Quiet Thunder (1988)

Afrikassa majaileva renttulentäjä Max (Wayne Crawford) raapii kasaan viinabudjettiaan lennättämällä turisteja ja huijaamalla heiltä pennosia. Ollessaan dokaamassa erään vallanhimoisen pikkudiktaattorin juhlissa Max pyrkii pokamaaan senaattorin vaimoa Karenia (June Chadwick) ja yhdessä he sattuvat näkemään kuinka paha neukkupoliitikko Vasili (Victor Steinbach) järjestää salamurhan tukeakseen toista pikkudiktaattoria vallananastuspyrkimyksissään, jolloin kännilentäjä ja hienostoleidi joutuvat pakenemaan sekä pakkolaskeutumaan savannille. Mukana myös Maxin uskottu apulainen Two Days (Ramalao Makhene).
Ollessaan eräänlaisia haaksirikkotuneita ja kaukana kaikesta sivistyksestä päästään tietenkin näkemään niitä perusjuttuja jossa kermaan kuuluva Karen ei kestä ulkoilmaelämää ja jurrissa oleva Max on pelkkä urputtava moukka, joten pariskunta riitelee muka hupaisasti ja katsojan tulisi uskoa heidän välillään kipunoivan romantiikan kekäleet. Pökäleet on tosin tässä tapauksessa kuvaavampi termi, sillä pariskunnan kemia ja elokuva itsessään on kaikin puolin sellaista kakkia, että haju tunkee läpi televisioruudun.
No kuitenkin, pahat neukut apunaan pikkudiktaattorin sotilaat jahtaavat Maxia seuralaisineen ja aivan tarpeettomasti kolmantena pyöränä mukana oleva Two Days kupsahtaakin luotien voimasta, jättäen pääkaksikon oman onnensa nojaan. Olisipa se ollut minä joka Two Daysin kohtalon koki. Mutta kun ei niin ei.

Oletettavasti Quiet Thunderin tarkoituksena on ollut hyödyntää Vihreän timantin metsästyksen kaltaisista elokuvista nälkäisiksi jääneitä katsojia ja jokunen (minä ja joku toinen) siihen täkyyn tarttuikin, mutta sen verran vähälihaista ja tomuksi kuivunutta kamaa tämä on, että kannattaa ennemmin vaikka hakata päätä seinään. Crawfordin ja Chadwickin liekki on niin olematon, että Jennifer Lopezilla ja Ben Affleckilla oli uskottavampi suhde Giglissä. Ihan oikeasti, Giglissä. Toisaalta pääparin olematon yhteys on kyllä linjassa kokonaisuuden kanssa joka on niin puuduttavaa elokuvaa, että katsojan näköyhteys elokuvan tapahtumiin katoaa ja sumenee  helposti vaikka kuinka koettaisi keskittyä tapahtumattomiin. Miten seikkailu erämaasssa, vuolaissa koskissa ja luotisateissa voikaan olla näin tylsää. Ainakin siten, että jokainen kerta kun jokin ns. jännitysosuus alkaa niin se tyrehtyy alkutekijöihinsä aivan kuin ohjaaja olisi päättänyt, että kun seikkailu alkaa ei sillä olekaan väliä, joten mennään vaikka kahville. Sitten joku on sujauttanut kaikille kofeiinitonta ja kun jo tylsistyneet elokuvantekijät ovat palanneet takaisin kuvauspaikalle ei mikään enää kumoa tylsistymistä. Ponnetonta, ilotonta. Ere Kokkonen, sinäkö siellä?

Katsokaa kuinka hieno sorcerermaisen jännittävä kansi tällä voisi olla

(muistaakseni suomikasetti oli julkaistu tuolla kannella. Tai ainakin muistan nähneeni jonkin kasettijulkaisun kyseisellä kuvalla) ja tämä on se mikä minulla on

Voih!
Elokuvassa muuten tosiaan on kohtaus jossa sankariduo pakenee pahiksia siltaa pitkin.

Joo, ei se kovin vaikuttava kohtaus ole. Olisivat mielummin vaikka näyttäneet tuota kansijulistetta. Edes minun dvd-versiossani olevaa.

Kun nyt tuosta Sorcererin maininnasta tuli mieleen Tangerine Dream, niin on toki myönnettävä, että tässä Quiet Thunderissa on muutamaan otteeseen sellainen synkän jylhä syntikkamusiikki soimassa (hieman samanhenkinen kuin TD:n cover Walking in the Airista) joka aiheutti mielihyvää. Ei kylläkään siksi ettäkö se olisi jotenkin erityisen onnistunutta, vaan koska se maata järisyttävä eeppisyys soi usein aivan vääränlaisissa kohtauksissa kuten rennon rauhaisan luontokävelyn aikana.

Tähdet: ~
Quiet Thunder