Cyborg (1989)

Tuttuun post apo-tyyliin elokuvan aloittaa kertomus siitä kuinka taas kerran kaikki on tuhoutunut. Siispä ihmiset... tai siis ehkä kyborgit(?) metsästävät toisiaan, roskatynnyreissä roihuaa tuli, nahka, niitit ja Jean-Paul Gaultierit ovat in, kaupungit ovat romuna, taivas sataa varmaankin happoa ja sen sellaista. Luonnollisesti ihmishenkiä niittää kanssaeläjien ohella jonkinlainen rutto ja vain kyborgi Pearl (Dayle Haddon) kantaa mukanaan tietoa sen parantamiseen. Tämä tietenkin saa tuhman Fenderin (Vincent Klyn) halajamaan tietoa itselleen voidakseen sitten sen haltijana hallita jäljellä olevaa romumaata, mutta onneksi traumatisoitunut nomad nimeltä Gibson (Jean Claude Van Damme) päättää auttaa ihmiskuntaa selviytymään ja niinpä hän aloittaa kamppailun tuhmureita vastaan, todistaakseen vähintäänkin itselleen olevansa edelleen hyvä ja inhimillinen pelastava enkeli.
Mukana on ei niin hienovaraista kristussymboliikkaa:

Cyborgilla on tietenkin sellainen hauska tarina takanaan, että sen on alunperin kaavailtu olevan Dolph Lundgrenin tähdittämän Masters of the Universen kakkososa, mutta eipä tämä tule mieleen itse elokuvaa katsellessa vaan se on kuin mikä tahansa muu Albert Pyunin post aporobo-elokuva (tosin kenties yllättäen aika vähäisesti robo). Se mikä tuossa Masters-jutussa on erityisen hauskaa on ajatus siitä, että Van Dammen sijaan Cyborgin pääosaan haikailtiin Chuck Norrisia ja vaikka tämä idea oli varmastikin tullut esille vasta kun Masters-suunnitelmat olivat kariutuneet, niin silti minua kutkuttaa ajatus Norrisista He-Manin bondagekuteissa:

Sinänsä ajatus Masters-tarinasta jossa He-Man ajautuu kamppailemaan Skeletorin aiheuttamassa post apokalyptisessa maailmassa ei olisi lopulta edellisen elokuvan jälkeen tuntunut kovinkaan erikoiselta, sillä pois lukien muutamat hahmodesignit ja nimet oli etenkin sen elokuvan miljöö aika vierasta tapahtumapaikan ollessa planeetta Maa. Kun mukaan oli heitetty uusia tuntemattomia hahmoja, niin se ei olisi paljoa vaatinut jotta Masters olisikin ollut vaikkapa Cyborg ykkönen. Joten ns. oikea aito Masters-elokuva puuttui jo muutenkin, jolloin Pyunin näkemys ei olisi sitä aikakaan haitannut. Niin ja onhan Masters-sarjakuvissa ollutkin eräänlainen post apo-tarina jossa Adam päätyy tulevaisuuden Eternialle näkemään millaiseksi joutumaaksi kotiplaneettansa oli Skeletorin käsissä ajautunut (no okei, onhan Eternia muutoinkin jo aika karu paikka elää) ja siinä on kyborgeja lukuunottamatta tuttuja tuhoutuneen maailman tulevaisuusvisioita.

No samapa tuo, sillä Cyborgista tuli se mikä tuli ja tuskinpa se olisi yhtään sen parempi taikka huonompi ollut Mastersin nahoissa.

Niin ja vielä hetki siinä aiheessa pysyäksemme, Norrisista olisi tullut mainio Asemies. Joskin Tom Selleck olisi vielä parempi vaihtoehto.

Cyborg on mainiota B-futuroskaa. Siinä on sympaattista nykivää stop motion-animaatiota (pari sekuntia), halvan näköisiä kuminaamareita (kerran tai kaksi), hassuja vaatekokonaisuuksia, tuttua maailmatuhokuvastoa ja yleensäkin mainiota sarjakuvamaisuutta.

Eloisasti liikkuvassa Van Dammessa ei ole vielä sitä myöhemmin tutuksi tullutta egomaanisuutta vaan pikemminkin lapsenpyöreätä viattomuutta ja Cyborgissa on hetkellisesti todella veikeästi spagettiwesternmäinen musiikki (länkkäreihin liittyen mukana on Huuliharppukostajasta muistuttava kohtaus jossa lapsen niskoille pistetään rakkaan henki). Kyseessä on Pyunin parempia kyborgleffoja, vaikkakin tietenkin muiden ohjaajan teosten tavoin se on kaukana jostain James Cameronin taikka John Carpenterin visioista ja kyvyistä, mutta B-tason viihdyttävyydessään Cyborg on aikamoista nannaa. Tosin vaikka nimi esittääkin kyborgien lukumäärän yksikkömuodossa eikä täten valehtele kun elokuvassa näkyykin parista vihjailusta huolimatta vain tasan yksi kyborgi, on se silti aika suuri pettymys huomata, että leikkaamalla pois yhden tai kaksi kohtausta ja muuttamalla tittelin olisi tässä kyseessä post apoa ilman minkäänlaista robotiikkaa, kun etenkin Pyunia ajatellen sellaista pitäisi olla joka nurkasssa.

Tähdet: ***
Cyborg