Wyatt Earp (1994)

Nuori Wyatt Earp (Ian Bohen) kasvaa halussa seikkailla ympäri villiä länttä, kun moraalitietoinen isä Nicholas (Gene Hackman) pitää suitsia tiukalla. Laki ja perhe ovat kaikista tärkeimmät ja se tulee myös Wyattin tiedostaa.
Aikuinen Wyatt (Kevin Costner) etsii paikkaansa maailmassa ja kokeilee siksi erilaisia ammatteja, kuten alkoholistin ja varkaan, kunnes se oikea sitten tuntuu olevan lainvalvojana toimiminen, jollaiseksi mies ajautuu vahingossa. Suhdekoukeroiden ja päähän lyöntien ohessa Wyatt haaveilee rikastumisesta jollaisessa voisi rahapelien hoitaminen auttaa.

Samaan aikaan pinnalla olleista kahdesta Wyatt Earp-elokuvasta tämä nimielokuva on vähemmän mieleeni kuin Kurt Russellin tähdittämä Tombstone. Kyllä Wyatt Earp ihan kelpo leffa on, mutta varsinkaan ilmestymisaikanaan sen lännenromanttisempi tyyli ei omassa mielessäni pärjännyt laisinkaan vertailussa Tombstonen rujolle uskottavuudelle. Toisin sanoen jos Tombstone on Deadwood, niin Wyatt Earp on Pony Express. No ei nyt sentään, mutta Silverado ainakin.
Mutta mitä hittoa me Tombstonesta välitämme, sillä ei näitä kannata vertailla vain siksi, että ne sattuivat ilmestymään samoihin aikoihin. Sattumaa, aivan kuten Asylumin elokuvien kohdalla.
Kaikesta kuitenkin näkee Wyatt Earpin olevan ammattilaisten työtä. Näyttelijät tekevät sujuvaa jälkeä, kuvaus, valaistus, lavastus on kaunista ja sitä ammattilaisotetta voikin epäillä eniten vain leikkauksen kohdalla, joka ei kohtauksia rampauta, mutta on jättänyt elokuvan tarpeettoman pitkäksi, jolloin yli kolmen tunnin pituinen leffa kärsii samasta gigantismista josta muutama muukin Costnerin 90-lukuleffa oireili. Ihan oikeasti, Waterworld 135 minuuttia, Postman 177 minuuttia, Viesti mereltä 131 minuuttia, Rakkaudesta peliin 137 minuuttia, Tin Cup 135 minuuttia. Eiväthän nuo kaikki nyt ehkä niin kovin pitkiltä vaikuta, varsinkaan kun Waterwordia ja Tin Cupia on hyvin vaikea mieltää saman pituisiksi, sillä sen verran pidemmältä vesiseikkailu tuntuu, mutta uskallanpa väittää jokaisen noista mainituista elokuvista olevan korkeintaan 120 minuutin leffoja (jos sitäkään) ja sellaisiksi niiden olisi pitänyt jäädä. Mutta se tuntui olevan 90-luvun ilmiö, että kaikkien leffojen pituutta piti venyttää, vaikka se usein vaikuttikin joltain penispumppausmyllyn tekohengitykseltä. Sääli, että se jäi hieman päälle. No kuitenkin, Wyatt Earp toki kertoo mielenkiintoista tarinaa todellisuudesta, oletettavasti ajoittain hyvinkin väritettynä, mutta mielenkiintoista tarinaa siltikin. Ei kuitenkaan niin kiinnostavan energisesti jotta se ei aiheuttaisi hetkittäistä väsymistä. Wyatt Earp-historiikkinä on tietenkin ymmärrettävää, että se kertoo myös muustakin kuin O.K. Corralin taistelusta, mutta esimerkiksi lapsuusosuudet ovat sitä tavallista joka puolella nähtyä aikuiseksi kasvamista, että kyllä sitä hieman alkaa kärsimättömäksi odotellessaan myöhempiä hetkiä. Niin ja ehkä se leikkaus ansaitsee enemmänkin kritiikkiä kuin vain jo mainitusta syystä. Wyattin lapsuus ja nuoruus kun käydään aikamoisella kiireellä läpi ja hypellen paikasta toiseen, jolloin elokuvaksi joka koettaa kertoa miehestä muutakin kuin vain yhden osan elämästä, se ei silti tunnu jaksavan keskittyä niihin muihin osiin. Pikku-Wyatt haluaa karata kotoa, oho hän ampuu aikuisena biisonin ja on alkkis, nyt puolestaan kasinosheriffi. Mihin se pituus oikein saatiin käytetyksi, kun se ei tainnutkaan kertoa päähenkilöstään muuta kuin sen O.K. Corral-osuuden?
Tämä elokuva olikin kuulemma alunperin suunniteltu minisarjaksi ja erillisinä jaksoina ei se lopputulokseen jäänyt pituuskaan kenties haittaisi, sillä nytkin elokuva voidaan jakaa episodeihin joissa käydään läpi eri aikoja Earpin elämässä ja tv-muodossa olisikin ehkä nähty kattavammin Earpin perheen arkea Wyattin ollessa perheessä lapsena ja myöhemmin ureakippoisena patriarkkana.

Lawrence Kasdanin elokuville tyypillisesti mukana on runsaasti päteviä näyttelijöitä jotka tekevät hyvää työtä. Elokuvassa on sellaista panoraamatunnelmaa, jonka vuoksi kauniisiin kuviin ja elämää suurempiin säveliin on helppo hukkua, joten Kasdan todellakin tietää mistä naruista vetää kun katsojana on westernfani. Jos elokuvassa ei olisi pituutensa vuoksi tarpeetonta tyhjäkäyntiä, niin varmasti tämä nousisi usemmin esille kun puhutaan länkkäreistä.

Costnerin saama Razzie-voitto roolistaan Earpina taitanee johtua ainoastaan siitä hahmon rappio-osuudesta, sillä siinä hän on kieltämättä aika nolostuttavaa katseltavaa, ollen kuitenkin muutoin ihan hyvä. Elokuvan herkullisin rooli on arvaamaton tautipesäke Doc Holliday, jota Dennis Quaid esittää selvästi nauttien osastaan, mutta jotenkin niin hän kuin kaikki muutkin ovat valitettavan syrjään työnnettyjä. Toki tämä on nimensäkin osoittamana nimenomaan Wyatt Earpin tarina, mutta kun tietää hänen elämäänsä kuuluneen monia mielenkiintoisia henkilöitä ja itse elokuvassa jankataan perhekeskeisyyttä, niin sitten sen pitäisi olla muitakin kuin me, myself and i. Nyt on vain Wyatt Earp ja muut ovat sama se keitä ovat. Valitettavaa etenkin sen suhteen, että kun se odotettu taistelu tapahtuu, niin Ike Clanton sun muut jäävät ihan yksi ja sama-rooleiksi.

Se mikä on todella ikävää kuultavaa tämän elokuvan kohdalla on se, että Costner oli alunperin ollut osallisena Tombstonessa, mutta Earp-hahmoon liittyvien kiistojen takia jättäytyi pois ja päätti tehdä tämän kilpailevan tuotoksen. Ikävää ei ole se, että markkinoille tuli samoihin aikoihin kaksi samaa aihetta käsittelevää elokuvaa, vaan tämä Wikipediasta löydetty tieto:
"Costner then used his then-considerable clout to convince most of the major studios to refuse to distribute the competing film, which affected casting on the rival project."
Hitto mikä paskiainen. Olen oikeasti tyytyväinen, että Tombstonen kaupallinen menestys oli suurempi.

Tähdet: ***
Wyatt Earp