The New Barbarians (I Nuovi Barbari, 1983)

Kun aiheeksi nousevat ns. post apokalyptiset (termi jota käytän aika löyhästi), tms. elokuvat niin uskallanpa väittää, että varsinkin vähän vanhempia teoksia ajatellessa on Mad Max se päällimmäisin visio mikä tulee suurimman osan mieleen. Etenkin sen romuista kyhätyt vaatteet ja yleislook ovat hyvinkin mieleenpainuvia. Sen jälkeen tunnetuin on ehkäpä Escape from N.Y. ja etenkin sen ultramakee juliste, joka jo pelkästään Snake Plisskenin vuoksi porautuu pysyviin muistikuviin aina alzheimerin taudin puhkeamiseen saakka.

Tämä tietenkin ajatellen henkilöitä jotka eivät ole laisinkaan vihkiytyneet mainittuun lajityyppiin, ihmisiin jotka katsovat Mad Maxitkin vain koska siinä sattuu olemaan Mel Gibson. Sillä vaikka edellä mainitut teokset eivät varsinaisesti edustakaan valtavirtaelokuvaa, niin ne ovat kuitenkin hyvin tunnistettavissa myös genrefanien ulkopuolella. Sitten kun siirrytään ihmisiin jotka vähintäänkin tietävät nimeltä elokuvia kuten America 3000, Hands of Steel, Aftermath, Texas v. 2000 ja suunnataan katsetta varsinkin saapasmaan suuntaan, niin esille tulee runsaasti elokuvia jotka ovat ajoittain suoranaisia kopioita noista kahdesta alussa mainitusta elokuvasta, mutta jotka ovat fanien keskuudessa aivan yhtä tunnistettavia omillaankin.

Täältä tuleekin mukaan myös teoksia jotka ovat siis visuaalisesti vähintäänkin yhtä tunnistettavia kuin jokin Mad Max, mutta lähes poikkeuksetta jotenkin huonommalla maulla toteutettuna. Vaikka kaikissa esimerkeissä on ollut samanlaiset rahavirrat, tai pikemminkin lätäköt käytössä ja mielikuvitusta mukana runsaastikin (joskin usein muita kopioiden), niin tyylillisesti jokin After the Fall of New York on kaukana siitä silmäkarkista jota Escape from N.Y. on. Mikä ei tietenkään tarkoita elokuvan itsessään olevan huonompi, taikka vähemmän viihdyttävä. Se vain on jonkinlaisen halpakopion, markkinoilla myytävän Lassi ja Leevi-paidan näköinen. Joten silloin kun post apo-leffojen kohdalla mieleen tulevat ajatelmat muoviletkuista ja pölykapseleista vaatteina, niin kuva silmissä ei ole nahkainen Max tai Snake, vaan aika varmasti tämä nyt vuorossa oleva elokuva, The New Barbarians.
Vaikka esimerkiksi erittäin hyvänä elokuvana pitämäni After the Fall of New York on varsin hieno omassa halpaimagossaan, niin se on visuaalisesti Plisskenia, eikä siten ole omana itsenään kuvallisesti se kaikkein mieleenpainuvin, joten jälleen kuljen uskalluksen tietä ja väitän, että The New Barbarians on kuviltaan se lajityyppifanien kenties parhaiten muistama tekele, joka ei siis ole mitenkään massayleisön tuntema. Olen sitten oikeassa taikka en lähelläkään sitä, niin katsokaa nyt tätä:

Väitättekö etteikö tälläinen ole supercoolia. Vhs:n kulta-aikoina se räjäytti tajuntoja kuin suurinkin atomipyssy.

Kuviensa puolesta The New Barbarians on ehdottomasti yksi lajityyppinsä upeimpia elokuvia. Siis sellaisen muovisen halpaestetiikan puolelta.

Tarinansa puolesta taas...

