Fix on siis se dokumentti josta Ministryn Al Jourgensen ei ollut iloinen ja vaikka tätä enimmäkseen vuoden 1996 Sphinctourin aikana kuvattua videomateriaa katsoessa ymmärtääkin miksi mies meni haastamaan tekijät oikeuteen, niin osittain hän saa kyllä myös syyttää itseään lopputuloksen ollessa vähemmän mairitteleva. Jourgensen vaimoineen kun näki Fixin kuvaavan hänet kuolaavana ääliönarkkarina, niin ymmärrettävästi se ei ollut edes addiktin mielestä miellyttävä näky, mutta toisaalta kun mies itse pariinkiin otteeseen piikittää kameran edessä, niin mitä hän luuli lopulliseen elokuvaan päätyvän. Eikä se grillatun broilerin naiminen ainakaan auta jos haluaa esiintyä selväjärkisenä. Joten kyllä herra itse pitää huolta siitä, että sekoilevan narkkarin maine pysyy voimissaan.
Jourgensenilla kyllä oli myös aihetta olla kiukkuinen, sillä vaikka mukana onkin puhuvia päitä kuten Kornin Jonathan Davis, Toolin Maynard James Keenan ja levy-yhtiön edustajia jotka kehuvat Jourgensenin musiikillisia lahjoja, niin kun kolmatta kertaa näytetään samaa piikitystilannetta ja leikataan biletilanteiden sekoiluja sellaiseen muotoon, että niissä musiikillinen antisankari näyttää olevan vitsikkyyden sijaan tosissaan ollaan Michael Mooren maaperällä, jossa lajityyppiin kuuluen ohjaajan puolueettomuus katoaa opportunismin alle. Erittäin vastenmielistä on se, että Freel muokkaa jopa tilanteet joissa keikalle valmistautuva yksikseen keskittyvä Jourgensen vaikuttaakin olevan sisäisen rauhan etsinnän sijaan vain yksinkertaisesti pihalla. Eli jos Jourgensen itse suonensa etsiikin, niin ohjaaja Douglas Freel pitää huolen siitä, että kaikki tukee sitä yksipuolista käsitystä. Siksipä niiden puhuvien päiden joukossa on myös hahmoja kuten Amenin Casey Chaos, joka ei ole puhumassa MInistrysta taikka Al Jourgensenista, vaan siitä kuinka vetää kamaa ja kittaa viinaa. Jep jep. Luonnollisesti muista Ministryn jäsenistä ei näytetä kertaakaan mitään oluen juomista väkevämpää tavaraa, jolloin vaikka Jourgensenin satunnaisesti mainitaankin olevan lahjakas muusikko ja sillä saralla loistava esikuva, niin kyllä se päällimmäinen ajatus joka tästä jää mieleen on Jourgensen vessassa piikittämässä.
Siispä mitään Ministry-historiikkia on turha odottaa, sillä vaikka esimerkiksi Nine Inch Nailsin Trent Reznor ja tuottaja Adrian Sherwood jotain menneestä mainitsevatkin, niin bändin levytyksiä, ylä- ja alamäkiä taikka mitään muutakaan sellaista ei käsitellä. Tässä aloitetaan suoraan Sphinctour-kiertueelta, mutta siihen kuuluvien keikkojen sijaan keskitytään vahvasti takahuonekeskusteluihin jotka ovat enimmäkseen sitä normaalia vittu kun vituttaa-osastoa. Plussaa asiassa on se, että vaikka aiheet jäävät aika vähäisiksi ja kokonaisuus todella aukkoiseksi ainakin heille joille bändi ei ole ennestään tuttu, niin se kuitenkin siirtää näkökulman kulissien taakse ja vaikka elokuva on leikattu todella leimaavasti, niin mukana oleva raadollisuus on samalla hyvä esimerkki rappeuttavasta elämäntyylistä. Niinpä oikeastaan ne sekaan ujutetut (useita vuosia Sphinctouria myöhemmin kuvatut) puhuvat päät olisi voinut jättää tyystin pois, varsinkin kun valtaosa heistä ei edes varsinaisesti liity Ministryyn millään tavoin. He olisivat ehkä olleet läsnäololtaan perustellumpia, jos tämä olisi perinteisempi bändidokkari. Nyt he tuntuvat vain olevan väärässä paikassa, puhumassa asioista joista eivät tiedä.
