Hirttäkää heidät (Hang 'em High, 1968)

Viaton lehmipoika Jed Cooper (Clint Eastwood) päätyy karjavarkausepäiltynä hirtetyksi koska lynkkausjoukko ei ole laisinkaan suostuvainen tarkistamaan josko syytetty olisi joutunut vilunkipelin uhriksi. Kyseessä ei siis ole hyvä alku entisen lainvartijan aikeille aloittaa karjatilallisen ura, mutta Jedin onneksi sattumalta paikalle sattunut sheriffi ehtii estämään roikkumaan jätettyä miestä kuolemasta jotta asia voitaisiin uuden mahdollisen hirttotuomion myötä selvittää tuomarin edessä. Hetken viruttuaan vankilassa pohjasakan seurassa ja odottaen mahdollista toista lopullista kohtaloaan saadaan oikea syyllinen kiinni ja Jed vapautetaan, mutta pelkkä kädenpuristus ei syyttömänä kärsineen miehen mieltä rauhoita. Sen yhdeksän verenjanoisen hengen possen olisi saatava kokea sama mitä Jed joutui käymään läpi ja niin mies suostuukin tuomari Fentonin (Pat Hingle) ehdotukseen lainvartijaksi palaamisesta, sillä sen turvin hän voisi saalistaa tuon lynkkausjoukon jäsenet kiinni. Elävänä vaatii Fenton jotta heidät voidaan tuomita kuolemaan, mutta kostoa vaativalle Jedille se voi olla liikaa toteltavaksi.

Pidän kovasti elokuvan ideasta jossa hirtetty kuolleeksi uskottu oikeudenpuolustaja palaa vaatimaan enemmän silmää silmästä kuin lakikirjan määrittelemää oikeutta ja tekee työnsä virallisena lainvalvojana jonka tulee kuitenkin noudattaa sekä omatuntoaan että ammattinsa sääntöjä, mikä tietenkin aiheuttaa oikean ja väärän ongelmia. Tätä tuodaankin ajoittain mainiosti esille kun Jedin pitäisi pystyä huomioimaan työhönsä kuuluvan ehdottomasti muutakin kuin omat halut, mutta takaraivossa hakkaa koko ajan halu maistaa verta. Välillä Eastwoodin hahmosta tuleekin siksi esille kiintoisaa tunneongelmallisuutta kun hän ihan ymmärrettävästi kokemansa vuoksi vaatii syyllisille saman mutta lopullisemman kohtalon ja silti kuitenkin kohdatessaan muita sivullisia lynkattavaksi joutuvia on oman henkensä uhalla valmis puolustamaan heitä, tietäen kuitenkin vievänsä pelastettaviaan kokemaan lain määräämänä saman tuomion. Siksi onkin hieman surku, että elokuvassa ei enemmän painoteta sitä, että lynkkausporukat koostuisivat enemmänkin tunnekuohuissa olevista ajattelemattomista tavallisista ihmisistä, vaan suurimman osan heistä näytetään olevan sellaisia sikoja, että mitä nopeammin luoti löytää tiensä heidän sisuksiinsa sitä parempi. Hyvän ja pahan eroja sekä niiden yhtäläisyyksiä puntaroidaan erityisen maittavasti Eastwoodin kostajasheriffin sekä hirttotuomari Hinglen keskusteluissa, joista jälkimmäinen haluaa hengen hengestä, mutta vasta kun asiasta on mustaa valkoisella ja kun Eastwoodin hahmo alkaa perääntymään aikeissaan on Hingle kiukkuinen sillä ainoa halumansa tuomio on kuolema ja nyt se tehdään vain tuomarin oikeudella.

