Riivattu (Insidious, 2010)

Uuteen taloon muuttaneella Lambertin perheellä on pulmia, sillä täällä vaikuttaisi kummittelevan ja tämä henkiolento vieläpä pukkaa yhden perheen pojista koomaan. Muutto muualle ei korjaa asiaa sillä kummitus on pesiytynyt koomapoikaan, mutta spiritismi-istunto valaisevan tehosekoittimen ja kaasunaamarin avustuksella voi olla avuksi. Jos ei, niin ehkä sitten sukellus pumpuliin.

Riivatun osakseen saama menestys saa minut hieman oudoksumaan, että miksi, sillä vaikka tämä ei mielestäni ole mikään oikeasti huono elokuva, niin eipä sen The Amityville Horror kohtaa Patrickin-kombinaatio nyt kovin erikoiselta tunnu, varsinkaan kun toteutuksessa ollaan enemmän siellä Amityvillen turvallisella keskitiellä kuin Patrcikin erikoisuudessa. Ymmärrän toki, että pienellä budjetilla ja suht' tunnetuilla tekijöillä oli varmastikin aika turvallista olettaa elokuvan saavan kaupallista menestystä osakseen, kun elokuva kuitenkin on ihan perushyvää tavaraa kaikilta osin, mutta sitä positiivisen kritiikin määrää hieman hämmästelen siksi, että kyseessä on kuitenkin vain ja pelkästään ihan hyvää kauhistelua. Siis tottakai voin vetää takataskusta (minulla ei muuten ole yhtäkään housumallia jossa olisi takataskut) metrien pituisen listan paljon huonompiakin kauhuelokuvia jo pelkästään vuodelta 2010, mutta jokainen Poltergeistin, Amityvillen, The Changelingin ja niin edelleen ja niin edelleen nähnyt tietää jo mitä Riivattukin sisältää ja koska näiden elokuvien oppeja on noudatettu lähes orjallisesti, niin yllätyksiltä vältytään liiaksikin. Ja jos jotain, niin Riivattu todellakin ainaa muiden elokuvien tutuksi tekemiä ideoita lähes nolostumiseen saakka, enkä täten voi laisinkaan hyväksyä tätä IMDb:stä lainattua informaatiota: "Writer Leigh Whannell stated at the Toronto Film Festival that when he wrote the film he had a list of horror movie clichés posted above him, so he could avoid using them. He said the first one was to make sure the family moved into a new house once the haunting started."
Viimeistään Entitystä tutun Barbara Hersheyn rooli todistaa päinvastaisesta. Jos Whannell tahtoi tuon esimerkkinsä mukaisesti välttää Amityvillen kaltaista rakennetta jossa perhe muuttaa taloon jossa kummittelee ja nokkelasti päätti, että sieltä pois muuttaminen ei muuta asiaa, koska kummitus seuraa perässä, niin joku olisi voinut muistuttaa juurikin Entitysta jossa tapahtuu juuri näin ja täten Hersheyn palkkaaminen mukaan ei ainakaan tee Riivatusta siltä osin kovinkaan uniikkia. Sitten kun mukaan heitetään Poltergeistmaiset hieman hassun erikoiset aavetutkijat, selvästikin Manaajasta lainatut Captain Howdy-välähdykset, se joka samperin nykykauhussa mukana oleva ns. pelottava kakara, Hohdon käytävähallusinaatiot niihin kaksostyttöihin saakka, The Changelingin kylmäävä pianomusiikki ja muutamat muut ajatuksia toisaalle vievät seikat (jopa se Amityvillen perhemurha on samankaltaisena mukana), niin mitä omaa Riivatulla oikeastaan on esitettävänään. Ehkä se on se Riivatun juttu, että se onkin jonkinlainen kummituselokuvien best of ja sen saamat kehut tulevat nimenomaan oman lajityypin tuntemuksesta, aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen tarkoituksellinen tribuuttiteos (joka selittäisi paremmin Hersheynkin ja hänen hahmonsa taustatarinan). Sen minä ymmärtäisin, sillä vaikka ne lainaukset vievätkin minun silmissäni kaiken terän Riivatulta, niin yksittäisinä osina ne lainausten käytöt ovat parhaimmillaan jopa loistavia, mutta silloin ei ehkä pitäisi sanoa halunneensa välttää kliseitä, koska vaikka ne eivät ehkä sanakirjamerkitykseltään oikeita kliseitä olisikaan, niin tälläisessä klippikokoelmassa ne ainakin tuntuvat sellaisilta. Olisin siis ollut tyytyväisempi jos oltaisiin unohdettu se amityvillefiilis ja hypätty sinne The Cell/Dreamscape/Sandman-tyyliin syvemmälle ja unohdettu peruskummitukset.

Jos ei kuitenkaan ole nähnyt noita esimerkkeinä mainittuja elokuvia, tai pystyy täysin sulkemaan ne mielestään, toiminee Riivattu varmasti paremmin.

Tähdet: **
Riivattu