West Wing, osa. 1 (The West Wing, pilot, 1999)

Tästä on jo hyvä tovi aikaa kun uusiokeskuksen vhs-muureja läpikäydessäni löysin paljon mukavaa ja mielenkiintoista, kuten muun muassa tämän West Wingin pilottijakson. Tässä tapauksessa huomioni herätti itse sisällön sijaan pakkaus joka ei aivan tavanomaiselta markettihyllykamaa muistuttanut ja kun huomasin kasettien joukossa muitakin vastaavia ilmentymiä (kuten Älä kerro äidille-pilotti) niin päätin nimenomaan suojakotelon erilaisuuden vuoksi ottaa West Wingin mukaani. Kyseessä ei selvästikään ole laajempaan/kaupalliseen levitykseen tarkoitettu painos, mistä kielii jo kannessa olevat vajavaiset tiedot, mutta samalla kasetit ovat ns. virallisen oloisia ja useampi vastaavanlainen neloskanavan kasetti viittaa ettei kyseessä ole siis myöskään mikään piraattijulkaisu. Uskonkin tämän West Wingin ja muiden näkemieni kasettien olevan jonkinlaisia promootiokappaleita, tms. ja koetinkin udella varmistusta neloskanavalta, mutta vastausta en ole saanut. Luulivat kenties kyseessä olevan minun puoleltani vitsi taikka eivät sitten vain välittäneet asiasta. Samapa tuo, mutta olisi kiva tietää mihin tarkoituksiin nämä kasetit oli tehty ja mihin niitä oli luovutettu, kun eipä noita pahemmin mistään kirppareilta ja vastaavista tuppaa löytämään.