Elätään suuren tuhon jälkeistä aikaa vuotta 2019. Kaikesta on pulaa ja se vähäinen osa mitä ihmiskunnasta tuntuu jääneen jäljelle taistelee kynsin ja hampain oman nahkansa puolesta. Tämä tietenkin on jakanut ihmisiä erinäisiin heimoihin, joista osa on valmis jakamaan omastaan ja haluaa tehdä yhteistyötä, kun taas osa ajattelee vain ja ainoastaan omaa napaansa, jolloin vastaan tulevien kannattaa siirtyä pois edestä, sillä ei väistetä, ei väistetä. Yksinkertaisesti todettuna on hyvät ja on pahat ja pyssyt ampuvat tsui stui tsui-laasereita tai jotain.
Kaikk näyttävät pukeutuvan jonkinlaisiin lätkäsuojuoksiin ja hassut kampaukset osoittavat kuinka funky tyyppi on kyseessä. Luonnollisesti autoihin on pitänyt kiinnittää liekinheitintä ja mitä lie keihästä, sillä miksipä ei.
Pahiksia johtaa 30 Seconds to Marsiin kuuluvan näköinen One (George Eastman), joka ei laisinkaan diggaile kiertelevästä kyynisestä sankarista Scorpionista (Timothy Brent), mutta niin vain kohta matsataan ja raiskataan. Tulevaisuudessa katsokaas kun on olemassa vain miehistä koostuva tuomipäivän kultti joka haluaa tuhota ihmisen siemenen maailmasta ja homostella vastustajat hengiltä. Ei kun ihan oikeasti.
Hienoa on se, että Scorpparilla on eräänlaiset heittoistuinovet siltä varalta, että joku kiinnittää oveen pommin ja se pitää laukaista irti. No, nyt joku kiinnitti oveen pommin. Ei se mitään, sillä George Eastmanilla on parta, mitä hänen stuntillaaan ei ole.
Voi kuinka ironinen loppu kun pora pureutuu pakaraan ja aiemmin tuon kohtalon kokeva pahis panosti peppuun.

Joten ei tarinan puolesta mitään järin erikoista. Ei nyt varsinaisesti huonokaan juonikyhäelmä genreä ajatellen, mutta jo tämän elokuvan ilmestyessä hyvin loppuun kaluttu aihe (paitsi se homoseksuaalinen kuolemankultti). Joten kyllä tässä huomio kiinnittyy halvalla tavalla pirun hienoihin vaatteisiin, ajoneuvoihin, hiuksiin ja muihin ulkokultaisiin seikkoihin. Mutta haitanneeko tuo, sillä se toimii tässä elokuvassa niin kovin hyvin. Samoin suurta iloa tuovat tosi tarttuva synapopitus, lapsekkaan iloluonteiset ääniefektit ja kaikki muu keinotekoisuus aina sinne huonosti synkattuun dubbaukseen saakka.

On hieman sääli, että tälläinen The New Barbariansin edustama elokuvan lajityyppi on pitkälti menneen talven lumia. Toki post apo-leffoja tehdään edelleenkin, mutta jos kyse on tälläisestä kopioelokuvasta, niin ne pyritään nykyään tekemään tarkoituksellisen koomisesti (vrt. Asylum) ja jos ne taas tehdään asiallisesti, niin silloin ne koettavat olla liiankin vakavissaan ja kuran ja pölyn seassa voi vain nähdä nälkiintyneitä ihmisraunioita kuuntelemassa kärsivän viulun valitusta kipeästä selästä. Nykyinen post apo on parhaimillaan The Roadin kaltaista murheellisuutta ja tahattomin komiikan puolella The Book of Eli (tai herra paratkoon, Resident Evilit), joka sekin on hyvin kaukana Hands of Steelin bionisen käden seikkailuista. Lähimmäksi Mad Maxin aloittamaa ja italialaisten vahvasti kopeloimaa lajityyppiä on varmaankin ollut Neil Marshallin Doomsday ja ehkä se on parempikin, että se jää siihen. Mielummin sitä ehkä palaa menneisiin ottamalla hyllystä riemunkirjavan The New Barbariansin, kuin näkisi sen edustaman miellyttävyyden päätyvän johonkin remakebukkakeen.

Ja palatakseni vielä hetkiseksi siihen miten esimerkiksi Mad Max vaikutti suuresti myöhempien post apo-leffojen ulkoasuun etenkin ihmishahmojen osalta, niin musiikin puolelta esimerkiksi Gary Numan ja Duran Duran lainasivat hetkiseksi tuota aussiklassikkoa. On kuitenkin ollut kiva huomata ettei The New Barbarians-lookkikaan jäänyt osattomaksi jälkikasvulta, sillä My Chemical Romancen Na Na Na-videoimago on silkkaa italoapoa. Myös Musen Knights of Cydonia (video ja biisi) lienee saanut vaikutteita The New Barbariansin kaltaisilta elokuvilta.

Tiedän, että aika usein kehun tälläisten elokuvien kohdalla niiden juustoista synamusiikkia, mutta pentele sentään, kuunnelkaa itse kuinka killerikamasta on tällä kertaa kyse.


Tähdet: ****
The New Barbarians