Koska muutenkin hyvä palkitaan aina pahalla niin ensimmäisessä elokuvassahan Jean-Claude Van Damme esitti miestä joka halusi kostaa pahalle potkunyrkkeilijälle veljensä halvaantusinen. Tietenkin hän voitti ottelun ohella ymmärryksen lähitaistelujen henkisyydestä (jep) ja ettei naamaan potkiminen edes spagaatilla ole se kaikkein tärkein seikka, sillä tärkeämpää on murskata vihollinen alkulimaksi saakka. Niin ja se palkkiohan tuli tietenkin siten, että kakkososassa saamme kuulla tuon ensimmäisen elokuvan pahiksen, Tong Pon (Michel Qissi) hyväksyneen häviönsä ampumalla Van Dammen esittämän hahmon. Eikä Van Damme edes nyt esitä itseään. On siis aika seuraavan veljen astua näyttämölle ja tämä onkin Sasha Mitchellin esittämän nuoren lyöntipotkulupauksen Davidin tarina.
Ihan sivuhuomautuksena todettakoon, että Sasha Mitchell on Lorenzo Lamasin ohella toinen lähitaisteluelokuviin panostanut näyttelijä joka oli itselleni alunperin tutumpi ns. saippuasarjasta. Lamasilla se oli Falcon Crest ja Mitchellilla Dallas. Joskin näiden kohdalla saippuasarja on hieman väärä termi, sillä olivathan molemmat aika eri sarjassa painivia kuin tyypillinen kaunarit-kama.
No mutta kuitenkin, David Sloan on siis lahjakas potkija joka on voittanut useita palkintoja, mutta tuntee olonsa alempiarvoiseksi verrattuna edesmenneisiin veljiinsä ja onkin heidän kuolemiensa vuoksi lopettanut kilpauransa. David pyörittää pidettyä, mutta kaupallisesti heikoissa kantimissa olevaa potkimissalia ja koettaa opettaa paikallisille kadonneille pojille mitä tarkoittaa reilu peli ja lähitaisteluihin aina näissä tarinoissa väkinäisesti liitetty henkisyys. Rahaongelmat ovat ratkeamassa kun lipevä urheilumoguli Maciah (Peter Boyle) haluaa pistää Davidin kyvyt ja maineen rahaksi, mutta nuoriherra kieltäytyy puhumalla lööperiä jostain itsekunnioituksesta ja kasvusta pettymysten kautta. Tosiasiassa Davidin mieli vetää takaisin yleisön eteen potkimaan vastustajia, mutta se veljien kohtalo toimii varoitusmerkkinä. Tarpeeksi usein kun niistä veljistä muistutellaan niin sekä Davidia että katsojia alkaa se kovasti kyllästyttämään ja onhan se mentävä kilpailemaan. Toki Davidille annetaan oikeamielinen motiivi kun on pidettävä salin ovet auki jotta kodittomat muksut saavat suojan, kuinka oma yli-innokas suojatti menee kokemaan luitansa murskaavan ottelun kenenkäs muun kuin pahan Tong Pon kanssa ja on muutenkin aika Davidin viimein päästä oikaisemaan sukunsa kokemat vääryydet. Lisäpontta annetaan tietenkin siitä, että pahikset ampuvat Davidia jalkaan ja tappavat hänen avustamansa pikkupojan, joten mukaan saadaan masennukset sekä fyysisemmät vaivat jotka on voitettava ennen nousua voittajaksi, että eiköhän siinä ole tarpeeksi, joten aikuisrockballadit soimaan.
Ihan kelvollinen toisinto edellisestä elokuvasta. On samat mukafilosofiset puheet, kosto läheisen puolesta, ymmärrys siitä ettei hakkaaminen ole vastaus ja vastaukseksi annetaan hakkaaminen. Isommaksi elokuvaksi taikka suuremmalle yleisölle suunnatuksi ei Kickboxer kakkosta voi kutsua, mutta onhan se kuitenkin suurempiin piireihin pyrkivien jatko-osien tapaan hieman kiillotetumpi versio ja se ilmenee aina kauniskasvoisemmasta Sasha Mitchellista vähemmän törkyisiin tapahtumapaikkoihin. On musiikkivideomaisia treenimontaaseja, myyttisiä opetuksia, siivilävaloa ja runsaasti dramaattisia hidastuksia. Sankari hakataan kiisseliksi ja nousee voittajaksi. Kliseet ovat kunnossa ja rytmitys tarpeeksi hyvin rullaava, että vaikka elokuvan saattaakin unohtaa jo lopputekstien aikana niin edeltävän ajan se tappaa ajan suht' sujuvasti.