Kuten pilottijaksot yleensäkin niin myös West Wingin ensimmäinen osa vaikuttaa suurelta osin hahmoesittelyiltä ja peruskaavan osoittelulta sen sijaan, että se oikeasti ottaisi mitään varsinaista myöhäisempään vaikuttavaa juoni-ideaa käsittelyynsä. Näin ollen varsinkin televisiosarjojen ajan myötä tulevan luonnollisen kehityksen puute johtaa vielä tässä vaiheessa hieman karrikoituihin hahmoihin ja vaikka mukana ei nyt olekaan mitään minulla on sisko jota ei enää seuraavassa jaksolla olekaan ja häntä ei enää koskaan mainita-juttuja taikka pilotin jälkeen tehtyjä näyttelijävaihdoksia ei näekään niin henkilöiden luonteet ja visuaalinen merkillepantavuus ovat myöhempiä aikoja odotellessa hieman yksinkertaistetumpaa.
On leppoisan rauhallinen, mutta tarvittaessa jämäkkä demokraattipresidentti Jed Bartlet (Martin Sheen) ja hänen johtamansa hallinto joka koostuu hiukan kyynisistä veteraaneista (mm. John Spencer), takakireistä pilkunviilaajista (mm. Allison Janney), mutta ennen kaikkea nuorekkaista idealisteista (mm. Rob Lowe, Bradley Whitford, Janel Moloney) ja kaikkia yhdistää "kaikkien aikojen suosituimman demokraattipresidentin" idolisointi, joten vaikka ajoittain joku saattaakin poiketa ruodusta kyseenalaistamalla johtajansa päätöksiä niin Bartletin hypnoottinen isällinen puhe lähes poikkeuksetta muuttaa mielen. Demokraatit kuvataan sanavalmiina verbaaliakrobaatteina joilla on aina sopivan humoristinen pilke silmäkulmassa kun taas peruskliseiden mukaisesti republikaanit ovat lähes aina väärälle jalalle heränneitä ja valmiita kaikkin mahdollisiin juonitteluihin aina Rosemaryn vauvasta huoneeseen 237. Toki siellä republikaaneissakin esiintyy aina hetkittäin muutakin, eli ns. hyvyyttä, mutta eihän vastakkainasettelusta tulisi mitään jos ei kuitenkin sopivan tarkoituksella korostettaisi eroja. Niinpä heti tässä ensimmäisessäkin jaksossa osoitetaan republikaanien olevan uskonnosta puhuvia kiukkupusseja jotka vastustavat pornoa. Ja kuten aina yhdysvaltalaisesta poliitikasta puhuttaessa muitakin puolueita otetaan sivulauseissa esille, mutta todellisuudessa vaihtoehtoja ei niinkään ole kuin kaksi ja muu poliittinen merkityksellisyys tulee esille esimerkiksi teollisuusalojen muodossa.
Sarjan edetessä koetaan tuttuja politiikkaan liittyviä aiheita kuten sodan uhkaa jossakin päin maailmaa, joku jää kiinni avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja joutuu siksi median silmätikuksi pilaten siten uskottavuutensa, pitää neuvotella kilpailijoiden kanssa ja tietenkin jotkin vaalit ovat koko ajan lähestymässä. Samoin draamasarjoille tyypilliset työtovereiden suhteet ovat esillä platonisina ja vähemmän sellaisina, erot sun muut pukkaavat päälle ja jollakulla on aina jokin sairaus alkoholismista syöpään, joten sinänsä oli kyseessä tämä ensimmäinen osa taikka jokin jälkimmäisistä niin jos jenkkipolitiikka ei sytytä on aina tarjolla pääaihepiiristä riippumatonta rutiinidraamaa. Tosin lienee sarjan nimestä ja henkilöiden ammatista huolimatta liioittelua kutsua West Wingia niinkään varsinaiseksi politiikkasarjaksi, sillä ajoittaisesta oletetusti tekijöiden omasta poliittinen suuntaus-propagandasta huolimatta kyseessä on samalla aivan "tavallinen" draamasarja jossa henkilöt voisivat olla töissä yhtä hyvin palolaitoksella kuin pitseriassakin ja juuri ihmissuhdekoukeroiden ansiosta poliittisuus ei ole niin painostavana lastina etteikö sarjaa voisi katsoa täysin tietämättä amerikkalaisesta puoluetoimminsta, tms. Joskin todettakoon, että kyllä se presidentin virkakoneistossa työskenteleminen värittää aiheet, eikä mikään saippusarjamainen minä olen isäsi ja äitisi ja sheikki pelastaa-juttu ole turvonnutta päällekäymistä.
Tämä poliittisuuden keventäminen muilla seikoilla olikin varmasti osasyy sarjan pitkäkestoisuuteen sillä kyseessä ei ole mitään eduskunnan kyselytuntia, vaan sarjaa on helppo katsoa myös sellaisen henkilön joka on tietoinen poliitikoista ja heidän toiminnastaan vain keltaisen lehdistön lööppien kautta. Erittäin suurena apuna ja varsin vahvasti sarjan energistä tyyliä nostattavana seikkana on kirjoitus joka hyödyntää vahvasti altmaniaanista tyyliä jossa puhutaan sanamääräisesti runsaasti sekä usein aiheen vierestä ja kiitos erittäin hyvin rooleihinsa sopien henkilöiden puhe kuulostaa luonnolliselta jolloin esimerkiksi vuoropuhelu onnistuu olemaan samanaikaista päällekkäin puhumista, kuten se monesti on oikeastikin vähänkin pulputtavammassa keskustelussa. Kevyehkö humoristinen suuri small talk tekee raskaistakin poliittisista pulmista sopivan kokoisia helposti nieltäviä suupaloja, mutta ajoittain vakavampaa otetta kaipaava saattaa jopa tuskastua siihen kuinka asioita ei välillä tunnuta otettavan tarpeeksi tiukasti, varsinkin jos itsellä on jokin vahva aatemieltymys. West Wing onkin hieman kuin Spin Cityn ja Bossin välimuoto ja siten pinnallisesta aihepiiristään huolimatta kaikille sopivaa draamaa.