Tämä on erinomaisen viihdyttävä kostolänkkäri, joka kuitenkin olisi kaivannut hieman enemmän likaa ja kulumaa rattaisiinsa. Moraalisista ongelmista olisi voinut tehdä syvempiä niin etteivät elokuvan hahmot olisi liian selvästi kohtalonsa ansaitsevia, vaan lähempänä Eastwoodin hahmon syytöntä syyllistä. Siellä on kyllä pari erinomaista kohtausta joissa ns. pahishahmo osoittaa ansaitsevansa muutakin kuin kuoleman opetuksekseen, mutta pääosin kaikki jotka kohtaavat rangaistuksensa saavat sen ansaitusti. Kolkko aloitus ja sitä seuraava Jedin mission ensiaskeleet toimivat vakuuttavasti, mutta mitä pidemmälle mennään ja mitä enemmän sankarimme rupeaa kyseenalaistamaan toimiaan alkaa elokuvan tarinakin muuttumaan liian perinteiseksi oikeuden hyveelliseksi vaalimiseksi. Hemmetin ison plussan Hirttäkää heidät olisi saanut lopettamalla 25 minuutttia ennen päätöstään, kohtaukseen jossa jahdatut miehet ampuvat Eastwoodia raukkamaisesti selkään, sillä se tapahtuu juuri tilanteessa jossa sankari oli alkanut vakavasti kyseenalaistamaan tekojen oikeutusta ja iskemällä juuri siinä vaiheessa naamaan olisi elokuva pistänyt todenteolla miettimään kohtalon julmuutta.
Lisäksi elokuvaa vaivaa liiallinen visuaalinen puhtaus kun kaikki on liian valoisaa, hahmot siististi pukeutuneita ja muuta sellaista kuvallisesti kilttiä. Kenties syynä on ohjaaja Ted Postin perimää Lännen tie-sarjasta, mutta Hirttäkää heidät olisi aiheensa vuoksi kaivannut rosoisempaa otetta sisältönsä ohella kuvansa reunoille. Jedin tiukasti ylös napitettu paita ja huomion kerääjänä toimiva huivi ovat tietenkin keinoja peitellä hänen eräänlaista tulipunaista kirjaintaan, mutta prässäyksen sijaan vaatteissa olisi voinut olla ryppy tai pari, koska tälläinen vie juuri sinne Lännen tien studiovaatturin suuntaan kuin villiin länteen. Se jonkinlainen puhdas tv-sarjamaisuus ei jää vain ulkoasuun sillä kohtausten tarinan kuljetus on toteutettu kuin mainoskatkoja ajatellen, eli sopivin väliajoin tulee sellainen puolittainen cliffhanger varmistamaan ruudun ääreen palaamisen. Loppukin huutaa, että seuraava osa tulee samalta bat-kanavalta samaan bat-aikaan.

Dominic Frontieren säveltämä tunnusmusiikki on kyllä miellyttävää kuunneltavaa kaikessa tarttuvuudessaan, mutta parhaiten elokuvasssa toimii hänen musiikistaan ne huuruilevimmat huminat kuin iloinen ratsulaukka.

Näin ollen samankaltaista kuolleista paluun kostoteemaa seuraava Eastwoodin Ruoska on elokuvana kuin korjattu versio ja siten suositeltavampi kokemus, mutta vaikka samanlaineen lähes helvetilliseen painajaiseen ei Hirttäkää heidät kertaakaan yllä niin se on siltikin hyvin miellyttävä jenkkilänkkäri. Tämä siis tuskin tämä aiheuttaa todellista pettymystä kenellekään, mutta jäänee helposti enemmälti sinne Eastwoodin keskinkertaisempien westernien joukkoon.
Ja kun tuo Ruoska nyt tuli esille niin siinä se ns. korjattu osuus näkyy jo vaatteissakin.

Dennis Hopperilla on pikkurooli seinähulluna vankina ja ottaen huomioon miehen paha trippi-esiintymisen, elokuvan tekovuoden ja Hopperin itsensä niin hän taisi olla vain oma loistava itsensä.

Tähdet: ***
Hirttäkää heidät