Määränpäänä Graceland (3000 Miles to Graceland, 2001)

Las Vegaslaisella kasinolla järjestetään Elvis-imitaatiokilpailu ja sinne suuntaavat matkansa myös kilahtaneen Murphyn (Kevin Costner) johtama joukko, johon kuuluvat paras kaveri Michael (Kurt Russell) ja kolme paukapäätä Gus (David Arquette), Hanson (Christian Slater) ja Franklin (Bokeem Woodpine). Heillä ei vain ole mielessään laulamiseen liittyvä kykykilpailu, vaan paikan rahavarantojen haltuunotto. Luonnollisesti rikollisten epäluuloiset luonteet, viranomaisten halu sekaantua asioihin ja väärään paikkaan nenänsä työntävät sivulliset saavat homman muuntumaan verilöylyksi, jossa mahdollinen sukulaisuussuhde kuninkaan kanssa antaa luvan ollakin hieman esiintymisvimmainen, mutta silti veljen on käännyttävä veljeä vastaan.

Vaikka Määränpäänä Gracelandia edelsikin varsin hyvä ajatuksellinen Kolmetoista päivää, niin vuonna 2001 Kevin Costner ei todellakaan ollut suosionsa huipulla niin elokuvataiteilijana kuin kaupallisestikaan. Kun vielä Waterworldin ja Postmanin painolasti tuntui niskassa niin uskon, että värikkään, sarjakuvamaisen ja yliväkivaltaisen Määränpäänä Gracelandin ilmestyessä, meni se osittain vääristä syistä monilta ns. yli hilseen ja kasattiin armotta samaan roskapinoon johon nuo kaksi jättimäistä roskaelokuvaakin kuuluivat. Tämä jos mikä todellakin on ison rahan B-elokuvaa, mutta toisin kuin esimerkiksi Waterworld ja Postman, tällä kertaa en usko ainakaan Costnerin mielessä olleet sanoa mitään vähääkään pohdiskelevaa joka jäisi sitten älämölön alle, vaan kyseessä vaikuttaisi olevan hänen kantiltaan katsottuna eräänlainen fuck you-leffa jossa mies vetää kaiken tarkoituksella niin överiksi, että jos joku aiemmin kehtasikin sanoa miehen tehneen roskaelokuvia, mutta pystyvän (kuten Kolmetoista päivää osoittikin) parempaankin, niin Costner vaikutti haluavan nyt sanoa "mähän teen mitä haluan". Joten ei siis kannattaisi odottaa mitään eeppistä kansallisromanttista elokuvaa taikka pienieleistä keskustelua saatikka sitten toisesta ääripäästä megajylhää maailmojensyöjää, vaan katsotaan mitä tuleman pitää ja ei täten kannattaisi luottaa aiempaan.
Tämä ajatukseni siis vain miettiessäni mitä juuri Costner saattoi haluvansa kertoa Määränpäänä Gracelandilla, eikä esimerkiksi mitä uskoakseni marionettina toiminut ohjaaja Demian Lichtenstein halusi omalta elokuvaltaan. Hällä väliä, sillä yleisön reaktio vaikutti olevan aika kielteinen tämän elokuvan ilmestyessä ja ainakin omalta osaltani muistan videovuokraajien jakaantuneen pitkälti joko heihin (yleensä hieman iäkkäämpiin ihmisiin) jotka ottivat elokuvan katsottavakseen luullessaan saavansa jotain vakavamielisempää ja pettyivät siksi, ja heihin (yleensä nuorempiin ihmisiin) jotka odottivatkin silkkaa toimintaelokuvaa ja eivät ehkä niinkään pettyneet, mutta eivät olleet hyvilläänkään elokuvan täysin vinksahtaneeseen toteutustapaan. Molemmat siis kuitenkin ainakin osittain negatiivisin lopputuloksin.
Se ei siis satunnaisia katsojia lukuunottamatta oikein lyönyt itseään läpi. Mikä ei siis tarkoita, etteikö Määränpäänä Gracelandilla ollut jo tuolloin innokkaitakin faneja ja päätyihän se lopulta dvd-julkaisullaan rahallisesti voiton puolelle, mutta olisi voinut olla selvästi enemmänkin positiivisesti arvioitu ja edes jotenkin suosittu muullakin tavalla kuin vain siten, että elokuva sai pinnistelyjen jälkeen voittoa varmastikin tekijänimiensä kuin sisältönsä ansiosta.

Liian kiero ollakseen suoraviivainen toimintaleffa ja liian Costner ollakseen uskottavasti pelkkää exploitaatiota.

Ehkä kyse oli vain väärästä ajoituksesta, sillä jos tämä olisi ilmestynyt 70-luvulla se olisi ollut vain yksi aikansa B-sarjan peruselokuvista, eikä siksi erikseen kritiikeissä murskattu ja jos se olisi ilmestynyt lähempänä nykyhetkeä se olisi ymmärretty menneiden aikojen tribuuttina samaan tapaan kuin Death Proof, Machete, Hobo With a Shotgun ja etenkin Nicolas Cagen Drive Angry, jonka kanssa Määränpäänä Graceland jakaa mielestäni samankaltaisimmat kieli poskessa-fiilikset. Niin ja esittihän Cage "Elvistä" sekä koomisesti elokuvassa Kuherruskuukausi Vegasissa kuin myös kierosti teoksessa VIlli sydän.
Näin ollen samoin kuin Tango & Cashin (jossa myös oli Kurt Russell, joten miettikäämme sitä) erehdyttiin olevan pelkkä toimintaelokuva, eikä parodia sellaisista, niin Määränpäänä Gracelandin luultiin olevan jotain muuta kuin nykyajan grindhousea, jonka ei siis ole tarkoitus ollakaan hienovarainen tai muunlaisia ajatelmia kuin "olipas vastenmielinen" herättävä. Siispä melkein jokainen hetki on päänsärkyä aiheuttavaa väri- ja tekno-oksennusta, roolihahmot ovat pöpilästä karanneita, väkivaltaa on paljon ja se on hyvin veristä, huumori niin mustaa, että se imee vieressä olevien elokuvien värit ja kun hyväksyy sisällön sekopäisyyden, niin hauskaa on.

Vastaavasti kokonaisuus taiteilee niin vahvasti varpaillaan täydellisen epäonnistumisen ja luullun nerokkuuden välillä, että ymmärrettävästi pienikin epäilys saattaa tehdä Määränpäänä Gracelandista tuskaisen kokemuksen. Sinne on ainakin työntämässä Courteney Coxin nenäkäs yksinhuoltajaäiti todella ärsyttävän kakaransa kanssa, sillä he tuntuvat olevan vain tiellä hidastamassa elokuvan riehakkuutta, varsinkin kun muuten kyllä uskalletaan antaa kaikkien olla mahdollisia luvallisia teurastettavia, mutta heidän kohdakkaan pehmoillaan ja alusta alkaen tietää, että nyt joustetaan säännöistä eikä heille ei voi käydä huonosti missään vaiheessa. Coxin ja muksun poistaminen kuvasta olisi ollut jo hyväksi siksi, että tällöin pituutta olisi voinut vähentää ja tehdä kokonaisuudesta tiukempi, jota etenkin keskiosa olisi kaivannut ollakseen samassa linjassa alun ja lopun energisyyden kanssa.
Scarfacesta lainattu kohtalo kyllä vesittyy hieman kun perään pukataan halipusionnea ja opetusta aseiden olevan pahasta.

Tähdet: ***
Määränpäänä Graceland