaiset pedot ja niiden kohdalla olisin kyllä toivonut jotain Godzilloista tutumpaa mallinnusta, vaikkakaan en mitään Mechagodzillaa. Ei tämä mikään oikea valittamisen aihe ole, sillä olisihan Godzillalla saattanut olla vastassaan kammottava kostaja Gargoyle.

Ei siis tietenkään mitenkään originaali monsterimayhem taikka uhka alkuperäisen Godzillan asemalle, mutta kyseessä on sen verran onnistunut päivitys, että jos tämän menee täysin lyttäämään niin sen tekee todennäköisesti jääräpäisestä asenteesta uusintaversioita vastaan (siihen minäkin sorrun tarpeeksi usein) ja silloinhan on aivan sama mitä edessä on kun se ei millään voisi olla tarpeeksi hyvä.
Tosin yksi asia kiusaa minua suunnattomasti tässä elokuvassa ja se on kohtaus jossa jenkit menevät tutkimaan ydinjätevarastoaan jonne olivat säilöneet yhden radioaktiviisista hirviöitiöistä. Sotilaat kulkevat vuoren sisällä olevassa varastossa ovelta toiselle, avaavat kunkin tirkistysluukun nähdäkseen onko kaikki kondiksessa ja tietenkin yhden kohdalla huomataan, että monsteri on kuoriutunut ja lähtenyt matkoihinsa. No, kyseessä on kaikesta päätellen pari minuuttia sitten sattunut tilanne jossa hemmetin iso hirviö on murskannut puoli vuorta tieltään päästäkseen sisältä vapauteen ja sitä kukaan ei sitten huomannut ulkoa käsin vaan vasta menemällä ovelle? Nykyaikana ei voi edes ylittää tietä punaisia vasten ilman, että se on mediassa kaikkien tietämissä ja sitten kukaan ei muka reagoi kun kaupungin vieressä pistetään vuori matalaksi. Jostain syystä mieleen tulee se vitsi Simpsoneista jossa ilmailunäytöksessä sotilaat etsivät pommiuhkauksen tehnyttä Sideshow Bobia ja he samaan tapaan kulkevat hangaarin ovelta ovelle, kunnes erään sisältä löydetään avaruuusolento jolla on hehkuva tanko kädessään ja toinen sotilas huudahtaa kauhulla "varo, sillä on anturi!" ja he juoksevat pois, sulkien oven takanaan. Ammattilaiset asialla.

Niin ja vaikka totesinkin tämän uudemman jenkkizillan poistaneen Roland Emmerichin versiota vaivanneen puujalkahumoristisen otteen niin kyllä tässä tuntuu olevan jonkinlainen samanhenkinen piikki mukana kuin siinä '98-leffassa oleva Siskel/Ebert-vitsi, sillä eikös David Strathairnin esittämässä sotapäällikkössä olekin jotain kovin samaa kuin Emmerichissa?

Alexandre Desplatin musiikissa on pari mainiota nyökkäystä Akira Ifukuben suuntaan. Peukut siitä.

Tähdet: ***
Godzilla