Ymmärtääkseni suurin osa Ministryn jäsenistä ei suostunut erillisiin haastatteluihin tietäessään ohjaajan aikeet.
Koska Jourgensen siis suuttui Fixista ja kiukuttelee siitä aika paljon kirjassaan Kolmesti kuollut, niin sitä myös olettaisi näkevänsä dokkarisssa esiintyvän muitakin seikkoja joista mies kirjassaan kertoi erittäin vihamieliseen sävyyn. Tälläisistä kenties merkittävimpänä suuttumus basisti Paul Barkeriin, jonka loukkaamista Jourgensen ei kirjassaan välttele hetkeäkään, vaan pikemminkin roiskii bensaa liekkeihin minkä ehtii. Kirjassa Jougensen mainitsee toistuvasti kuinka inhosi Barkeria ja ei voinut sietää häntä hetkeäkään, vaan siksi pysytteli parhaimpansa mukaan loitolla tuosta rahaa kuppaavasta loisesta. Itse kyseenalaistin tätä jonkin verran jo kirjaa lukiessani, sillä vaikka uskonkin heillä olleen ajoittain riitaisatkin välit, niin kukaan ei tekisi niin pitkään niin läheistä yhteistyötä vihaamansa ihmisen kanssa, jos se ei kerran ollut laisinkaan pakollista. Ei siis liene ihme, ettei Fixissa ole häivähdystäkään siitä, ettäkö Jourgensen olisi sydänvertaan myöten inhonnut Barkeria, vaan he olivat dokkarin kuvamateriaalin mukaan huomattavasti veljellisempiä. Joten uskonkin, että kirjassa Jourgensenia painoi vielä Barkerin eropäätös Ministrysta, joka oli otettu siten kuten erot usein muulloinkin. Henkilökohtaisesti.
Se mikä minusta on todella outoa on se, että eräässä vaiheessa Jourgensen alkaa kertomaan tarinaa Johnny Deppin aiemmin omistamalta Viper Room-klubilta ja kertomus jätetään kesken. Jourgensen ei itse keskeytä tarinaa, vaan se vain leikataan poikki kesken lauseen ja siirrytään muualle. Se ei ehkä häiritse muita kuin Jourgensenin kirjan lukeneita, mutta kyseessä on ilta jona River Phoenix kuoli ja se miten puhe katkaistaan dokkarissa on oudosti tehty, sillä seuraava virke olisi selvästikin maininnut juuri tuon seikan.
Fix on aika loukkaavan puolueellisesti tehty dokkari, joka olisi omiaan poliittisessa valtapelissä jossa vastustaja pyrkii mustamaalaamaan kilpakumppania ja koska dokumentti jättää aivan järjettömän osan historiaa pois, niin se on kuin amputoitu kilpahevonen. Onhan se vieläkin kiehtova, mutta ei siitä juoksemaan ole.
Jos Fix edes keskittyisi vain siihen Sphinctouriin, niin sitten voisi antaa anteeksi alun ja lopun puuttumisen, mutta paljon myöhemmin kuvatut vieraiden ihmisten haastattelupätkät antavat ymmärtää tekeillä olleen jotain laajempaakin, niin sen vuoksi isojen osien poissaoloa ei voi unohtaa. Narkkaridokkariksikin se vain satunnaisesti toimiva, siitä pitää huolen rakenne jossa toimitaan liian propagandamaisesti.
En siis voi sisältönsä vuoksi suositella tätä, sillä muutama naseva letkautus ei vielä elokuvaa tee, edes fiktiivistä. Kuitenkin tähän liittyen paras kohtaus onkin kun eräs levy-yhtöjehu kertoo hetkestä kuin joutui ilmoittamaan kollegoilleen Ministryn levyn viivästymisestä koska Jourgensen oli vieroituksessa ja joku kanssaeläjistä oli säikähtänyt, että työskentelevätkö he huumeriippuvaisen kanssa. Johon levy-yhtiöjehu oli todennut, että tottakai, tämähän on musiikkibisnestä.
Fanina minusta tuntuu siltä, että tämä oli pakko katsoa juuri siitä syystä, mutta samoin kuin jonkin suhisevaäänisen bootlegliven tavoin, käteen jäi jotain jota ei olisi ehkä tarvinnutkaan kokea.
Tähdet: **
Fix
1 kommentti:
Melkosta sekoilutirkistelyä.
Lähetä kommentti