Tekken (2010)

En ole Tekken-pelejä pelannut, mutta ymmärtääkseni siinä liikutaan samoissa maisemissa kuin Street Fighter, Mortal Kombat ja vaikkapa Virtua Fighter. Eli joukko hullunkurisia erilaisia hahmoja pistetään vuorotellen kamppailemaan toistensa kanssa ja vaikka peleille sekä joillekin hahmoille aina keksitäänkin jotain taustatarinaa siitä kuinka taas pitää maailma pelastaa mutanttihirviöiltä ja jonkun kaima on loppupomon ansiosta pistettty lihoiksi, niin edelleen ne ovat vain vuoronumerotappeluita. Kas kummaa, Tekken on elokuvana juuri niin yksinkertainen tekosyy jatkuville mätkimiskohtauksille, että sen kohdalla kannattaakin keskittyä eniten vauhdin hurmaan ja tappelukoreografioihin.
Pelisarjan ystävät varmastikin näkevät elokuvan eri tavoin kun minä, mutta oletuksieni mukaisen näkemyksen perusteella Tekken on tarpeeksi lähellä lähdettään.

Oletetussa lähitulevaisuudessa ovat terrorismimittelöt aiheuttaneet sen, että muutama suuryritys on saanut napattua vallan koko maailmasta ja näistä suurin, Tekken on valloittanut jenkkilän, joka on suljettua Tekken Citya lukuunottamatta sellainen rääsyläisten asuttama post apo-maailma, että rottien ja romun seassa kiiltää korkeintaan vain epätoivo sekä halu lopettaa oma tulevaisuus siihen paikkaan. Tekkenin kaupunkia ja ilmeisesti samannimistä yritystäkin johtaa hassuhiuksinen Heihachi (Cary-Hiroyuki Tagawa) ja hän järjestää kansan iloksi mätkimiskisaa nimeltä Rautanyrkki, joka siis on päähänpotkimista areenalla ja sinne haluavat kaikki joko yleisöksi taikka osallistujiksi. Jälkimmäisillä on mahdollisuus isoihin rahoihin jollaisista varsinkin suljetun alueen ulkopuoliset voivat vain haaveilla jos sellaiseen kykenisivät. Luonnollisesti Tekkeniä vastustaa kapinallisliike jonka pois pyyhkimisen ansiosta nuoren notkean kurjalan asukin Jinin (Jon Foo) äiti menehtyy ja se saa pojan täyteen kostonhimoa. Kuinkas ollakaan Jin on superhyvä lähitaistelija ja päättää hakeutua rautanyrkkikisoihin päästäkseen sen avustuksella Heihachin lähelle ja kertomaan ettei oikein pitänyt siitä mitä äidille tapahtui.
Oikea paha onkin todellisuudessa Heihichin poika Kazuya (Ian Anthony Dale), joka on tottakai myös Jinin isä. Seuraa siis sukupolvien välistä kamppailua ja löytäähän se Jin kisoista itselleen mielitietynkin kauniista Christiesta (Kelly Overton), jolla muuten on housut jollaiset olen itsekin aikoinaan suunnitellut:

Ja minulle sanottiin ettei kukaan pukeutuisi sellaisiin. 

Värimaailmaltaan turhan usein aivan saatanan rumaa suttua ja hetkittäin hieman turhan läheltä kuvattuja kamppailuja, mutta kelvollisen yksinkertaista mätkimistä jotta murjomiseleffoihin mieltyneet jaksanevat kulkea lopputeksteihin saakka. Elokuva jossa karnevaalihahmot eivät tarvitse mitään oikeita taustatarinoita kun tärkeintä kuitenkin on hakkaavan musiikin tahdissa suoritetut hakkaamiset. Ei yhtikäs mitään uutta, erilaista taikka minkäälaista edustamansa lajityypin massasta erottaumista ja yllättäen hyvin huumorintajuton elokuva, mitä ei todellakaan uskoisi nähdessään Tagawan Clint Howard-lookin:

Jää siis tappelupelifilmatisoinneissa Mortal Kombatin, Street Fighterin ja Dead or Aliven taakse varsinkin kevyessä viihdyttävyydessään, mutta pelkkänä tyhjäpäisyytenä Tekken kyllä on edellä mainittujen kanssa aikalailla samalla tasolla, joten kyllä sen osalta tämä oman aikansa jaksaa jotenkuten kantaa, mutta sen pitkälti toimintakohtausten lukumäärän kuin todellisen laadukkuuden vuoksi. Olisin kyllä kovasti toivonut vähemmän ryppyotsaisuutta kun kerran mukana on parikin selvästi humoristiseksi tarkoitettua seikkaa kun ottelut kuvataan Iron Chefin kaltaisina tapahtumina ja naishahmoissa on samanlaista (fetissi)seksikkyyttä kuin vaikkapa pelien naishahmoissa. Niistä huolimatta tämä ei onnistuu laisinkaan hyödyntämään komiikaksi tarkoitettuja elementtejä vaan on väkisin väännetyn vakavaa kuin yksinäinen tukehtumiskuolema ja esimerkiksi DOA onnistui hyödyntämään sen naiskamppailijoiden pornograafisuuden sopivan ironisesti kun taas Tekkenissä sama tuntuu pelkältä ammusten luovuttamiselta äärifeministeille.

Mainittakoon vielä tuohon naisasiaan se, että tämä ns. ammusten luovuttaminen ei ole niinkään vaatetuksen syytä sillä samanlaista pintakoreutta näissä tämän lajityypin elokuvissa näkee yleensä enemmän paljasrintaisissa öljytyissä miehissä, vaan kyse on siitä että Tekken on tunnelmaltaan aivan liiaksi turhan murjottava, jäykkä ja kireä eikä täten laisinkaan ymmärrä hyödyntää noissa muissa mainituissa elokuvissa olevaa kielen pitämistä poskessa. Koska kuitenkin kyseessä on tarinaltaan yksinkertaista ja suorastaan tyhmääkin turpaan mättämistä, niin se kaipaisi avukseen jonkinlaista keveyttä eikä tarkoituksellista painon lisäämistä ja sen vuoksi Tekken ei oikeasti innosta kuin korkeintaan niiden luunmurtamiskohtausten ajan, ja silloinkin sitä saattaa antaa kehut vain niiden lukumäärälle kuin joustavalle harkitulle akrobatialle.
Siispä vain pahimpaan potkimiselokuvanälkään.

Katsotaan uudestaan sitä Tagawa/Howard-kuvaa.

Tähdet: *
Tekken