Tästä huolimatta ja juuri siitä syystä huomasin itse sarjan pyöriessä televisiossa, että vaikka nautinkin aihepiiristä, hyvien näyttelijöiden yhteensopivista kemioista ja sarjatulipuheesta, niin samalla se ilmavuus aiheutti sen etten koskaan oikein tuntenut menettäneeni mitään jos osa tai useampi jäi näkemättä ja siten se jonkinlainen koukuttavuus jäi ainakin omalta kohdaltani uupumaan. Jokainen katsomani jakso tuntui kuitenkin miellyttävältä kokemukselta, mutta kertaakaan ei mieleeni jäänyt takomaan ajatus, että haluan nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu. Näin ollen ensikokemukseni tästä pilottijaksostakaan ei hahmoesittelyineen saanut minua palaamaan itsensä vuoksi seuraavan jakson pariin, vaan sen teki pikemmin kanavapujottelusattuma ja nyt uusintakatselun kokiessani en edellenkään ajattele, että tätä olisi ns. pakko katsoa vaan jos sen näkee niin sen näkee. Joten parhaimmillaan tämäkin sarja on nähdessä muutama jakso putkeen ja antaa jonkinlaisen tottumuksen sekä ehdollistamisen tehdä tehtävänsä, sillä kuten jo totesin niin onhan tämä hyvin näyteltyä ja kirjoitettua draamaa, jolloin jaksoja katsoo kyllä ilokseen jos sellainen sattuu ruudulla pyörimään.
Mutta palataanpa tämän pilottijakson pariin jossa siis esitellään sarjan päähahmot ja se tehdään mahdollisimman posiitivisesti, jolloin jokainen on kellon ympäri ahkerasti työskentevä maailman paras sanavalmis ihminen, joten positiivinen kiva fiilis liennyttää poliiisen suhmuroinnin minimiin ja tällöin myöskin kun jakson punaisena lankana oleva suuri onnettomuus kutsuu kaikki sankarit yhteen on kyseessä hellyyttävä presidentin kompurointi polkupyörällä jonka vuoksi tuli söötti pipi. Sivussa puhutaan niitä näitä laittomista siirtolaisista, tms., mutta mustelma on se pehmeä lasku poliitikan maailmaan.
"I'm going to make a suggestion which might help you out, but I don't want this gesture to be mistaken for an indication that I like you."

Hauskaa muuten on se, että silloin kun sarja alkoi niin muistelen siitä puhuttaneen aika vahvasti Rob Lowen paluuna parrasvaloihin ja tokihan sarja toi Lowelle runsaasti huomiota, mutta vaikka sen vuoksi aluksi saattoikin katsoa West Wingia Lowen sarjana niin jo ensimmäisestä osasta saakka on selvää, että kaikille hahmoille kirjoitettiin yhtä merkityksellistä sanottavaa ja tehtävää. Siitäkin huolimatta, että pilotissa Lowen esittämä lehdistösihteeri saa änkyttää sänkyseikkailustaan prostituoidun kanssa ja on siten aiheena raflaavampi kuin jokin maahanmuuttopolitiikka.
Ensimmäistä osaa ajatellen mielenkiintoisempaa lienee silti se, että tämä "kaikkien aikojen suosituin demokraattipresidentti" ja näyttelijänimenä suurin suorittaa sisääntulonsa vasta 34 minuutin kohdalla (jakson pituus n. 40 minuuttia) ja keskeyttäen demokraattien sekä republikaanien uskonväittelyn todeten "olen Herra, sinun Jumalasi..." kuin kyseessä olisi suurikin paljastus Snake Eyesin kasvojen tapaan.

No, ehkä joku sarjaa katsomaan aloittanut ei todellakaan tiennyt Martin Sheenin olevan mukana ja tuo riitti aiheuttamaan OMG!:t.

Tähdet: ***
West Wing, osa. 1