Phantoms (1998)

Sisarukset Lisa (Rose McGowan) ja Jennifer (Joanna Going) matkaavat vuoristossa olevaan hiljaiseen pikkukaupunkiin jossa heistä jälkimmäinen pitää lääkärin ominaisuudessa pientä vastaanottoa. Jennifer on tietenkin se perheen hyvä tyttö, kun Lisa puolestaan ongelmia keräävä paha siemen ja edellinen tuo jälkimmäisen sinne hevonkuuseen juuri pääsemään eroon pulmallisesta elämästään. Pian huomataan, että hiljainen pikkukaupunki on todellakin kuvauksensa mukainen, sillä eihän täällä ole ketään. Tai no, ei ketään elollista ainakaan, sillä muutamat löydetyt asukkaat ovat rutistettu karhunhalauksilla kuoliaaksi.
Hetken palloiltuaan ympäriinsä sisarukset törmäävät paikalle saapuneeseen puunaamasheriffi Hammondiin (Ben Affleck) ja hänen kahteen ääliöapulaiseensa, hirnuvaan Stuartiin (Liev Schreiber) ja tyystin persoonattomaan Steveen (Nicky Katt). Pian selviää, että kaupungin on tyhjentänyt itseään paholaisena pitävä muinainen ilkeä öljyesiintymä, joka ei niinkään ole Cthulhu, vaan pikemminkin Who Goes There-kertomuksen se jostakin, tai ehkäpä paremminkin John Carpenterin The Thing-elokuvasta lainattu otus. Siispä apuun tarvitaan armeija ja Hullu Hullu Maailma-tyyliseen lehteen kirjoittava tohtori Flyte (Peter O'Toole), koska tuo mystinen ökkömönkiäinen haluaa antaa haastattelun. Ei kun ihan oikeasti.

Okei, pidän Phantomsin aloituksesta, sillä nämä muistakin yhteyksistä tutut visiot autiokaupungeista ovat useinkin vaikuttavia tyhjyydessään ja tälläkin kertaa oikeastaan ainoat mahdolliset kauhuväreet mitä tämäkin elokuva tarjoilee tapahtuvat ennen ihmiset pääsevät oikeasti avaamaan suutaan ja näemme vain selittämättömästi autioituneen kaupungin. Pidän myös tästä näkymättömissä piileskelevästä voittamattoman oloisesta olennosta joka uskoo olevansa itse Saatana ja on silti sen verran egomaanikko, että haluaa paistatella mediajulkisuudessa. Tälläinen Cthulhu kohtaa The Thingin ja Donald Trumpin-mörökölli on varsin mainio idea ja vaikka poislukien olennon esittämä itserakkaus, se onkin kuin kopio jo kahteenkin otteeseen mainituista lähteistä, niin kyseessä on silti Phantomsin kiinnostavin hahmo, sillä sellaisia eivät ainakaan elokuvan ihmiset ole. Ihan nolottaa katsella kuinka Affleck vakuuttaa katsojille osaavansa olla eloton ja kuinka Schreiber hirnuu rasittavuuksiin saakka koettaen siinä ohessa pilata Dan Aykroydin roolin Twilight Zone-elokuvasta. Ihmishahmot ovat tässä elokuvassa aivan tarpeettomia ja ne ovat jätetty niin uskomattoman kliseisiksi, että uskonkin osan näyttelijöiden surkeasta esiintymisestä johtuvan siitä kuinka he ovat ymmärtäneet olevansa vain pakollinen paha ja jotta palkka saapuisi tilille on kuitenkin oltava tietty aika kameran edessä.
Mistä tiedämme, että Peter O'Toolen hahmo on britti? Hän juo teetä. Siinä se kaikki mitä kannen alta löytyy.
Sääli, että ihan ok-tason lähtökohta pilataan idioottihahmoilla, idioottidialogilla ja idioottimaisilla liukuhihnasäikyttelyillä jossa toistuvasti harrastetaan sitä, että lähestytään ovea, avataan se pikaisen riitasoinnun avustamana ja sitten joku pää tai kiinnostus putoaa. Enimmäkseen elokuva kuitenkin on sen verran pitkästyttävän kulunutta muiden kopiointia, että jos loppuun saakka jaksaa haukottelematta on todennäköisesti nukahtanut jo ennen playn painallusta. Eli eivät ne minimaaliset hyvät asiat auta yhtään sen enempää kuin laastari päätöntä ratsumiestä. Lopulta kiehtovinta lieneekin niiden muiden elokuvien ja tarinoiden bongailu, sillä jo mainittujen ohella olen aika varma, että siinä vaiheessa kun pikkukaupungissa liikkuu suojapuvuissa olevia sotilaita ja heidän kimppuunsa iskee jokin viemärilonkero, niin en jääne ainoaksi jonka mieleen tulee kasariversio The Blobista.

Nyt kun niistä tarpeettomista ihmisistä tuli jo puhuttua, niin huomattavaa on myös se, että kun tämän elokuvan ilmestymisaikana oli kauhuelokuvien kansissa hyvinkin suosittu tyyli tunkea niitä naamatauluja rivissä esiin, on Phantomsin täysin ihmisvapaa kansiversio ehdottomasti vaikuttavampi:

Tuota pitäisi harrastaa julisteissa useamminkin.

Tähdet: *
Phantoms