Nuori ja innokas poliisi Cal (Jason Gedrick) jätti taakseen rantamaisemat päästäkseen suurkaupungin sykkeeseen kokemaan todellisia vaaroja, mutta pikku kalana isoissa vesissä oleminen pitää hänet vain paperilla tehokkaana kun käytäntö on toista. Pahaksi onneksi kaupungissa on vieläpä sellainen nahkatakkisänkinen marlboromieskyttä Des (Gary Hudson) joka taitaa kung fun, ajaa moottoripyörällä, veistelee henkisiä mietelauseita, on kaveria kaikkien kanssa ja ratkaisee jokaisen jutun, myös ne joita ei ole edes tutkimassa. Jopa ne pomot jotka vaativat joka käänteessä virkamerkkiä luovutettavaksi ovat Desin pauloissa. Kaiken lisäksi mä en tarvii ketään-yksinäinen susi-imagostaan huolimatta miehellä on kaunis rakastava vaimo ja eläinmaailman merkillisyyksiin kuuluva poikalapsi joka ei sano kertaakaan "älä faija jaksa!" Poika osaa vielä karateakin, mutta ei käytä sitä edes lattapäiden murjomiseen, sillä sitä opetellaan vain löytääkseen suuremman henkisen yhteyden kaikkeuden kanssa.
Niin, Cal... no, Cal osaa jauhaa purukumia.
Tietenkin Calin kiukku Desiä kohtaan on vain kateutta ja hän toivoisi olevansa yhtä cool. Kohta se toive toteutuukin kun Des tulee prostituoitumurhaa (Yasmine Bleeth noin minuutin roolissa kuolemassa) tutkiessaan tapetuksi ja hänen henkensä siirtyy Calin ruumiiseen, ottaen sen aika ajoin omaan hallintaansa. Pian Cal alkaakin osoittamaan zenpotkutaitoja ja puhumaan kuin melkein eri mies. Tämä saakin aluksi Calin uskomaan olevansa pöpi ja siinäkin vaiheessa kun hän ymmärtää kantavansa kahta auraa ja tietää velvollisuudekseen viedä loppuun Desin kesken jäänyt murhatutkimus, sekä tietenkin selvittämään kuka hänet ampui pitävät kollegat Calia vain ja ainoastaan pöpinä. Luonnollisesti syyllinen kaikkeen löytyy omien joukosta ja siinä vaiheessa on Desin astuttava astraaliruumiina esiin osoittamaan, että nyt kun kaikki on okei, voinkin siirtyä täysin matojen syötäväksi.
IMDb:n puolella joku kommentoi Voiman olleen alunperin tarkoitettu Maniac Cop neloseksi, mutta älkää antako sen tiedon johtaa harhaan. Tämä on pikemminkin Patrick Swayzen Ghost vain poliisitrillerin muodossa. Kannessa oleva maininta siitä kuinka tätä miestä ei pysäytä edes kuolema on harhauttava, sillä sen annetaan ymmärtää liittyvän Jason Gedrickin esittämään päähenkilöön, joka kannessa hölkkääkin pyssy kädessään. Kyllä se kuolema varmasti olisi hänen esittämänsä sankarin pysäyttänyt, koska ei häntä esitetä missään vaiheessa minään yliluonnollisena supersankarina ja ne marlborokytästä siirtyneet kyvytkin ovat vain ohimenevä häivähdys, kuin kyyneleet sateessa, eikä tässä siis ole mukana mitään todellista sellaista ettäkö Calin kyvyt ja mieli muuttuisivat täysin Desin ollessa hänessä. Pikemminkin Des on kuin Samu Sirkan kaltainen omatunto joka muistuttaa Calia hänen velvollisuuksistaan kollegaa kohtaan. Niin ja tuota kannen tekstiä ajatellen huomioitavaa on se, että hän jota edes kuolema ei pysäytä on se taustalla näkyvä Gary Hudson, joka siis on Des jonka henki liikkuu vapaasti. Sinänsä kansiteksti ei valehtele, koska eihän siinä mainita nimeltä ketä kuolema ei pysäytä ja vain asettelu siirtää ajatuksen väärään henkilöön.
Vaikka Desin osoitetaan olevan vapaamielisempi kuin Calin, niin he ovat kuitenkin molemmat sellaisia ns. ihan kivoja tyyppejä, ettei siinä edes ole suurempaa eroa onko vallassa Des vaiko Cal ja siten se kaksi sielua yhdessä ruumiissa-idea jää aika laimeaksi. Joskin samalla on myönnettävä, että vaikka juuri sitä erilaisuutta odottaakin niin on jopa positiivista nähdä tälläinen tarina jossa nimenomaan sitä ei liikoja korosteta, eikä täten tuplakyttänä ole Steve Martin ja Lily Tomlin. Tosin kyllä tässä selkeästi on ollut alkuperäinen tarkoitus korostaa hahmojen muka erilaisuutta ja alkupuolella sitä esiintyykin enemmälti, hetkittäin jopa ihan hyvin toimien, koska siten saadaan suht' hyvin osoitettua Calin puolelta se ettei kaikki ole nyt ihan oikein. Joskaan Gedrick ei ole niin lahjakas esiintyjä, että pystyisi olemaan muuta kuin yksi-ilmeinen hädin tuskin B-tason toimintasankari, eikä siksi ymmärrettävästi onnistu vakuuttamaan kaksijakoisena persoonana saati sitten olemaan edes aikaansaava pelastaja. Voima kun on ihan tavallinen toimintapainotteisen keskitason tv:n kyttäsarjan jakso jossa nyt tässä osassa vain sattuu olemaan spirituaalinen ilmentymä.
Elokuvan positiivisen seikka on nähdä enimmäkseen lempeisiin isärooleihin mielletyn Lyman Wardin (Ferris Buellerin isä) näkeminen häikäilettömänä korruptoituneensa sadistikyttänä.
Nyt kun tuo Ferris Bueller tuli esille niin muistatteko sen meilläkin esitetyn lyhytikäisen tv-sarjaversion? Jep, se oli huonompi Ferris Bueller kuin Parker Lewis.
Mutta mielenkiintoista tuossa Ferrisin tv-versiossa on se, että pääosassa ollut Charlie Schlatter...
.
.
.
Sori, ei minulla ole mitään. Ei Schlatter tai mikään häneen liittyvä ole laisinkaan mielenkiintoista.
Tähdet: **
Voima
Kilpailuhenkinen narkkarikyttä Joseph (Craig Sheffer) on ryhtynyt alalle etsiessään elämäänsä haasteita sekä elämyksiä ja nyt hän olisi kohtaamassa sen suurimman ongelman jonka ratkaisemiseen eivät hänen kykynsä enää varmastikaan riittäisi. Erään pakanademonisatanismimerkkejä huokuvan kuolintapauksen yhteydessä Joseph löytää mystisen koristellun kuution, joka herättää mielenkiintoa aina todisteiden salaamiseen saakka. Kuitenkin ennen kuution kimppuun käymistä on käytävä huorissa ja vedettävä kokkelia.
Siitä se ajatus sitten lähti ja kuution kosketuksen myötä Joseph päätyy jahtaamaan salaperäistä murhaajaa ja mahdollisesti kaapattua lasta. Sivussa kohdataan hassuja mörököllejä ja karatecowboyta (ei kun ihan oikeasti) ja Josephin lähipiiri alkaa kummasti harvenemaan kuoleman vaatiessa omiaan. Perhe-elämähän siinä kärsii.
Positiivista Hellraiserin viidennessä tulemisessa on se, ettei se ole sarjan huonoin.
Hyvää tässä on aika mielenkiintoinen idea jonka voi nähdä lähes esiosamaisena kertomuksena ensimmäiselle Hellraiserille siten, että Joseph esitellään alussa hieman samankaltaisena hahmona kuin mitä Frank oli ensimmäisessä osassa: haasteita, äärikokemuksia ja nautintoja jatkuvasti janoavana addiktina joka löytää kuution myötä sen suurimman elämyksen, joka sitten tietenkin osoittautuukin virheaskeleeksi. Vaikka en suuremmin arvostakaan prequeleja, enkä sellaista toivo edes Hellraiserilta niin olen aina jotenkin kaivannut sarjalta osaa jossa ei niinkään käsiteltäisi nimenomaan Frankia, mutta jotain samankaltaista hahmoa ja juuri sitä koko ajan kovempien lihallisten tunne-elämysten kokeilua, tapauksia joissa mikään ei tunnu riittävän, kunnes eteen tulee se hetki jolloin ymmärtää riippuvuuden menneen liian pitkälle. Frankinkin kohdalla se jää pikaisiin takaumiin, eikä oikein kertaakaan ole esitelty kunnolla sitä miksi kuutio kiehtoo niin kovasti sen pauloihin joutuneita ihmisiä. Joseph vaikuttaa aluksi juuri sellaiselta hahmolta edellä mainitulla tarinalla, sillä niin hän itsekin kertoo ja samalla koska hän on rationaalisuuteen luottava poliisi, koettaisi hän selvittää outoudet turvautumatta mihinkään mystisyyksiin. Tästä syystä pidänkin siitä kuinka Infernossa tutkimukset loogisesti vievät Hellraiserin sadomasomeiningissä muun muassa arkisempien lävistysfetissien suuntaan, mutta kovin pian dekkarimeininki sekä Josephin halut, himot ja muut jäävät taka-alalle kun tarina heittää mäkeen kaiken edellisen ja siirtyy Criminal Minds kohtaa Epäillyt-linjalle. Siispä meillä on Keyser Sozen kaltainen nimetön, kasvoton ja tuntematon vaikutusvaltainen rikollispomomurhaaja ja mahdollisesti murhatun lapsen etsintä, jota ajoittain maustetaan Josephin kokemilla houreilla. En sinänsä pidä tätä jälkimmäistä ajatusta suoranaisesti huonona, mutta ongelmana on muun muassa se, että toisin kuin Verbal Klintin kohdalla tässä elokuvassa ei ole koskaan sitä tunnetta että uhka olisi lähellä ja joku ohjailisi tapahtumia. Infernon "insinööriksi" kutsuttu pahis vaikuttaa loppupaljastuksestaan huolimatta vain joltain kuka välittää-tyypiltä jolla on sukkahousut vedettynä päähän. Osittain tähän kuka välittää-juttuun on syynä on, että joka helvetin tyyppi tässä elokuvassa vaikuttaa lopen kyllästyneeltä ja siten katsojana minä vähät välitän kuka tekee, mitä tekee ja miksi tekee. Pahinta lienee se, että vaikka elokuvan nimi on mikä on, naulapää on näkyvästi kannessa ja mukana on roikkuvia ketjuja sekä mysteerikuutio, niin kaikki kenobiitteihin ja Hellraiseriin liittyvä vaikuttaa jälkiratkaisulta (niihin liittyvät sekunnit ovat laskettavissa suunnilleen yhden käden sormilla ja silloinkaan ne eivät ole tarinalle eduksi). Hitto, Doug Bradleykin vetää unisen laiskasti pakollisen Pinhead-cameonsa ilmeisesti vain maksaakseen vuokransa, eikä koska olisi laisinkaan kiinnostunut mukana olemisesta. Jos elokuvasta leikattaisiin pois kenobiitit sekä kuutio ja annettaisiin ymmärtää Josephin kokemusten olevan vain käyttämiensä päihteiden seurauksia, niin Infernon olisi voinut jättää Epäiltyjä lainaavaksi murhamysteeriksi ja vaikka se olisi varmasti silloinkin huono heikkojen näyttelijäsuoritusten, kehnon tekstin ja löysän otteensa vuoksi niin ainakaan se ei kärsisi siitä, että se koettaa olla jokin muu vain siksi että joku on vetänyt päälle Clive Barker-paidan ja ne fyysisiksi käyvät houreet olisivat edelleen selitettävissä. Jos nelososa oli suolesta siksi, että se oli sekavaa huttua, niin Inferno ja loput siitä eteenpäin kärsivät pahiten siitä, että ne eivät ole Hellraisereita kuin nimeltään. Vaikka Bradley on varmasti tarvinnut fyffensä ja Pinhead on sarjan kansikuvapoika, ei häntä ole tarvittu enää pitkään aikaan ja jos jollain Hellraisereiden tekijöistä olisi vähääkään kiveksiä esiteltävänään niin Pinheadia ei kohdattaisi enää kuin Ramones-kokoelmilla.
Laiska, vääristelty ja tarpeeton.
Lopussa sentään on ihan kiva yritys osoittaa helvetin olevan kiertokulkua kärsimyksessä, mutta kyllä ne hetkelliset hyvätkin seikat jäävät makuuhaavojen peittoon.
Onhan sitä aika pirun vaikea ottaa tosissaan taikka pelätä Infernon kauhuhetkiä kun vastaan tulevat karatecowboyt ja kenobiitit jotka näyttävät ihmisen ja The Giant Clawin hybrideiltä.
Tähdet: *
Hellraiser: Inferno
Kun puhutaan siinä suunnilleen 2000-luvun alkupuolella tapahtuneesta japanimaation, eli animen murtautumisesta ns. massayleisön tietoisuuteen Suomessa niin useammin kuin kerran olen kohdannut kommentin jossa todetaan heille jotka eivät olleet animea tietääkseen aiemmin nähneet, että kyllä varmasti olette, ainakin muumipiirrettyjen muodossa. Itsekin olen tätä samaa mainintaa käyttänyt hyväkseni, vaikka muumien kohdalla harvemmin puhutaankaan mistään animesta, sillä ne nyt vain ovat piirrettyjä ilman minkäänlaista tiettyä aluemerkintää, tms. Usein tässä kohtaa tulee myös esille seikka, että vaikka siinä jossain Henkien kätkemän (2001) kohdalla alkoikin kotimaassamme japanimaatio olemaan arkipäivää niin olihan sitä jo aiemminkin esimerkiksi videovuokraamoissa vähintäänkin ihan siedettävissä määrin. Marginaalista verrattuna jo nyttemmin suurimman buumin ohittaneeseen ja normaalimmalle tasolle asettuneeseen ylipäätään aasialaiseen elokuvaan, mutta olihan siellä jo saatavilla kaikki Akirat ja Ninja Scrollit, kuten myös monet muut piirroselokuvien ulkopuolella olevat ihan vaikkapa vain sieltä Kurosawasta eteenpäin. Pääosin erona nykyhetkiin muuntuminen pelkistä niin sanotuista isoista elokuvista myös tavismalleihin ja mediahuomio jonka ansiosta esimerkiksi juuri tuon animen kohdalla ne elokuvat eivät jää vain pölyyntymään hyllyjen nurkkiin. Tämän todettuani huomioiden kuitenkin sen, että raha kulkee edellä ja vaikka animea onkin saatavilla kaikkialla partureista pikaruokaloihin niin kyllähän ne edelleenkin ovat enimmäkseen Kissojen valtakuntia kuin Urotsukidōjia, mutta positiivista on se että vaikka muka vaihtoehtoelokuva on edelleen vaihtoehtoelokuvaa meilläkin julkaistun animen osalta, niin sen saamiseksi ei tarvitse kuitenkaan enää kulkea viimeiselle korpimaalle saakka ja jo ohitetun suurimman huuman laannuttua se ei ole jäänyt vain yhden hitin ihmeeksi. Siitäkin huolimatta, että nyttemmin eritoten internetin ansiosta lainausmerkeissä kaikki tuntuu olevan vain klikkauksen päässä sitä toivoisi jokaisen maan elokuvatuotannon ja lajityypin kokevan animen kaltaisen kohtalon, jolloin täten niiden saatavuus olisi edes niitä isoimpia tapauksia painottaessa halutessa saatavissa. Siitäkin huolimatta kuinka sellainen suurille markkinoilla astuminen aiheuttaisi jossain hipstereissä kiukkua kun muutkin saavat tietää omana pikku salaisuutena olleesta indeileffasta jota ei ole ohjannut Gregg Araki.
No mutta kuitenkin, se miksi tämä koko juttu tuli nyt yksinpuheeksi johtuu juuri siitä ajoittain näsäviisaastakin huomautuksesta, että kyllä muka kaikki olivat nähneet muumien muodossa animea ennen Henkien kätkemääkin ja siihen jatkona tulleeseen toteamukseen, että kyllä sitä on ollut saatavilla aiemminkin juuri Akiran ja ystävien muodossa, että älä opeta isääs ja niin pois päin. Sillä niinhän se on, että Robin on Justin Bieber joka on vaikkapa Jason Donovan joka on Ricky Nelson ja niin edespäin, jolloin myös Wicked Cityn tullessa puheeksi voi sanoa, että ennen kuin anime vakiinnutti sanana paikkansa eurooppalaisessa lexiconissa oli japanimaatioa silti jo meilläkin saatavissa ja oikeastaan aika paljonkin. Aikana ennen kuin dvd valtasi hyllytilat ja videokasettikotelot olivat vielä nykyisten pelikoneiden kokoisia oli lastenelokuvien joukossa suht' monipuolinen ja ei aina niin järin hyvin lapsille soveltuva valikoima animea. Löytyi niiden klassikkotarinoiden kuten Pikku naisia ja isompienkin seurasta Balatack, Macross, Space Adventure Cobra, Ultraman, Techno Police, Rai - luolapoika, se koirajuttu, etc. Joten vaikka niiden aikoina ei ehkä puhuttukaan animesta sillä nimenomaisella termillä niin kyllähän niitä moni varmasti katsoi samalla tavalla kuin myöhemmin muumeja, piirrettyinä jotka olivat piirrettyjä ja tulivat ottaneeksi jo ensiaskeleensa animen seurassa. No ainakin siinä on jotain pätemisen aihetta heille jotka haluvat olla siellä Ricy Nelsonin seurassa (haudassa) katselemassa Antti Tuiskua ja sanoa olleensa siellä ensin.
Techno Policesta pitääkin mainita sellainen seikka, että muistan kun nyttemmin edesmenneen enoni kanssa vuokrasimme (hän maksoi, minä valitsin) sen R-kioskilta hänen toimiessaan lapsenvahtina allekirjoittaneelle ja joitakin vuosia myöhemmin kun Pertti Salovaara veti Radio Mafiassa radio-ohjelmaansa, ja teknomusiikki (no, eurohölkkä) oli pinnalla niin tuolloin itsekin nanosekunnin ajan haaveilin omasta yhden yksinäisen nuoren miehen konemusiikkikokeilusta joka olisi nimetty Techno Policeksi juuri tuon edellä mainitun animen mukaisesti. Perusjumppauksen sijaan musikki olisi kuitenkin ollut tetsuomaisempaa Einstürzende Neubautenin innoittamana. Sain kuitenkin pikaisesti tietää ja kuulla juurikin Techno Police-nimellä operoineesta musiikkiprojektista joka kuulosti corollakuskien tavaralta aina sitä geneeristä tump tump tump-soundia myöten ja silloin päätin etten enää ikinä usko mihinkään, enkä ainakaan George Lucasiin. Mutta kuitenkin pohjimmainen ajatukseni tämän kirjoituksen suhteen ei ole osoittaa, että sitä tai tätä oli jo ennenkin, vaan koska vuorossa on otsikon mukaisesti Starzinger, joka nimenomaan on yksi niistä muksuna kokemistani animeilmentymistä niin tuumin olevan aiheellista rupatella niitä näitä, etenkin kun tämä herättää minussa enemmänkin lämpimiä nostalgisia muistoja kuin mitään muuta ja siten itse sarjasta minulla ei ole suuremmin kerrottavaa.
Kyseessä on avaruusseikkailusarja jossa kolme ihmiskyberneettistä organismia suojelee prinsessaa kun he kulkevat läpi tähtimerien tappelemassa millon mitäkin mörökölliä vastaan. On se harkitseva älykköshahmo, äkkipikainen kuumapää, perunan näköinen tyyppi ja hauraan oloinen suloinen prinsessa. Ja pahiksia, paljon pahiksia. Siellä täällä joka nurkassa pahiksia. Jonkinlaista mechameininkiä ja piupaulasereita. Peruskamaa siis, mutta se tunne mikä iski jo kun pelkät alkutekstit lähtivät pyörimään oli miellyttävyydessään valtaisa ja vaikka piirrokseltaan, ideoiltaan sekä muulta sellaiselta toteankin Starzingerin olevan parhaimmillaankin vain ihan hyvää, on se kuitenkin itselleni tässä tilanteessa todella vaikuttava kokemus.
Jos katselen ohitse ruusunpunalasien niin onhan Starzinger varsin mainion viihdyttävää sujuvasti animoitua avaruusseikkailua, mutta kaikelta osin edelleen vain ihan ok-huttua jota katselee kuin mitä tahansa Tom Cruisen Oblivionia ja siirtyy heti sen loputtua jonkin toisen pariin. Huono se siis ei ole, vain perushyvä ja siksi enemmänkin ajantappoa kuin suurenmoinen elämys. Näin ollen se ei ole niinkään Starzingerin sisältö joka sieluani lämmittää vaan muistot ajasta ja tilasta jossa sen sekä kumppaninsa alunperin näki. Sellaista voi olla vaikea pukea sanoiksi, mutta jokainen vastaavan menneisyyden sydämellisen aallon kokenut tietää mitä tarkoitan ja he jotka eivät, kohtaavat sellaisen varmasti vielä joskus tulevaisuudessaan. Ilman nostalgiafiiliksiä Starzinger on edelleenkin kivaa katseltavaa, mutta...
Tämä kasettijulkaisu (joita taitaa olla kuusi tai seitsemän yhteensä?) sisältää kaksi jaksoa.
Jakso yksi:
Kuljettuaan iät ja ajat avaruuden tyhjyydessä on prinsessa vajonnut masennukseen josta kolme kyborgisuojelijaansa (anteeksi, tarkoitan siis kybori. Jep, kybori) eivät saa häntä vedettyä valoon. Onneksi juuri tuolloin vastaan tulee Esperans-niminen toivon planeetta jolla kaiken pitäisi olla yhtä auvoa kaiken aikaa ja ikuisesti. Tai ehkä olisi niin jos fossiilidinosaurukset eivät olisi muuttaneet planeettaa karuksi joutomaaksi ja ajaneet sen vähäiset asukkaan evakkoon. Onneksi kuitenkin planeetan uhreiksi ajautuneen kansan prinsessa päättää kaapata prinsessan pakottaakseen kyborit vapauttamaan heidät fossiilimonstereilta ja sen palkkioksi haluaa tapattaa kyborit sekä pitää prinsessan prinsessan orjana. Omien ampuminen saa prinsessan tajuihinsa ja prinsessamme iloitsee jälleen, sillä vanhan kunnon ultraväkivalta näyttikin olevan ainoa mikä saa hänet pois murheen alhosta.
Jakso kaksi:
Karvainen sekasikiöprofessori haluaa tuhota kaiken hyvän ja varastaa prinsessan voimat Tässä avuksi tulee proffan rakentama mekaaninen lintu nimeltä Saatana. Ei kun ihan oikeasti, Saatana.
Onneksi kyborit pistävät Saatanan säpäleiksi ja huudot kuten "tulta, Saatana!" kaikuvat kuuroille korville.
En uskalla mennä väittämään tietäväni mitkä noiden kahden edellä olevien jaksojen nimet ovat, koska ainoa joka tässä kasettiversiossa mainitaan on Kadonnut unelmien tähti ja jaksoja näyttäisi olevan vain nuo kaksi. Kuitenkin samaiselta vaikuttava kasetti on julkaistu myös otsikoituna Kivihirviöiden planeetta ja se näyttäisi listaavan itseensä kolme jaksoa:
- Kadonnut unelmien planeetta
- Toivon planeetta
- Maata kohti, Tähtilintu!
Tämä hämmentää minua, sillä kasetin ensimmäinen jakso vaikuttaisi olevan sekä Kadonnut unelmien planeetta/tähti, Toivon planeetta että myöskin Kivihirviöiden planeetta jo siksikin, että ensimmäisen jakson juonena on päätyminen toivon planeettana tunnetulle unelmien tähdelle jossa murhetta aiheuttavat kivihirviöt. Joten sen perusteella tuon linkitetyn esittämän version kolme jaksoa olisikin vain kaksi kuten tässäkin kasetissa selvästi on ja täten voisi ajatella sen tässä kasetissa nimettömän jakson olevan Maata kohti, Tähtilintu!, mutta jotenkin epäilen sitäkin suuresti. Siis nimeä, en sitä, että tuo toinen kasettiversio sisältäisi kolme jaksoa. The Starzinger Fanclubin sivulta kun löytyy ruotsikasetin (kakkosen siis) jaksoluettelo ilman nimiä ja se näyttää tältä:
Ja tuossa ainakin nuo jaksoiksi 5-6 ja 7 nimetyt täsmäisivät näiden tässä minun kasetillani olevien kanssa, mutta ei tässä kyllä mitään tuollaista kolmatta sähkökalajaksoa ole mukana.
No jaa, väliäkö tuolla. Ainahan nämä vanhat kasettijulkaisut ovat olleet hiukan epäselviä jakso- ja tekijätietojen suhteen, joten kaipa niitä sitten on kaksi eri kasettiversiota eri jaksomäärillä.
Tärkeämpien seikkojen sijaan mainitaan pari tarpeetonta huomiota:
1. Prinsessan aluksen logosta tulee mieleen Cobran käyttämä symboli.
2. Yksi kyboreista tuo ajatuksiin Valerianin.
Menneisyyden värjäämänä tai ilman on Starzinger ainakin miellyttävää katseltavaa.
Tähdet: ***
Starzinger - kadonnut unelmien tähti
Tänään on ollut niin älyttömän kaunis päivä, että se on näyttänyt ja myöskin tuntunut tältä:
Siksipä nyt pikainen esittely siitä joulupukin tämänvuotisesta annista joka aihepiiriltään soveltuu lukemanne blogin profiiliin:
Ääni: Pixies EP ja Pet Shop Boys - Electric.
Teksti: Marc Eliot - Jack Nicholson
Kuva: Hell on Wheels kaudet 2 & 3 sekä koko Pitkänjussin Majatalo.
Sukkien, suihkusaippuoiden ja muiden sijaan loppuun kuva vinosta puusta.
Mormoninuoriaikuinen Joseph (Trey Parker) osuu käännytystyössään talolle jossa kuvataan pornoelokuvaa ja päätyy tappeluun paikan vartijoiden kanssa. Elokuvan ohjaaja Maxxx (Michael Dean Jacobs) ihastuu Josephin kykyihin, päättäen sen seurauksena houkutella hänet Orgazmo-nimisestä pornon supersankarista kertovan panoelokuvansa pääosaan, joka ei ymmärrettävästi lajityyppinsä vuoksi ole järin Josephin mieleen. Maxx on kuitenkin sopivan lipevä kauppamies ja koska Joseph haluaisi mennä naimisiin rakkaan Lisansa (Robyn Lynne) kanssa, mutta hänellä ei ole varaa sellaiseen, suostuu hämmentynyt nuorukainen ottamaan pääosan. Ei huolta, Josephilla olisi naamio päässään, taiteilijanimi käytössä ja aktikohtauksissa esiintyisi stuntmaila, joten eihän kukaan saisi tietää mihin hän suostui hyvien tarkoitusperiensä vuoksi. Kuinka ollakaan Orgazmosta kasvaa niin suosittu ilmiö, että sitä esitetään mainstreamteattereissa, leluvalikoimaaa pukkaa markkinoille, lehtien kansikuvat täyttyvät seksin supersankarista ja Joseph tuntee painostusta jatko-osaan suostumisen. Mitä suuremmaksi asia muuttuu sitä vaikeampi on pysyttely nimettömänä naamion takana ja lisäongelmia tulee kun Maxxx ei suostu päästämään Josephia vapaaksi sopimuksestaan vaan kaappaa miehen morsiamen varmistaakseen tähtensä uskollisuuden. Siinä vaiheessa on Josephin oltava oikea Orgazmo ja tehtävä mitä tehtävä on.
Trey Parkerille tuttuun tapaan mukana on ns. shokkitehosteisia vitsejä, eli tässä tapauksessa ymmärrettävästi pornoaiheisia sellaisia ja ne tietenkin korostuvat myös Parkerin teksteille tutun lievän saarnaavuuden vuoksi. Parkerillahan on jossain määrin tapana tyrkyttää omia mielipiteitään ja samalla kuitenkin kritisoida muiden tapaa tehdä niin. Etenkin South Parkin toistuvuudessa se on helposti nähtävissä kun aluksi vaikkapa esitellään kuinka esimerkiksi suuryritykset tekevät pahojaan ja lopussa joku Stan pitää puheen jossa kertoo mikä olisi oikea tapa toimia, jolloin vaikka jälkimmäinen olisikin oikea vaihtoehto niin jakso jaksolta sellainen tyrkyttäminen on aivan yhtä väärää (elokuvissa se ei tosin painotu samalla tavalla). Pornoparodian ollessa aihepiirinä huumori koostetaan siitä kuinka härski pornostara puhuu tupla-anaalista ja herkkä mormoni järkyttyy raamattu käsissään. Joten se mainitsemani saarnaavuus, tai kenties pikemminkin jonkinlainen opettavaisuus tehdään sitten siitä, että kyllä ne pornon tekijätkin voivat olla sivistyneitä, hyvin koulutettuja, tasapainoisia, etc. ja ovat itse tehneet tietoisen valinnan mihin ovat halunneet elämässään matkata ja näin ollen se voikin olla esimerkiksi mormoni joka on pikemminkin pakotettu asemaansa. Unohtamatta kuitenkaan pistää peliin niitä tavanomaisia pornon limaisuuksia.
Sinänsähän vaikka löytäisi elokuvasta jonkinlaista negatiivista tapaa saarnata puoleen tai toiseen, niin hienoa on se kuinka osittain juuri sellaisen ansiosta kyseessä ei ole vain pelkkiin dildovitseihin tukeutuva keskenkasvuinen komedia ja sen voi nähdä myös muunakin kuin vain navanaluselokuvana. Joskin samalla myöskin vain pelkkänä hikikarpaloähkimisenä. Tämä onkin kieltämättä yksi Parkerin vahvuuksia, tehdä selvästi lapsellista tarinaa pystyen olemaan silti parempaakin kuin jotain tyypillistä runkkufantasiateinitissikomediaa. Se tietenkin on tyystin eri asia iskeekö Parkerin ronskius katsojaan, sillä jos ei ole muulloinkaan pitänyt hänen tyylistään ei Orgazmo varmastikaan toimi käännytyksenä. Itselleni Parker onkin esittäynyt aina hiukan hankalana tapauksena koska myönnän nauraneeni täysin idioottimaista Baseketballia katsoessani ja Team America on edelleen mielestäni erittäin mainio satiiri muricaimagosta, mutta silti enimmäkseen tunnen jonkinlaista myötähäpeän kaltaista tunnetta hänen tekosistaan ja vaikka pidänkin miestä hyvin fiksuna niin olen silti sitä mieltä, että hänen ei tulisi olla paskomishuumorillaan niin menestynyt kuin on. Toisaalta taas kun Orgazmon mummo puhuu rumia-vitsien seassa on samanlaista massasuosioparodiaa pornosta kuin Kevin Smithin Dogmassa uskonnosta niin olen valmis ojentamaan kaikki mahdolliset palkinnot Parkerille. Siksi olenkin tämän Orgazmon kohdalla kovasti pettynyt siitä ettei elokuva enempää kuin hetken kaksi leikittele sillä pornosankarin murtautumisella kaikenikäisten ja -laisten suosioon. Näin ollen jos nyt tunnenkin sitä ns. myötähäpeää Parkerista niin se olkoon täysin minun häpeäni.
Palatakseni kuitenkin vain Orgazmon pariin niin onhan mukana ihan hauskaa joskin aiheelleen hiukan liian tyypillistä pornoparodiahuumoria. Bassofunk soi, pastellivärit loistavat, pornonäytteleminen on naisilla huojuvaa kimeää vinkumista ja miehillä änkyttävää jäykistelyä, mutta varsinkin nyttemmin Orgazmo on sellaisen vuoksi kieltämättä aika vanhentuneen oloinen, sillä onhan oikea pornoteollisuus pukannut markkinat täyteen omia parodiaversioitaan tunnetuista tuotemerkeistä.
Jos kerran pornoteollisuus itse tarkoituksella täyttää parodiagenren niin Orgazmosta jää liiaksi jäljelle vain se lapsellisuushuumoriin keskittyminen ja siten se ei ehkä enää ole kovinkaan tarpeellinen lisä, tai mikä pahinta, se esittäytyy vain alatyylivitseihin tyytyvien vaihtoehdolta ja jättää ulkopuolelle ne oikeaa parodiaa hakevat.
Huvituin tästä keskustelusta jossa Joseph koettaa kertoa Lisalle tekevänsä mahdollisesti toisenkin elokuvan, kertomatta edelleenkään millaisen.
Joe: They want me to do a sequel.
Lisa: A sequel, to "Death of a Salesman"? Doesn't he die at the end of the first?
Joe: Yes, but he has a twin brother, and he wants revenge.
Lisa: Revenge? But, doesn't he kill himself?
Joe: No, no, that's what you were led to believe. He was killed by the C.I.A for selling smack... to Nazis...
Lisa: Wow!
Niin ja kyllä, mukana on myös Parkerille tuttuja koomisia isojen poikien ralleja soimassa.
Tähdet: ***
Orgazmo - seksin supersankari
Penskana olin hyvinkin innoissani tietokone- ja konsolipeleistä, mutta matkani niiden parissa kulki vain Atarista Spectravideoon ja Commodore 64:sta kasibittiseen Nintendoon, Gameboyhin ja pysähtyi sitten 16 bitin Segaan. Playstationin tullessa markkinoille en ollut enää vähääkään kiinnostunut uudemmista pelilaitteista ja peleistä, joten vaikka aiemmin esimerkiksi kesän kohokohta olikin ollut jokin Puuhamaan peliluolissa ajan tappaminen, niin tuosta eteenpäin pelaamiseni jäi hyvin minimiin ja silloinkin yleensä vain muutamiin minuutteihin. Itse asiassa tunnenkin ajoittain syyllisyyttä siitä, että käytän niin harvoin vielä hallustani löytyviä Gameboyta, Nintendoa ja Megalodon Drivea, että jokaisen harvan pelaamiskerran välillä saan pyyhkiä pölyt laitteista. Toki minä nautin niistä kerroista kun pelaan, vaikka rehellisesti sanoen olenkin taatusti yksi surkeimmista pelaajista koskaan, mutta siitä hieman lisää myöhemmin.
Vaikka olenkin satunnaisesti harkinnut parempaa tutustumista modernimpiin pelilaitteisiin ja suunnitellut jonkin uuden laitteen ostamista, niin minulle konsolipelaaminen on pitkälti samankaltainen nostalgiatrippi kuin vinyylilevyt ja vhs-kasetit ja täten osa sellaisen kiehtovuudesta tulee aikamatkasta peruskouluhetkiin kun menimme ystävien kanssa milloin mihinkin viihde-elektroniikkaa myyvään liikkeeseen ja roikuimme iltamyöhään saakka takomassa esitteillä olevan laitteen pelivalikoimaa. Tai kuinka raadoin niska limassa kotitöitä, tms. saadakseni ostettua jälleen yhden ainoan useamman sadan markan hintaisen pelin koneelle ja kuolin heti ensimmäiseen viholliseen.
Kuitenkin osasyy siihen miksi en ole hankkinut uutta pelikonetta vanhojen rinnalle on siinä, että sille pitäisi sitten hankkia edes jonkinlainen pelikirjasto ja varsinkin nyttemmin kun retropelaaminen on niin kovin tendikästä on se näkynyt myös irtopelien hintojen valitettavana nousuna. Minunkaltaisellani satunnaispelaajalle se on ikävä uutinen jo siksikin, että ei pahemmin tee mieli maksella ylihintaa peleistä joita pelaa sitten äärimmäisen harvakseltaan ja koska käsitykseni modernista pelilaitteesta on Sega Saturn, niin tuolloin hintaluokka on yleensä hieman korkeammalla kuin jonkin Playstation kakkosen. Joskin PS2-pelejä olisi erittäin helppo löytää ja se hieman puhuu sen hankinnan puolesta, koska sille saisi pikaisesti hankittua jonkinlaisen pelikokoelmapohjan. Mutta väliäkö sillä, koska olen hyvin tyytyväinen jo omistamiini laitteisiin ja mielummin hankin niille uusia vanhoja pelejä kuin rupean keräämään valikoimaa taas uudelle laitteelle joka suurella todennäköisyydellä jäisi vähälle käytölle, eikä se olisi reilua häntä kohtaan.
Jo pidemmän aikaa olen kuitenkin ollut kovasti utelias kokeilemaan jotain erilaista. En niinkään uusia pelejä, vaan näitä kovasti dissattuja plug n play-laitteita joihin on sisäänrakennettuna saatanasti pelejä, hieman samaan tapaan kuin esimerkiksi näissä hirviömäisyyksissä:
Se plug n play-kuume alkoi käymään hieman rasittavaksi, sillä tietenkään en halunnut mitään vempelettä joka olisi niin silkkaa sontaa, että sitä ei uskaltaisi edes katsoa vaan tyrkkäisi laitteen suoraan helvetin pimeimpään nurkkaan häpeämään. Iski kuitenkin sopiva tilaisuus kun udeltiin, että mitäs se Teemu-poika oikein haluaisi joululahjaksi ja vaikka ensin tulikin todettua ettei tarvitse ostaa mitään, niin hetken tuumittuani muutin vastauksen muotoon, että jos nyt välttämättä haluat jotain ostaa niin...
Ja siten pienen googlauksen jälkeen päätin valita lahjakseni sellaisen edellä mainitun kaltaisen aparaatin josta olisi iloa myös silloin jos sisällä olevat pelit eivät sitä tarjoaisi ja täten kohteeksi valikoitui Sega Mega Drive Classic Game Console-plug n play, jota voi halutessaan käyttää myös normaalina Segana. Ja koska lahjan antaja halusi varmistaa sen saapumisen ennen joulua, niin se tilattiin suoraan minun nimelläni ja tarpeeksi ajoissa, jolloin sen aikaisena lintuna oleminen johti tähänkin esittelyyn.
Ennen sitä kuitenkin on todettava se, että laite oli tilattu Verkkokauppa.comista ja koska itse en ole sieltä kertaakaan ostanut yhtikäs mitään, en myöskään omaa kokemuksia kyseisen lafkan toiminnasta, mutta joitakin asioita on tämän kerran perusteella mainittava. Pari työtoveriani hiilikaivoksesta jossa louhin veritimantteja työkseni haukkui kyseisen firman toiminnan maanrakoon, sillä molemmilla oli omien kokemustensa perusteella vääriä tuotteita, viallisia tuotteita, ylipitkiä toimitusaikoja ja reklamaatio-ongelmia rahanpalautuksen suhteen kerrottavana, mutta aivan sellaiseen pyhään raivoon en ainakaan itse pysty yhtymään tämän ainokaisen kertani perusteella, mutta valitettavasti joudun toteamaan ettei minusta ainakaan tule mainitun yrityksen kanta-asiakasta juuri toimitukseen liittyvän epäkohdan vuoksi. Hinta oli edullinen, laite toimii erinomaisesti ja toimitusaika oli oikeasti niin vikkelä, että hyvä kun ehti tilausvarmistus tulla ennen laitteen saapumista kotiini. Kuitenkin ja tämä on hemmetin iso seikka liittyen pelilaitteisiin, sitä ei oltu pakattu mitenkään. Laite oli vain alkuperäislaatikossaan ja sen päälle oli isketty pakettitarrat sun muut ja vaikka laatikko ei nyt missään huonossa kunnossa ollutkaan, niin tottakai siihen oli matkan aikana ilmaantunut pieniä kolhuja sekä naarmuja, eikä paperitarrojen tasokas irroittaminen pahvilaatikosta ole koskaan se yksinkertaisin pulma. En tiedä onko tämä Verkkokauppa.comin normaalikäytäntö, mutta voi luoja sentään olisiko se ollut liikaa vaadittu, että jos laitelaatikkoa ei voida muiden postimyyntifirmojen tavoin pakata omaan erilliseen pakettiinsa niin sen päälle olisi vedetty vaikkapa jonkinlainen suojapaperi johon ne tarrat ja muut vaivat olisi liimattu kiinni. Jokainen pelikoneen ostaja kuitenkin tietää (ja niin pitäisi niitä työkseen myyvienkin) ettei se laatikko ole vain kuin jokin karkkipussi joka heitetään armotta pois kun sisältö on saatu esiin, vaan se laatikko on hieman kuin elokuvien kohdella niiden kotelot. Tietenkin pelikoneen kohdalla asia on siten eri, että toisin kuin elokuvaa sitä ei säilytetä kellon ympäri siellä kotelossa, mutta siitäkin huolimatta jos joku Discshoppikin ymmärtää postituksen suhteen laittaa parin euron leffansa omaan pahvikoteloonsa, niin uskoisi Verkkokauppa.cominkin tajuavan toimia samaan tapaan. Se laatikko on pelikoneelle muutakin kuin vain jotain jossa se tulee.
Lisäkiusaa niiden tarrojen irroittaminen aiheuttaa jo siksikin, että tiedän monien haluavan ilman esimerkiksi mitään ajatuksia jälleenmyynnistä säilyttää suojakotelon koristesyistä, aivan samaan tapaan kuin joku laittaa maljakoitaan esille vaikka ei pitäisi mitään rehuja niissä.
Mutta on aivan sama mitä ostaja pelilaitteen paketilla tekee, niin siltikin olisi suotavaa saada ostamansa virheettömänä kotiinsa ja siten postitse tuleva tilaus pitäsi olla paremmin suojattu. Eikä siinä voi myyjä vikistä kuinka se on postin syy jos paketti kolhiintuu jos sitä ei kerran paketoi. Tai sitten olisi myyjän vähintään syytä antaa jonkinlaista kompensaatiota pihiydestään.
Se siitä ja nyt itse laitteen pariin.
Sega Mega Drive Classic Game Console on ymmärrettävästi laite joka närästää etenkin old school-pelaajia ja ihan ymmärrettävästi, sillä vaikuttaahan se päällisin puolin aikamoiselta lelulta ja on hieman verrattavasti johonkin MP3:n kaltaisiin laitteisiin, eikä täten fyysisiä versioita kannattavien silmissä ole kovinkaan ihastuttava vaihtoehto.
Olen aikalailla samoilla linjoilla sillä en minkään diggaa esimerkiksi emulaattoripelaamisesta ja Netflixien sijaan rakastan katsella elokuvani muulla tavoin, jolloin silmissäni videokasetit edelleen kenkivät muut formaatit 6-0. Jälkimmäinen tuskin on yllätys kenellekään tätä blogia lukeneelle, sillä eiköhän ihastumiseni vhs-versioihin ole tullut esille jo turhankin usein. Satunnaiselle pelaajalla tämä plug n play on kuitenkin mainio ostos, koska siinä saa nopeasti aika kattavan pelikirjaston ja valikoimana ne ovat varsin hyviä. Mukana kun on 40 Sega-peliä ja vieläpä iso osa sieltä paremmasta päästä. On useampi Sonic, Street of Raget 1-3, Shinobi 3, Golden Axet 1-3, Vectormanit yks että kaks ja muun muassa aivan julmetun viihdyttävä Ristar. Sekä liuta muita vähintäänkin ihan hyviä pelejä.
Jep, kirjoitin 40, sillä kannen mainostamista 80 pelistä toiset 40 ovat kännykkäpelien kaltaista täyteshittiä kuten sudokua ja vastaavaa, joten huomio kannattaa kiinnittää vain niiden muiden suuntaan.
Laitteen sisältämät Sega-pelit ovat saaneet osittain ihan aiheellistakin kritiikkiä siitä, että ne olisivat heikompilaatuisia kuin aidot Mega Driven versiot. Kokeilin konetta kahdessa televisiossa ja kuvanlaadun suhteen 50 tuumaisessa värit ja terävyys esiintyvät hivenen heikompina kuin oikealla Mega Drivella, mutta 32 tuumaisessa erot minimoituivat suuresti. Värit olivat joissakin peleissä edelleen hieman haaleampia, mutta jokainen vanhan koulun pelaaja kyllä tietää ettei näitä pelejä ole tarkoitettukaan isoille ruuduille ja jo se 32 alkaa olemaan aidonkin Mega Driven kohdalla turhan massiivinen. Kuva on kuitenkin vähintäänkin hyvä ja jos ei ole, niin uskokaa pois vika ei ole laitteessa. Tai voihan se ollakin jos laite on oikeasti epäkunnossa. Kuitenkin esimerkiksi Ristar on niin hemmetin kaunista katseltavaa, että siihen tarvitaan jo Atomiinuksen kykyjä löytää todellisia tasoeroja aidon ja tämän plug n play-version välillä.
Paremmin ns. aitojen ja tämän versioiden erot huomaa äänessä, joka tässä laitteessa on kuuluvammin sanoisimmeko säröisempi. Se ei niinkään häiritse minua koska Segahan oli muutenkin tunnettu siitä, että sen musiikissa oli aina eräänlainen metalllisempi soundi kuin vaikkapa Nintendoissa ja ainoastaan ensimmäisessä Sonicissa plug n playn ääniero on jokseenkin vaivaannuttava, mutta ei niinkään johtuen teollisuusmaisuudestaan vaan siitä, että se on selvästi hitaammin kulkeva kuin aidossa pelikasetissa.
Joten sanoisin, että tasoeroja on, mutta harvassa kuitenkaan merkittäviä ja jälleen kerran, jos on erittäin harvakseltaan pelaava niin niitä ei huomioi samalla tavalla.
Vaikka tämä nyt kuulostaakin jonkinlaiselta mainokselta, niin sellaiseksi en ole tätä tarkoittanut kuin kenites kohdistuen heihin jotka haluaisivat kokeilla retropelaamista, mutta ovat lykänneet aiettaan koska ovat kauhistuneet pelien hintoja, eivätkä täten olisi valmiita pistämään suuremmin rahaa likoon jotta saisivat silloin tällöin pelata pelejä jotka ovat ajalta jolloin pelien tarkoitus oli näyttää enemmän peleiltä kuin huonoilta elokuvilta. Joten tätä ei ole sponsoroitu mitenkään, eikä sellaista tule tässä blogissa näkymään vastaisuudessakaan. Se homma jätetään porvareille ja minä kehun asioita joista pidän koska pidän, en siksi että joku muu haluaa. Ja vaikka tämä laite nyt onkin mainitusti saatu Verkkokauppa.comista niin minä en sitä firmaa suosittele ja ihan vain siksi, että postitustapa oli tässä tapauksessa niin suolesta, että siihen pimeyteen ei edes rohkea proktologimaamyyrä uskaltaudu. Kenties jonkin muun vempeleen kohdalla asia olisi tyystin eri, mutta pelikoneen kohdalla se erillinen pakkaus olisi ollut minimi pakollinen velvollisuus.
Mutta niin, palatakseni laitteen pariin on sillä varsin hyvän pelivalikoiman ja tason lisäksi pari mainiota plussaa vielä apunaan, nimittäin langattomat ohjaimet ja mahdollisuus käyttää oikeita Sega-pelejä.
Olen kuullut kritiikkiä siitä, että laitteen langattomien ohjaimien ongelmana olisi se, että ne eivät reagoisi jos signaalisäde ei ole suorassa linjassa itse laitteen kennon kanssa. Liekö sitten kokeilijoiden paristot heikossa hapessa taikka eri maiden laiteversioissa eroja, sillä kyllä ainakin minun laite-ohjainsyhteyteni on moitteeton on asentoni sitten lähes mikä vain. Tietenkin kun peitän kennon ei signaali osunut kohteeseensa ja jos menin toiseen huoneeseen tai olin sohvan takana osoittaen väärään suuntaan ei Shinobi reagoinut käskyihin. Muutoin minun ei tarvitse keskittyä osoittamana ohjaimella laitella. Toisin sanoen langaton yhteys toimi aivan yhtä hyvin kuin missä tahansa muussa kauko-ohjaimessa.
Langattomasta kaksinpelaamisesta on myös annettu sellaista kritiikkiä ettei silloin ainakaan kaikkien pelien kohdalla laite ymmärrä aina eroa eri pelaajien komentojen välillä, mutta siihen en osaa sanoa mitään, sillä olen erakko eikä minulla ole ystäviä.
Hienoahan tässä kuitenkin on se, että oikeat vanhat ohjaimet toimivat myös ja sen suhteen ei olekaan valittamista.
Tietenkin minä otan aina vain yhden ohjaimen käyttöön oli kyseessä sitten langaton taikka langallinen versio...
sillä olen erakko eikä minulla ole ystäviä.
Niin tosiaan, tällähän voi pelata myös oikeita Sega-pelejä ja esimerkiksi ensimmäisen Sonicin kohdalla se voikin olla ihan suositeltavaa.
En ole kokeillut vielä kaikkia omistamiani pelejä, mutta ne pari joita kokeilin toimivat ainakin ihan mainiosti. Uskoisin kuitenkin, että joidenkin pelien kohdalla tulee olemaan yhteensopivuusongelmia, mutta väliäkö sillä, pistän ne sitten oikeaan laitteeseen pelattavaksi.
En siis missään nimessä sorsi vanhoja pelikoneita ja Segankin kohdalla totean, että Mega Drive on NESin ohella suosikkini pelilaitteista ja kun fiilis iskee niin aion edelleenkin ostella niille pelejä.
Kuitenkin jos tosiaan on hyvn vähän pelaava henkilö tai vain haluaa helpon sekä edullisen tavan päästä retropelaamisen maailmaan on tämä plug n play erittäin varteenotettava vaihtoehto. Se on äärimmäisen edullinen pelimääräänsä nähden (vaikka ei laskekaan mukaan niitä täytepelejä), pelien taso on vähintäänkin hyvä ja kun laite vielä antaa mahdollisuuden pelata myös oikeita pelejä niin aika vaikea sille on suuttuakaan. Aitoa ei voita mikään, mutta kyllä minun on myönnettävä, että niin ahkerasti kun kotona kuuntelenkin esimerkiksi cd-formaattia (nyt soi Villa Nah - Origin. On muuten hyvää synailua ja tämä on maksuton mainos) niin en enää raaskisi kuljetella mukanani laukullista levyjä kun ne kaikki voi ladata pikkusormen kokoiseen laitteeseen. Samaan tapaan tämä plug n play ei syrjäytä oikeaa Mega Driveani, mutta auttaa toisissa tilanteissa.
Toki minä olisin toivonut, että laite todellakin sisältäisi 80 Sega-peliä, mutta tässä tapauksessa ainoa mistä saatan olla oikeasti kiukkuinen on nyt nimeltä mainitsematon laitetta myynyt yritys. Toisaalta kun en itse pistänyt rahaa peliin, niin kyllä se kiukkukin on lopulta aika laimeaa.
Ehkä tämä nimenomainen laite on huono esimerkki plug n play-myllystä, sillä sehän aiheuttaa mielihyvää, kun ainakin oma oletukseni niistä on siinä, että ne voivat olla parhaimmillaankin vain niin huonoja että ovat siksi hyviä.
Niin ja siitä pelaajatasostani.
Tässä saamassani laitteessa on mukana Chakan - The Forever Man, joka on peli jota olin halunnut pelata muksusta saakka. Mainion tuntuinen toimintapeli, mutta kunhan olin vasta ensin 10 minuutin jälkeen tajunnut miten se kenttävalikko toimi niin kuolin heti ensimmäiseen viholliseen.
Ohjeet? Hitot niistä. Märkä sormi pistorasiaan kertoo kaiken tarpeellisen.
Eli tietenkin ja sopivammin alkuperäisnimeä ajatellen Nuoret pedot valmiina.
Huomaa kyllä muutokset tämän kasarinahkahousuelokuvan ja aiempien seitkytlukuleffojen välillä, sillä iloinen humppahenkinen musiikki on muuttunut tekoajalleen trendikkääksi ja (nyttemmin old school) räpiksi. Elektroa, synaa, hikipantoja ja verkkareita. Wh-wh-what, onko tämä muka Germania polvihousuineen ja alppitorvineen? Onneksi sentään kyttäviikset ovat pysyneet ennallaan.
No kuitenkin, amerikkalainen viiksekäs elokuvantekijä Anton Ugly (Peter Steiner jr.) saapuu Saksaan tekemään mestariteostaan, Busenstrip, joka ei niin yllättäen kertoo maitorauhasista. Alku ei ole lupaava kun viiksekäs tullivirkailija takavarikoi pornolehdet ja viinat. Elokuvanteko on tietenkin sitä, että Anton kulkee viiksekkään kameramiehensä kanssa kuvaamassa satunnaisia naisia kaupungilla tai muualla ja pyytää heitä esittelemään rintojaan. Aika usein niitä naisihmiset niitä esittelevätkin, sillä tottakai he mielummin riisuutuvat täysin vieraan miehen niin pyytäessä kuin vaikkapa eivät.
Nudistirannalla ollaan valmiita ketkuttelmaan kameran edessä ja myös he jotka eivät suostu olemaan alastomina kameran kuvatessa eivät vastusta alastomuutensa kuvaamista.
Ja kyllä, aina silloin kun kuvassa ei ole itseään hierova puolialaston nainen näkyy myös kuvaa olutfestivaaleilta jossa viiksekkäät miehet heiluttelevat kolpakoitaan ja rehevät naiset kannujaan.
Breakdance!
Se oli viimeinen nahkahousuelokuva ja näiden kuuden jälkeen voin rehellisesti todeta niiden kaikkien olevan hyvää roskakorin täytettä. Tämä Oktober eroaa aiemmista pääosin vain aikakautensa muodilla ja trendeillä, jolloin hiusmallit ovat muuttuneet, musiikki on muuttunut ja naiset ovat enemmän... sanoisimmeko vähemmän pyöreitä ja elokuvan seksikomiikka on pornahtavampaa, eikä siten enää niinkään tunnu tarkoitetunkaan samalla tavalla humoristiseksi kuin aiemmin.
Tähdet: *
Ilottelua Oktober-olutfestivaaleilla
Maksoin näistä nahkahousukomedioista (komedioista termin väljimmässä muodossa) euron kappaleelta ja olisi niitä myyvä yritys voinut sentään varoittaa ylihinnoitelleensa ne äärimmilleen.
Pikkukylän viiksekäs (kuinkas muuten, olemmehan sentään Saksassa) nössö, halukas mutta potenssiongelmainen Karl (Sepp Gneissl) lähtee tomeran vaimonsa Luisan (Renate Ruhland) setää Fritzia (Karl Schwarzmayer) sekä tämän vaimoa Trudchenia (Christa Abel) vastaan aivan suurkaupungin sykkeeseen saakka ja sivussa vieraillaan pornokaupassa ja strippiklubilla, joista jälkimmäisen aikana Karl saa huomata kireältä vaikuttaneiden vaimon sukulaisten olevan ihan hirveän himokkaita panokoneita ja se halu kulkee kolmikon mukana sinne vuoristomaisemien syrjäkylään. Seura saakin myös Karlin veren kiertämään ja kaupungista tuotu erotiikka-alan paperijulkaisu se vasta kylän ihmiset sekoittaakin.
"Heti kun ajattelen naisia olen perseelläni" toteaa kylän rapajuoppo ja kukapa menisi väittämään vastaan, sillä tämä herrashenkilö sontii keskelle katua ja on siten uskottavuudessa korkein mahdollinen auktoriteetti.
Jotenkin nämä maaseutumaisemiin sijoittuvat ns. seksifarssit toimivat hieman muita paremmin, vaikkakaan oikeasta seksikkyydestä taikka huumorista ei näiden kohdalla voi puhua kuin valehdellen. Tosin olen aika varma, että olin huomaavani elokuvan loppupuolella jonkin vitsin tapaisen, mutta saatan erehtyäkin.
Tähdet: *
Riemua nahkahousuissa
Tai siis kuten takakansi koko nimeksi kertoo: Sexgaudi am Königssee und Triebe und Gelüste
Baijerin kuvankauniissa vuoristomaisemissa on pikkukylä jossa jodlataan ja harrastetaan salametsästystä.
Paikalle saapuu skotti joka etsii paneskeluhaluja lisäävää potenssikasvia. Paneskellaan.
Yhden tähtensä tämä saa samasta syystä kuin se aiempi yhden tähden mestariteos, Pormestarin salaiset päiväkirjat, eli nätin tapahtumapaikkansa ja sinne sopivien polvihousuvisuaalisuuden vuoksi. Niin ja onhan mukana preussilaisen tehokasta tyttörakkautta ja se on hyvä juttu kai.
Järvi näkyy alussa ja lopussa, mutta paljasta pintaa ei sen lähistöllä kertaakaan.
Tähdet: *
Paljasta pintaa järvellä
Ihme ja kumma, niin kannen kuin alkutekstien esittämät suomen- ja saksankieliset nimet ovat molemmat jääneet yhteen vaihtoehtoon.
Saksalainen seksipuolue pyrkii muuttamaan vanhoja parkkiintuneita käsityksiä seksuaalisesta vapaasta tahdosta ja osoittaa ettei hikinen halu ole niin suuri moraalinen dilemma kuin mitä kireät vanhat käntyt tahtovat uskotella. Luonnollisesti tästä syystä puoluetoimisto on jatkuvan tarkkailun alla ja puskissa piilottelevat tirkistelevät moraalinvartijat päätyvät asiasta tietämättömän autokuskin virtsankarkailuongelman kohteeksi ja sitten perään naintikohtauksia spagettiwesternjulisteiden alla.
Paljasta karvaista pintaa, vitsejä joiden taso on oho kompastuin ja tartuin tisuun ja peeping tomit tärisevät kuola änkyttävästä suusta tippuen. Parasta ovat kohtaukset joissa nahkaviiksimies juoksee kaupungilla jakamassa poliittista flyeria ja kun puoluejohtaja pitää puhetta yleisölle, sillä ihmisten reaktioista päätellen kaikki eivät ole tienneet meneillään olevan elokuvan kuvaukset ja tilanne onkin kuin jostain piilokameraohjelmasta. Huonosta piilokameraohjelmasta kuten Pilanpäiten, jonka ajoittaisissa pikkutuhmissa vitseissä on yhtä sieluton tunnelma kuin saksalaisen seksipuolueen manifestissa. Niin ja onhan siellä oikeasti jokin häivähdys ideastakin kun seksipuolueesta hakee apua nainen jolla on väkivaltainen miesystävä ja epätoivottu raskaus, mutta aborttipuntaroinnin ja oman kehon päätäntävallan sijaan se on kyllä edelleen känninaiminen ja ich komme joka on tärkeintä.
Tähdet: ~
Eläköön saksalainen seksipuolue
Tai jos nimen ottaa kokonaisena kannesta niin se onkin Pormestarin salainen päiväkirja - Rakkaat terveiset nahkahousuista ja alkutekstien mukaan elokuvan vain Rakkaat terveiset nahkahousuista, mutta alkuperäissuomennoksen perusteella Leskirouvaraportti. Toisaalta taas takakannen kertomana elokuvan nimi kotimaisittain onkin Missä villi puro virtaa housujen läpi / Lesken raportti, mikä onkin ehkä sopivampi ottaen huomioon saksankielisen nimen Wo der Wildbach durch das Höschen rauscht - Witwen-Report. Onko se silti pakko laittaa kaikki nimivaihtoehdot yhteen ja samaan julkaisuun.
Pieni idyllinen vuoristokylä kokee menetyksen kun pidetty, siveellisyydestään tunnettu pormestari menee potkaisemaan tyhjää.
Sureva leskirouva löytää kuolleen miehensä salaisen viina- ja päiväkirjakätkön, joista jälkimmäinen paljastaa kuinka mies olikin kaikkea himoitseva huoripukki ja kuinka jokainen kyläläinen pökki kaikkea mahdollista taivaan ja maan välillä.
Siinä se oli, koko elokuva.
Onneksi pormestarin panoseikkailuista kertova seksikomedia ei ole yhtä törkyisen näköinen ja oloinen kuin se Oskarin kokema kanaongelma, mutta sai silti katumaan sitä etten harrasta dokaamista, koska se olisi varmasti auttanut löytämään jotain hauskaa tästä ns. komediasta.
Tottakai minä pidän tisseistä ja niitä tässä elokuvan irvikuvassa riittää, mutta yllättäen se ei ole tarpeeksi.
Pari nättiä maisemakuvaa.
Tähdet: *
Pormestarin salainen päiväkirja
Muistatteko ne seksikomediat joissa taksikuskeilla taikka ikkunanpesijöillä oli mehukkaita paljastuksia kerrottavanaan ja sitten joku pulisonkihyypiö tirkisteli aidan takana tissejä. No, minäpä menin mielenhäiriössäni ostamaan kuusi sen lajityypin elokuvaa ja voin rehellisesti sanoa, että ei olisi pitänyt.
Ennen kuin astelemme ensimmäisen elokuvan pariin on minun mainittava, että en sitten oikeasti tiedä jokaisen ns. nahkahousuelokuvan kohdalla mikä sen nimi pitäisi olla, sillä osa niistä tarjoaa jo omassa kotelossaankin useamman vaihtoehton, joten tyydyn otsikoimaan ne kannessa olevan suomennoksen mukaan ja olettamaan joissakin tapauksissa mikä mahtaa olla oikea alkuperäisnimi. Tämä Oskarin kanaongelmat kun on näemmä takakannen mukaan alkuperäiseltä saksalaiselta nimeltään Autostop lustreport, mutta sitten alkutekstit kertovatkin sen olevan Lass jucken trucker ja eihän siinä vielä mitään, mutta seuraavan elokuvan kohdalla nimivaihtoehdot ovatkin jo monipuolisempia.
Jonkinlaista kuljetusfirmaa pyörittävällä Oskarilla (Lajos von Bagghi) on ongelma: varasto täynnä kuolleita kanoja (väitetysti kaikki kanat ovat kuolleita, mutta osa niistä liikkuu ja pari mukavitsiä liittyykin juuri tielle tuleviin kanoihin. No, ehkä ne muutamat ovat eläviä kuolleita kanoja).
Koska Oskar ei halua korvata kanoja niiden omistajalle vaan ottaisi mielummin maksun omasta työstään, päättää hän pakata kanat normaalisti matkaan, mutta järjestää tilanteen jossa kanoja kuljettava auto keikattaisiin ja hän saisi petoksen turvin itselleen vakuutuskorvauksen. Siispä kaksi helvetin karvaista kuskia saa tietämättä kanojen hengettömyydestä ja matkalle suunnitellusta ryöstöstä tehtäväkseen viedä kuormansa normaalisti määränpäähänsä. Oskarin suunnitelmia kompuroittaa pari gangsteria jotka luulevat rekan kuljetettavana olevan rannekoruja ja he tietenkin haluavat ryöstää lastin siitä nimenomaisesta syystä. Vaikka väliäkö sillä koska elokuva koostuu oikeastaan vain irtokohtauksista joissa joku elokuvan mieshahmoista haluaa paneskella ja kaikki naishahmot ovat valmiita paneskelemaan tuon miehen kanssaan ja jostain syystä jokainen elokuvan henkilöistä näyttää jonkin villiintyneen kupan murjomilta ihmisraadoilta. Hitto, jopa kuvauspaikkoina toimivat huoneet ovat kuin vuorattu herpeksellä. Mikään ei etene minnekään ja siitä syystä onkin suuri ilo kun yksi leffan karvanaamoista tulee kesken kohtauksen kameran eteen toteamaan, että eiköhän se ollut nyt siinä, loppu.
Saatanan huono elokuva.
Tähdet: ~
Oskarin kanaongelmat
Rahanahne kalastaja Nolan (Richard Harris) törmää hainmetsästyksen yhteydessä valastutkija Racheliin (Charlotte Rampling) ja todistaessaan miekkavalaan suorittaman kuolettavan hyökkäyksen kohti valkohaita huumaantuu Nolan mahdollisuudesta siirtyä isompien saaliiden perään. Miekkavalas olisi varmasti sekä haasteellisempi kohde suurelle valkoisella metsästäjälle että myöskin haita rahakkaampi kohde. Luonnollisesti työkseen vesieläinten parissa oleva Rachel ei toivota onnea yritykseen ja sitä Nolan kyllä tarvitsisi, sillä vaikka hän saakin tapettua miekkavalaan, niin epäonnekseen eliniäkseen pariutuvan valaan puoliso ottaa tehtäväkseen kostaa vaimonsa kuolema ja niinpä Nolan saa luvan vilkuilla taakseen joka käänteessä, kunnes on aika kohdata silmästä silmään.
On jotenkin mielenkiintoista, että vaikka Tappajahai menestyksellään saikin ilmaantumaan runsaasti perässähiihtäjiä ja haaskalintuja, niin harva niistä tuntui oikeasti edes yrittävän nokitella Spielbergin elokuvalle, aivan kuin tietäen kuitenkin häviävänsä jos tappelu alkaisi. Toki ajoittain kansikuvissa esiintyvä eläin, oli se sitten nallekarhu taikka suoraan haihin verrattava vesiotus olivat piirrety isommaksi kuin esikuvansa, mutta jos nekin elokuvat jotka suorimmin lainasivat Tappajahaita taikka aivan suoraan ryöstivät sen kuvamateriaalia omaan käyttöönsä tyytyivät hehkutuksissaan melkeinpä vain totemaan, että jos pidit Tappajahaista niin varmaan tykkäät meistäkin. Joten Orca, joka myöskin selvästi oli hyötymässä Tappajahain suosiosta, eikä sen huomaamiseen tarvita edes Dino de Laurentiisin toteamusta "find a fish tougher and more terrible than the great white" uskalsi mennä suoremmin hyppimään esikuvansa silmille, on siinä jotain rohkeampaa ja oikeasti muiltakin vastaavilta elokuvilta odotettua. Orcassa se nenille hyppiminen kun ei ole vain sitä, että tuottaja sanoi jotain suljettujen ovien takana, vaan itse elokuvassa se osoitetaan kohtauksella jossa päähenkilö, eli miekkavalas pistää hain lihoiksi (musiikissakin on tuolloin jotain kovin samanhenkistä) kuin sanoakseen, että kaupungissa on uusi kingi. Tähänhän sitten vastattiin Tappajahai kakkosessa, jossa puolestaan löydetään rantautunut miekkavalaan raadeltu ruumis ja todetaan, että vedessä on suurempiakin petoja viitaten tietenkin elokuvan haihin. Siihen se vesieläinten Blur vs Oasis sitten taisi jäädäkin, sillä Orca jäi kauas taakse jopa verrattaessa Tappajai kolmosen tuottoihin ja tunnettavuudessa vieläkin kauemmas, eikä tietenkään saanut jatkoa kuin korkeintaan Free Willyjen henkisessä tuessa. Sääli sinänsä sillä ei Orca nyt mikään huono lainaelokuva ole ja jos mietitään vain Tappajahain jatko-osia niin tämä eräänlainen käänteinen Moby Dick-tarina jossa periksiantamaton eläin jahtaa ihmistä vaikka meren ääriin saakka (joskin käänteinen on väärä sana siinä mielessä, että molemmat ovat yhtä maanisia) onnistuu yhdessä asiassa huomattavasti paremmin kuin ne haijatkot, sillä niissä kun koetetaan painottaa sitä kuinka elokuvan petoeläin ei ole vain "a mindless eating machine" vaan ajatteleva, muistava, kostoa janoava, tunteva otus, niin sitä ei kuitenkaan pysty edes Michael Cainesta ja murisevasta haista huolimatta uskomaan, kun taas Orcan silmissä näkee palavan vihan ja samalla tietää tämän otuksen seuraavan sinua koska muistaa mitä sinä teit sille. Joten Orcalla vaikuttaisi olevan persoonallisuus, mitä mainittujen elokuvien hailla ei niinkään tunnu olevan.
Elokuvan alussa on mainio jännitysosuus kun kaksi sukeltajaa pitää noukkia pois pikkuruisesta kumiveneestä ja ylös kalastustroolariin koska vedessä vaanii valkohai, jonka sitten paikalle ilmaantunut miekkavalas pistää sushiksi alta aikayksikön. Tämä on tietenkin se jo mainitsemani Tappajahaihin viittaava nokittelu, mutta on pinnallisesta merkityksestään huolimatta varsin tehokas kohtaus, eikä sitä heikennä edes heti perään annettu pakotettu luento siitä kuinka bad ass miekkavalas on verrattuna ihan mihin tahansa muuhun. Tuossa edellä mainitussa osuudessa on vain yksi todella ärsyttävä seikka. Okei, siis vaarassa on kaksi vailla suojaa olevaa sukeltajaa, mutta heidän onnekseen tukeva kalastusalus noukkii heidät pois uhan alta. Tai no, ainakin toisen heistä, sillä toinen eli se korvattavissa oleva näyttelijä päättää jäädä kumiveneeseen jonka moottori tietenkin sakkaa samantien ja ilmeisen tasapainohäiriöinen henkilö päättää sitten vaikka noin ihan vain huvin vuoksi kompuroida itsensä pois veneestä ja jäädä lillumaan veteen syötiksi. Jos kyseessä ei ole komisario Clouseau niin kömpelyyden ja epäloogisuuden merkitys tässä tapauksessa on vain väkinäinen tapa kasvattaa sitä jännitystä. Mikä on aivan turhaa, sillä koko kohtaussarjan pointti on kuitenkin osoittaa kuinka puskista tullut miekkavalas onkin haita vaarallisempi vastus ja sen osoittaakseen ei idiootin olisi tarvinnut jäädä kumiveneeseen ja sotkeentua omiin jalkoihinsa.
Kuitenkin joistakin hölmöyksistä ja helpoista imitoinneista huolimatta Orca on erinomaista vesipetoviihdettä ja vaikka se vaikka se nyt jossain vaiheessa alkaakin menemään liian tuttuja latuja pitkin näyttäen kuinka paljon parempi ihminen sittenkin olisi, onnistuu se siltikin pääosan ajastaan juuri käänteisessä tarkoituksessaan ja pitäen katsojan nimenomaan kostavan miekkavalaan puolella tuomiten ihmisten epäinhimilliset teot. Sen jonkinlaisen osien vaihdon elokuva tekee alkupuolellaan ehkä hieman liiankin alleviivaavasti osoittaen Nolanin olevan rahan perässä ja nauttivan liiaksi metsästyksen aiheuttamasta euforiasta, kun taas rakastuneet valaat saavat taustalleen auringonnousua ja kaunista maisemaa Ennio Morriconen herken musiikin soidessa. Se kuitenkin toimii nopeana painotuksena siitä, että nyt ei olla pelkän viettiensä kuljettaman tapponeen seurassa, ellei sellaiseksi luokittele ihmistä. Siis sen hetken ajan, sillä myöhemmin tosiaankin palataan siihen, että vesituote paha ihminen hyvä.
Oikeat eläinkuvat yhdistyvät mainiosti kumivalaisiin ja puremistehosteet ovat varsin näyttäviä, ja kun maisemakuvaus on kohdillaan niin visuaalisesti elokuva on suurelta osin hyvinkin kaunista sekä oikealla tavalla karua katseltavaa.
Näyttelijätkin tekevät kauttaaltaan vähintäänkin kelvollista työtä, vaikka osa hahmoista onkin hieman tarpeettomasti mukana. Esimerkiksi Charlotte Rampling toki tekee hyvää jälkeä, mutta hänen esittämänsä valastutkija on oikeastaan mukana vain selittääkseen katsojalla mikä miekkavalas on ja muu merkitys hahmolle löytyykin jonkinlaisesta tuottajien logiikasta laittaa mukaan ns. romantiikan kohde, josta ei sinänsä ole haittaa, mutta koska kyseessä on hieman kuin Moby Dick niin tuolloin katsoja nopeasti ymmärtää keskiössä olevan valaan ja Ahabin suhteen olevan ainoa oikeasti tärkeä seikka koko tarinalle.
Uskon täysin Richard Harrisin oikeastikin sanoneen nauttineensa tämän elokuvan teosta, sillä siltä hän näyttääkin ja vaikka Tappajahai-vertaukset ovatkin aiheellisia aina sitä myöten, että Nolan on hieman kuin Robert Shawn esittämä Quint, vain vähemmän juro, niin ei tätä katsellessa kuitenkaan rupea liiaksi pohtimaan, että tuo on se Tappajahain hahmo ja tuo puolestaan se, kun taas tuo kohtaus on lainattu siitä ja tämä tästä. Orca onnistuu olemaan oma elokuvansa.
Yksi seikka joka on varmasti kiehtonut Harrisia hahmossaan ja elokuvan tarinassa on se kuinka vaikka Nolanin kohtalona ja sisäisenä paloa on saalistaa Orca ja alussa hänet kuvataan nimenomaan rahan ja jännityksen vuoksi tekojansa tekevänä, niin myöhemmin Nolanissa tulee esille katumuksen ja epäröinnin hetkiä, jolloin myötätunto alkaa olemaan hänen puolellaan. Tässä vaiheessa elokuva tosin alkaakin siirtymään liiaksikin sinne perinteisemmän hirviö vastaan ihminen-linjalle, jolloin Orca ei enää olekaan vain oikeutettua kostoa janoava menetyksen kokenut uhri vaan verenhimoinen murhaaja ja Nolan tyypillisempi tavissankarivapahtaja joka oikeasti potee vain koti-ikävää ja on tässä tilanteessa vastoin tahtoaan. Vastaavasti tässä vaiheessa on kuitenkin kiehtovaa se kuinka rannikkokylän asukkaat tarkoituksella estävät Nolania ja miehistöään poistumasta alueelta pakottaen heidät kohtaamaan Orca, jonka läsnäolosta he aiheellisesti syyttävät Nolania. Tällöin kyläläiset ovat kuin Frankensteinin hirviön perässä olevat talikoiden ja soihtujen kantajat.
Vaikka Orca onkin jäänyt tunnettavuudessaan heikoimmankin Tappajahain taakse, niin uskallanpa väittää tämän olevan hivenen parempi kuin Spielbergin teoksen parhainkin jatko-osa ja siten yleensäkin niitä parempia ns. lainaelokuvia. Orca kuitenkin näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja vaikka olisinkin toivonut, että elokuvassa olisi uskallettu jättää ihminen loppuun saakka jonkinlaiseksi pahuuden merkiksi kuin ruveta sitä painottavan aloituksen jälkeen palauttaamaan eläintä pedoksi ja ihmistä sankariksi, niin eläinkauhuna, piti sellaisena sitten valasta taikka ihmistä, Orca on tehokkaasti jauhava mylly. Ja toki pidän silti siitä, että kun Orca saa kostonsa niin se on eräänlainen ontto kosto, sillä tässä vaiheessa on palautettu ihminen hyväksi ja valas ei-niin-hyväksi ja vaikka edelleenkin Orcan koston ymmärtää ei se enää tunnu olevan oikeassa mittasuhteessa.
Aiemman sukeltajahölmöyden lisäksi on vielä otettava esille ainakin yksi järjen rajoja koetteleva kohtaus, nimittäin se kuinka miekkavalas sytyttää Nolanin mökin palamaan. Öö, okei. Jotenkin siitä tulee mieleen tämä nimenomainen Gary Larsonin kuva:
Vaikka sitä ei ehkä aina huomaa ja välillä liiankin helposti, niin Larson on varmastikin suurin innoittajani omia piirroksiani ajatellen.
Tahattoman huvittava on myös tilanne jossa Rachel estää Nolania kalastamasta Orcaa dynamiitilla ja aiheuttaa typeryyttään tilanteen jossa joutuu itse heittämään dynyn mereen ja suorittaa siten omin käsin estämänsä Nolanin yrityksen.
Tähdet: ***
Orca: The Killer Whale
Nuorena merimiehenä Ahab (Barry Bostwick) koetti varoittaa sukellusveneen kapteenia siitä ettei kuule meressä mitään ääniä, joten siellä olisi jotain vaarallista ja niin tottavie olikin, nimittäin saakelin iso valas joka sitten hyppäsi ja heitti sukellusveneen jäätikön läpi ja halki ilmakehän. Siinä rytäkässä Ahab menetti jalkansa ja näki kuinka valas söi puolikkaan sukellusveneen. Valas muuten näyttää hieman samalta kuin se käsinukke Imperiumin vastaiskussa joka siellä meteoriitilla koetti syödä Millennium Falconin.
Nykyään Ahab on itse sukellusveneen kapteeni ja katsottuaan nuorena pahuutta suoraan silmään on hän omistanut uransa enemmän kuin vähemmän tuon aiemman valaan löytämiseen sekä tappamiseen. Nyt aika tuntuu olevan vihdoinkin oikea sillä sieltä täältä on ilmaantunut ilmoituksia jättiläisvalaan hyökkäyksistä ja kunhan valastutkija Herman (Renée O'Connor) pakotetaan auttamaan vesipedon, eli Moby Dickin jäljityksessä niin Ahab saisi vihdoin kostonsa.
Valitettavasti Ahab on renagademoodissaan aiheuttanut sen verran paljon harmaita hiuksia laivastolle, että he uskovat sen olevan juurikin Ahab itse ei myyttinen jättivalas joka on laivoja upottanut ja tehnyt muita ilkeyksiä, ja näin ollen Mody Dickin ohella Ahabia vastassa ovat oman maan asevoimat.
Asylum on tietenkin hieman väärä paikka etsiä vakavahkoja merimonsterielokuvia ja tämäkin Mody Dick-filmatisointi kallistuu hyvin vahvasti heille tutun koomisen roskaelokuvan puolelle, mutta jos pääsee yli typeristä hahmoista, hölmöistä nimileikeistä, rumista tehosteista ja Ahabin puuristitekojalasta niin ainakin hetken ajan Moby Dick onnistuu olemaan asiallista merikauhistelua. Toki tämä on Asylumille tyypilliseen tapaan huono elokuva, mutta ei kenties yllättäen niin tarkoituksellisesti koominen kuin millaiseksi he tällä hetkellä tekevät kaikki elokuvansa, vaan Moby Dick vuosimallia 2010 onnistuu etenkin Barry Bostwickin energisen esiintymisen ansiosta tavoittamaan sitä alkuperäistarinan vakavaa koston sumentamaa maanisuutta jota toivoikin näkevänsä ja jos Asylum olisi uskaltanut vältellä tuttuja läpikuultavia tietokonetehosteitaan ja suurimpia muka hauskoiksi tarkoitettuja ylilyöntejä niin tällä ei ehkä kuitenkaan olisi ollut mahdollisuuksia olla mikään merimosterielokuvien klassikko, mutta ainakin se olisi voinut olla viihdyttävä muullakin tavoin kuin jollakin tahattomalla koomisuudella.
Loppupuoli jossa kuivalla maalla seikkaileva valas on lähempänä Godzillaa kuin vesipetoa on toki hauskaa katseltavaa, mutta se on niin kovin tyypillinen ja helppo asylumratkaisu, että hiukan surku tulee.
Se tosin on todettava, että hän joka kutsuu tätä surkeimmaksi elokuvaksi jonka on koskaan nähnyt, tai edes huonoimmaksi Asylumiksi, ei kyllä ole nähnyt tarpeeksi elokuvia. Pelkästään se Bostwickin eläytyminen rooliinsa riittää osoittamaan tämän olevan vähintään parempi kuin mitä olisi ensialkuun uskonut. Vaikka juuri samaisen suorituksen ansiosta Mody Dick myös osoittaa, että se olisi voinut olla myös paljon parempikin kuin mitä on. Ehkä tässä pitäisikin siis olla kiukkuinen siitä, että annettiin ymmärtää tekijöillä olleen välillä mielessä muutakin kuin pelkkä roskapussin täyttäminen, mutta sitten kuitenkin tyydyttiin sontimaan matolle.
Tähdet: **
Moby Dick