Loppuottelu Tong Pon kanssa on jotenkin hätäisen oloinen, aivan kuin olisi liian myöhään huomattu, että sellainenkin pitää saada mukaan.
Pois lukien Mitchellin hieman ärsyttävä Jersey Shore-puhetapa ei hän ole mikään huono valinta pääosaan, sillä hän vetää osansa mukavan rennosti ja miehen liikkeissä on tarvittavaa notkeutta lähitaisteluelokuvaan. Hiukan persoonattoman oloinen hän kyllä on ja se lieneekin syy miksi hän ei koskaan noussut oikein kunnolla edes puolimerkittäväksi nimeksi edustamassaan elokuvan lajityypissä. Hän on kuin Michael Dudikoff ilman American Ninjan kaltaista nimeä tukenaan.
No, jos Mitchell ei sitä persoonallisuutta suuremmin tarjoilekaan niin sitä riittää sivuosissa kun mukana on B-sarjan merkkinimiä ja joitakin oikeasti lahjakkaitakin näyttelijöitä. On Peter Boyle, John Diehl, Cary-Hiroyuki Tagawa, Matthias Hues ja edellisen elokuvan mentoria esittävä mainio Dennis Chan palaa osaansa (kuten on tehnyt niin muulloinkin ja tulee näköjään tekemään myös vastaisuudessakin).
Kickboxer on sellainen elokuva jonka kohdalla eivät jatko-osat kuten tämä varmastikaan yllättäneet ketään. Kyse ei ole niinkään siitä, että oliko ensimmäinen elokuva iso kaupallinen hitti taikka tasoltaan kovinkaan laadukas, koska tälläisen kohdalla riittää se ettei mennä pakkasen puolelle ja aina siitäkään ei ole haittaa. Kyseessä on enemmänkin elokuva jolla on nimi jota voi käyttää hyväkseen vaikka missä. Sama se liittyvätkö jatko-osat juonellisesti aiempiin, viedäänkö potkunyrkkeilijää manalaan vaiko avaruuteen, kunhan se on nimeltään Kickboxer ja sellainen nimellisyys riittää. Silti uskoisin se tulevan jopa joillekin jatko-osissa mukana olleille yllätyksenä, että Kickboxer-sarjaan liittyviä elokuvia on jo nyt viisi kappaletta ja lisää on tulossa. Tämän kakkosen ohjannut Albert Pyun kun on Sasha Mitchellin kanssa pukkaamassa tänä armon vuonna 2015 kaksikin Kickboxeria, joista mielenkiintoisesti ensimmäisessä, Kickboxer: City of Bloodissa Mitchell on nimetty edelleen David Sloaniksi, mutta jälkimmäisessä, Kickboxer: Empire of the Deadissa hän on David Anderson. Oletettavaa tietenkin on, että nämä ovat vain niitä nimellisiä Kickboxereita taikka sitten muualla toimivat tuottajat ovat pistäneet kapuloita rattaisiin, sillä kas kummaa, sieltähän on tulossa tänä vuonna myös ns. virallinen remake jossa sivuosassa on itse Van Damme.
Oli sieltä sitten ulostautumassa mitä tahansa ja olettavaa onkin, että Pyunin elokuvat kokenevat ainakin jonkinlaisia muutoksia, niin tämä alkaa kuulostamaan joltain bänditouhulta jossa saman yhtyeen erkaantuneet jäsenet kiertävät saman nimen alla mutta kaukana toisistaan. Minulla onkin sellainen musitikuva, että olisin lukenut jostain että vuosi tai muutama sitten olisi brittiläinen The Damned-yhtye kiertänyt kahdessa muodossa, mutta samapa tuo, sillä varmaksi esimerkiksi voidaan aina ottaa Boney M joka keikkailee varmaan tälläkin hetkellä viidessä paikassa samanaikaisesti.
Tähdet: **
Kickboxer 2: the Road Back
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti