Eli tietenkin A Stranger Among Us. Emily Eden (Melanie Griffith) kuuluu siihen poliisien ryhmään jotka toimivat kovaotteisesti, kovasuisesti, oman lakitulkintansa varassa ja vaarantavat helposti parinsa hengen, joten näin ollen ovat mielummin yksinäisiä susia jo siksikin, etteivät ole kovinkaan haluttavia yhteistyökumppaneita. Siispä tottakai Emily on loogisin valinta tutkimaan juttua kun vanhoillisjuutalaisiin kuuluva nuori mies (Jake Weber) katoaa ja löydetään myöhemmin kuolleena. Edessä on ihmisiä jotka eivät ole kovinkaan avuliaita naispoliisia kohtaan (sillä turvallisella ketään loukkaamattomalla tavalla) ja asiaa ei auta Emilyn ajatukset siitä, että jokainen ihminen on valmis kääntymään rikoksen tielle heti kuin tilanne sen sallii. Eli etukäteen kaikki juutalaisyhteisön ihmiset ovat Emilyn silmissä pahiksia. Siispä Emily soluttautuu tutkinnan kohteena olevan yhteisön joukkoon, savustaakseen mahdollisesti sisäpiiriin kuuluvan murhaajan ja salamaakin nopeammin olemme kaikki ystäviä. Tietenkin idea on siinä, että kaksi kulttuuria kohtaavat hieman kuten jossain Peter Weirin Todistajassa, mutta yllätyksettömän ja laiskan toteutuksensa vuoksi Close to Edenin kiinnostavinta antia on se, että Jake Weberilla on pieni sivuosa ja vaikka Jake ei ole sukua Steven Weberille, niin he näyttävät veljeksiltä.
Lisäksi Close to Edenissa on pikkuroolissa Rena Sofer (jota en rehellisesti sanoen edes huomannut koko elokuvassa), joka näytteli myös Steven Weberin tv-sarjassa Kirottua. Vau, siis niin kuin psykedeelistä! Griffith on söpö, mukana on hassuja tekopartoja, pinnallisen turvallisia ideoita on tarpeeksi (juutalaisia timanttikauppiaita, uskonnoton oppii uskomaan, suvaitsematon suvaitsemaan ja italialaisgangstereilla on sliipatut hiukset, kuten myös paidan kaulukset takin päälle käännettyinä), mutta sydänfilmi näyttää liian usein vaakasuoraa. On siis aika helppo uskoa, että Sidney Lumet "was shooting it at the time of writing", sillä monesti mieleen tuleekin, että elokuvan hitaus johtuu vain siitä kuinka ollaan koetettu keksiä, että mitäpä sitä seuraavaksi tekisi. Tähdet: ** Close to Eden
Ennen zumbaa oli sambic ja ennen sambicia oli,,, en minä tiedä. Aerobic? Gun kata? Kurkipotku? No enivei, se vähä mitä olen zumbaa vahingossa jonkin tv-shopin ansiosta nähnyt, niin samanlaista lattaritanssijumppaa tämä sambic näyttää olevan (ehkä hieman raukeampaa liikehdintää) ja vaikka se ei samanlaiseksi ilmiöksi noussutkaan (joskin zumbakin näyttää jo nyt olevan aikalailla menneisyyttä, aivan kuin atkins ja karppaus), niin varmasti sambic maittaa myös zumban ystäville. Tälläiselle sohvaperunalle mielenkiintoisinta sambicissa kuitenkin tuntuu olevan sen alkuperän suomalaisuus (Taina Kanerva) ja pohdinta siitä, että vaikka uskonkin lajin kehittäjän pärjänneen taloudellisesti varsin hyvin sambicin ansiosta, niin liekö zumban suosio kirvoittaneen joitakin manauksia ilmoille, sen synnyttyä paljon sambicia myöhemmin ja ollessa samankaltainen, mutta globaalisti huippumenestyksekä, kuin gangnam style. AARGH! No jaa, tanssin yhdistäminen kuntoiluun ei kyllä varmasti ollut uusi keksintö edes luolamiesten aikoina kun Gort kepeillä viidakkopedon kalloa koputti ja itse en välitä sambicista, taikka zumbasta tuon taivaallista, sillä katsoin tämänkin vain eräänlaisena eroottisena fantasiana. Aluksi kerrotaan lyhyesti kuinka sambic on uusi liikuntamuoto jossa yhdistellään jotain tribaalihuojuntaa rytmikkääseen musiikkin ja sitten vesipuisto Serenan tiloissa heilutaan alkukantaisen musiikin tahtiin. Välillä mieleen tulee Studio Julmahuvin hittikimara-sketsi.
Takakannen mukaan Sambic-kasetti on "jatkoa Tainan karnevaalisamba- ja Tule's Samba-videoille", mutta ne eivät sano minulle yhtikäs mitään ja oletankin tuon jälkimmäisen olevan kirjoitettu väärin, sillä ihan varmasti kyseessä on Thulsa Doomin Samba-video. Tämä Sambic-kasetti on näemmä julkaistu täydennettynä versiona myös dvd:llä, että siitä vaan ostamaan jos tekee mieli antaa ajatusten levätä ja rentoutua katselemalla kauniita naisia kosteassa ilmanalassa. Niin ja tietenkin tämän avulla voinee myös harrastaa liikuntaa. Se tietenkin on hieman pettymys, että kotimaisissa jumppavideoissa erehdytään keskittymään liiaksi lihaskunnon kohentamiseen muualla kuin oikeassa kädessä, kun taas jenkkikamassa painotetaan enemmän pornograafisia kuvitelmia. Joo, joskus minäkin kyseenalaistan itseni. Tähdet: ***
Oman kokemukseni mukaisesti tämä Frankensteinin Hirviö-anime ei ole koskaan ollut kovinkaan vaikeasti saavutettavissa, sillä tämäkin kappale on jo kolmas itselleni päätynyt. Ja vielä parisen viikkoa takaperin niitä liikkui Porvoossa ainakin kaksi kappaletta eräällä kirpputorilla. Silloin joskus vuosia sitten sain samaisen elokuvan lahjaksi, mutta eikös vaan sen nauha ollut sen verran sahalaitainen, että jopa Leatherface olisi sitä säikkynyt. Sen sai jotenkin katsottua loppuun saakka, mutta tokihan sitä piti saada nähtäväksi parempilaatuinen versio ja näin ollen menin ostamaan itselleni toisen kappaleen samaista elokuvaa ja BEHOLD! Sekin oli Hugommassa kunnossa kuin les misérables. Vuosia myöhemmin tuli sitten ostettua elokuva uudemman kerran ja nyt on sitten pystytty katsomaan elokuva alusta loppuun ilman auto trackingin vilkkumista. Versio itsessään sama ja ainoa muutos on aiempien kasettien kansikuvan värin vaihtuminen sinisestä oranssiin. Niin ja tämä elokuva on saatavilla dvd-muodossakin eräänkin lyhytnimisen nettikaupan valikoimistakin, ettei sitä tarvitse postilaatikkoa, taikka -luukkua kauempaa noutaa. 100 vuotta sitten - kertoo ankean väsynyt kertojaääni - salamoi ja luurankoja makasi avonaisissa haudoissa, ja koska tekstiä piisaa japanilaisttain, siellä varmaan kerrotaan jotain muutakin. Ilkeästi naurava, gialloelokuvasta karanneelta näyttävä tohtori Victor Frankenstein on valmis toteuttamaan suurimman, Da Vincin Vitruviuksen miehen innoittaman kokeensa. Siispä sähköpurkaus herättää henkiin ruumiinosista koostetun uusioihmisen, hirviön joka irvistää kuin Billy Idol, mutta mörisee kuin vastaherännyt krapulainen, eli Billy Idol.
Hirviö riehaantuu ja putoaa jyrkänteeltä kadotukseen. Victor toteaa tehneensä virheen leikkiessään Jumalaa ja on nyt siinä uskossa jotta hirviönsä on kuollut. Siispä Victor pyrkii unohtamaan kaiken ja elämään normaalia elämää vaimonsa Elizabethin ja tyttärensä Emilyn kera. Mutta hirviö ei ole kuollut, eikä unohtanut luojaansa. Joten pian Victor saa pelätä omansa ja läheistensä henkien edestä, sillä kuolleet eläimet ovat vain alkua hirviön kostolle. Joka toteutuu leikkimällä (ei hukuttamalla) Emilyn kanssa, joka kutsuu hirviötä Frankeniksi. Kuten myöhemmin myös muutkin ihmiset. Franken. Siis niin kuin tämä tyyppi?
No, onhan heissä samaa näköä. Näyttää muuten hieman Timo Soinilta. Tämä Frankenstein-versio pohjautuu Marvelin sarjakuvaan, jota en muistikuvieni mukaisesti ole lukenut, joten en uskalla mennä väittämään elokuvan olevan uskollinen, taikka päinvastaista sarjakuvaa kohtaan. Alkuperäistä Mary Shelleyn tarinaa ja tietenkin hirviön ulkonäön vuoksi James Whalen elokuvaa ajatellen, tässä on kyllä ainakin enimmäkseen mukana tutut tapahtumat, mutta tietttyjä oikopolkuja tehdään, jättäen sinne tänne hiukan hämmentäviäkin seikkoja. Itseni mielestä suurin oudoksunnan herättäjä on se, että hirviö hyökkää heti herättyään Victorin ja tämän apulaisen kimppuun, ja näin ollen en oikein ymmärrä miksi niin ja miksi hirviö myöhemmin jahtaa tohtoria. MItä kostettavaa hänellä on? Alunperin sentään näytettiin hirviön saaneen kurjaa kohtelua osakseen ja näin luotiin motiivi hänen toiminnalleen. Lisäksi tohtori Frankenstein esitetään elokuvan alussa aikamoisena psykona ja vaikka tällä tietenkin varmaan tahdottiin korostaa "now I know what it feels like to be God" tyyppistä tunnekuohua, niin aika vaikea tohtorin hulluuden vuoksi on hänestä myöhemmin pitää, sillä kyseessä ei ole niinkään sitä hulluutta kuin pelkkää mulkeromaisuutta. Hirviön ja tohtorin suhteen elokuva kyllä muuttuu perinteisempään suuntaan päähahmojen suhteen ja näin ollen katsoja alkaa ymmärtämään molempien puolta, kun enemmänkin tohtorin apulaisen Zuckelin kiristyspuuhat osoittavat hänen olevan se todellisin pahis tässä elokuvassa. Se tosin on huomioitava, että tässä versiossa on todella kehno suomidubbaus, joka koettaa parhaansa mukaan pilata elokuvasta nauttimisen. Jos repliikit eivät ole tylsistyneenä toteutettuja "öö, aa, ee"-huutoja (jokaisella, ei vain hirviöllä), niin sitten kaikki kuulostavat siltä kuin olisivat dubbaamassa Olipa Kerran Elämä-sarjaa. Ja vaikka Olipa Kerran-sarjaan sopiikin siinä esiintyvä dubbaus, niin tähän elokuvaan se ei todellakaan istu. Etenkin kun tämä on niitä elokuvia, joissa kuulee vielä toisenkin ääniraidan taustalla, joka ei ainakaan paranna tilannetta. Lisäksi dubbausraita peittää valitettavan pahasti elokuvan hyvin tunnelmallisen, kovasti Hammer-elokuvista muistuttavan musiikin. Enemmänhän tämä onkin Hammeria kuin Boris Karloffia. Piirros on aika keskitason animea, joka on ihan kelvollista, mutta ei mitenkään ihmeellistä. Mutta värimaailma on todella tyylikäs ja etenkin ns. kauhukohtauksissa väreillä on luotu todella tehokkaan rikasta synkkyyttä. Ja se synkkä toteutus onkin elokuvan parasta antia, sillä sen ansiosta tämä menee helposti sinne kauhun paremmalle puolelle. Vaikka elokuva aika suurelta osalta luottaa paranoiasta syntyvän tunnelman luomiseen, niin se on myös aika fyysisesti kaulukseen kiinni käyvä. Joten agressiivisen väkivaltansa vuoksi tämä versio ei oikein sovellu lapsille ja herkkähermoisille. Frankenstein-faneille kyseessä on kuitenkin vallan mainio välipala. Tähdet: *** Frankensteinin Hirviö
Vuorossa elokuva jonka olen katsonut edellisen kerran sen ollessa uutuus ja erehdyin muistelemaan sen pääosassa olevan Mia Saran, mutta väärässäpä olin. Talviolympialaisissa toisiinsa kirjaimellisesti törmäävät jääkiekkoilija Douglas (D.B. Sweeney [ei sukua Toddille]) ja taitoluistelija Kate (Moira Kelly) eivät varsinaisesti ihastu toistensa jukuripäisiin luonteisiin. Joten kun edellinen loukkaantuu ottelun aikana, joutuen jättämään hyvästit lätkänpeluulle ja jälkimmäinen epäonnistuu omassa osuudessaan, niin luonnollisesti heidät paritetaan yhteen voittamaan tulevissa taitoluistelukisoissa. Ideana tietenkin on se, että miehisestä aivovauriourheilusta tuttu henkilö saa mahdollisuuden palata jäälle lajissa jota halveksuu ja toisaalta sopivaa paria etsivä neitokainen saa ainoa sopivan yhteistyökumppanin ihmisestä josta ei pidä. Edessä on mahdottomalta tuntuvan erikoistempun harjoittelu ja rakkaus voittaa. Ei hullumpi romanttinen draama, jossa on pientä pilkettä silmäkulmassa. Nyttemmin (ja jo tuolloinkin) Unelma Jäällä on auttamattoman kulunut (jääkiekkoilija ei ole kirjanoppinut, kun taas taitoluistelija on, edellinen on duunariluokkaa, kun jälkimmäinen rikkaan perheen lapsi, etc.) ja tarjoaa näin ollen runsaasti mahdollisuuksia parodiointiin, josta tunnetuimpana esimerkkinä varmaankin Will Ferrellin Hokkarihemmot, mutta sööttien Sweeneyn ja Kellyn kiusoitteleva kemia toimii sen verran mainiosti, että hyvä fiilis on hyvä fiilis. Tähdet: *** Unelma Jäällä
Muun muassa Dynastiasta tuttu John Forsythe johdattaa meidät, taikka tässä tapauksessa vain minut Universalin studiokierrokselle. Matka alkaa Lon Chaneyn Oopperan Kummituksen lavasteista, siirtyy meikkausoperaation myötä villin lännen kaupunkiin ja muihin elokuvallisiin illuusiotodellisuuksiin. Tyhjinä kuvatut lavastekaupungit ovat hiukan kammottaviakin, luodessaan tyhjinä kaikenlaisia post apo-fiiliksiä. Cinemagicin pääasia on esitellä turisteille ja muille kiertolaisille tarkoitettuja elokuvakokemuksia, niiden huvipuistomaisten elämysten kautta joissa vieraat pääsevät kastumaan Tappajahain iskiessä, näkemään kuinka vesi jakautuu Mooseksen ansiosta ja kuinka E.T. puhuu kuten Yoda. Öö, okei. Ajelujen ohessa Forsythe kertoo hieman Universalin
historiasta, näemme vanhoja ja tämän promootiokasetin tekoaikaan sijoittuvia filmipätkiä elokuvanteosta, kuten myös kiertoajelun tapahtumien teosta ja vaikka varmasti onkin hauskaa olla paikan päällä näkemässä kuinka eläintenkouluttaja juoksuttaa Benjiä ja kokea Betelgeusen Rocky Horrormaisen musikaaliesityksen, niin cooleinta olisi vain kävellä elokuvista ja tv-sarjoista tuttujen lavasteiden keskellä. Siispä tämän kasetin huvipuistohuvitteluita mielenkiintoisempia juttuja ovat juuri tyhjät lavasteet ja Universalin historian puiminen. Tuosta Beetlejuicen esittäjästä tulee jostain syystä biomanaajaa enemmän mieleen Lapinlahden Linnut:
Ihmisten kokoiset jyrsijät laulamassa eivät ole yhtä kiinnostavia kuin Walter Lantz kertomassa kuinka loi Nakke Nakuttajan. Hienoa kuitenkin on, että vaikka nykyajan Universal saa tällä kasetilla kiusakseen Kiviset ja Soraset-lauluesityksiä, taikka edellä mainittuja jyrsijöitä, niin studion maineikasta historiaa esitellään etenkin vanhojen kauhuelokuvien kautta ja siihen sopien ensimmäiset kasvot jotka alkuteksteissä näkyvät ovat Bela Lugosin. Cinemagicin kantta katsellessani ja sen tekstejä lukiessani tuumin kyseessä olevan A Dream Called Walt Dsney Worldin kaltainen huvipuiston esittely, jossa raapaisemalla kerrotaan koko paikan ja siihen liittyvän viihdejättiläisen taustoista, ja sellainen Universal Studios Hollywood: a Universe of Cinemagic juuri onkin. Joten itseäni lainaten: "hyvinhän tämä video asiansa ajaa ja tämän katsottuaan tekee mieli lähteä paikan päälle pällistelemään. Joten minä lähden sinne nyt, adios amigos." Turhan suuri painotus studiokierroksen musikaaliesityksiin vie kyllä loppupisteytyksestä yhden tähden, sillä hitot minä haluan kuulla kaikkia laulamassa. American Graffitit ja Blues Brothersit, Fievelit ja Beetlejuicet vielä menevät, mutta Dracula ja Frankensteinin hirviökin. Tähdet: *** Tästä voi käydä lukemassa mainion esittelyn Universalin studiokierrostoiminnasta.
Salaista avaruusoperaatio suorittanut sukkula syöksyy jokeen, tuoden mukanaan kuusi jollekin mille lie avaruusmutaatiovirukselle altistunutta astronauttia. Paikalle kutsutaan siis erikoisjoukkojen bäädääs-kapteeni Saxon (Jack Scalia), joka on niin vanhan liiton miehiä, että käyttää oikein taskunaurista. Muukalaisolentojen vallassa olevat astronautit etsivät avaruuden,,, öö,,, kakkapökälettä? No, jotain sen näköistä kuitenkin, jonka sisällä on mitä lie psykoaaltosäteitä ampuva astraaliradio ja avaruusolioiden munia. Siispä tutusta maailmanvalloitusaikeista on kyse. Tottakai astronautit kokevat Craig Shefferin Nightbreed-muodonmuutoksen, saaden tribaalijuovia kasvoihinsa, mutta siihen se ei jää, sillä pian samaiset kiimaisilta gorilloilta kuulostavat astronautit ovat vaarassa synnyttää vatsansa läpi avaruuden ökkömönkiäisiä. Siispä juonessa on lievää Alien, tai pikemminkin Aliens-apinointia (myöhemmin myös Species pääsee peliin, sillä nauteille tapahtuva lopullinen muodonmuutos näyttää enemmänkin siitä elokuvasta lainatulta). Selviää nimittäin, että astronautit olivat lähetetty tarkoituksella altistumaan avaruusvirukselle, jotta he toisivat sen seuraukset kotiin ja biologinen aseteollisuus saisi uusia leikkikaluja. Näin ollen mukana on myös Aliensista tuttuja paniikkitaistelukohtauksia. Siis tietenkin B- ja kakkamyllyn läpi jauhettuna. Saxonin tulee siis hakata avaruuspahisten ohella kollegapahikset. Onneksi apuna on kiltti avaruusmutanttihirviö. Tämä on niitä elokuvia joita katsoessa luulee vähän väliä levyn skipanneen kohtauksia, taikka aivojen kokeneen happivajetta ja katsoja uskoo siksi hukanneen osan elokuvasta, sillä yht'äkkiä sankari hyppää pakenevan rekan päälle, yht'äkkiä pahikset seisovat keskellä tietä (en tiedä miksi, eivätkä varmaan he itsekään), yht'äkkiä sankari roikkuu auton perässä, etc. Eli hypitään toimintakohtauksista toiseen, mutta ei oikein missään vaiheessa osoiteta miten sinne mentiin. Aivan kuin elokuvan hahmoilla olisi kaikilla jonkinlainen teleportaatiolaite ja sillä loikitaan sinne tänne. No, ei siis välitetä juonenkuljetuksesta. Meille riittää lähtökohta (örkit tulevat maahan) ja sitten perään ihan vaginasti räjähdyksiä, liekkimerta ja mormonikuoroa. Siispä kyseessä on hiton hauskaa aivosoluntappotoimintaa. Lisää B-plussaa elokuvalle antaa ainakin minun levyni selvästi epäsynkassa oleva ääniraita, joka saa kaikkien puheen vaikuttamaan spagettiwesterndubbaukselta. Lisäksi suomitekstitys on aivan loistavasti toteutettu, sillä kaikki dialogi on kirjoitettu putkeen kuin yhden ihmisen kertomana, vaikka keskustelijoita olisi useampia. Aivan kuin tämä elokuva olisi legioona, sillä meitä on monta. Kun elokuvassa yksi henkilöistä sanoo "give him more", niin se onkin käännöksen mukaan "ei enempää", mutta vielä parempi on kun Scalian hahmo sanoo kodittomalle sotaveteraanille "semper fi" ja se on suomennettu muotoon "keittoa ja piirakkaa." HAHAHA! Tähdet: ~ taikka ***** Dark Breed
Vai onko se The Double 0 Kid? Eli nollalla vaiko oolla. Molemmat ovat ilmeisesti oikein, sillä tuplanolla viittaa tietenkin bondmaiseen agenttikoodiin, kun taas dabelou taas lausuntatapaan. Samapa tuo, sillä kyseessä on suomennoksen mukaan Teiniagentti 00 ja Risat, joka on samalla tavalla nolostuttavan riemastuttavan kuuloista kuin Agentti 000 ja Kuoleman Kurvit. Lance (Corey Haim) on pystytukkainen teinipoika, jolla on hyvin vilkas mielikuvitus, jonka ansiosta hän kuvittelee olevansa salainen agentti Eagle Dawn. Hetkinen, vaaleahiuksinen poika joka eksyy fantasioihinsa sen verran ahkerasti, että puhuu itsestään kolmannessa persoonassa ja ei meinaa erottaa todellisuutta kuvitelmasta. Hmm,,, Bill Watterson, sinäkö se siellä taustalla olet?
Kyllä Haim varmaan olisi voinut tuota roolia näytellä. Ei ehkä enää koska on kuollut, mutta elossa ollessaan. Sopivasti Lance onkin työharjoittelussa jossain CIA:n toimistossa, mikä ei ainakaan vähennä hänen kuvitelmiensa määrää ja muiden silmissä poika onkin pitkälti kukkuu kukkuu. Toisaalla tapaamme ilkeät ammattirikolliset, joista... MIKSI BRIGITTE NIELSEN ISTUU UIMA-ALTAASSA ILTAPUKU PÄÄLLÄÄN? Öö, eli nämä eivät taida olla niitä kaikkein terävimpiä rikollisia. Lance sattuu paikalle, kun pahikset olivat tulleet varastamaan erästä avainkorttia, jolla voi sitten hallita tuhoelektrovirusta tai jotain. Luonnollisesti kortti päätyy vahingossa Lancelle ja näin pahikset ovat nyt hänen perässään. Eli fantasiat muuttuvat todeksi ja toki siinä ohessa napataan tyttökin matkaan. Mietinpä tässä vain, että onkohan tämä elokuva tehty ratsastamaan vuotta aiemmin ilmestyneen Jos Katseet Tappaisivat elokuvan suosiolla. Väliäkö tuolla, sillä ihan kelvollinen halpiskopio bondeista tämä kuitenkin on. Hyvin helppo siinä mielessä, että kaikki agenttipinnallisuudet ovat yksinkertaisimmillaan käytössä, kuten se kulunut ajatus siitä kuinka kaikki pukeutuvat suurinpiirtein koko ajan joihinkin valeasuihin ja musiikissa soi toistuvasti John Barry-imitaatio. Pinnallisuudet hyväksyy kuitenkin ainakin melkein ilomielin, sillä tämähän on olevinaan agenttikomedia ja näin ollen kliseitä tuleekin hyväksikäyttää. Ja koska kyseessä on selvästikin halpiselokuva, eikä sitä vain näyttelijävalintojen vuoksi, niin odotuksia ei edes alunperinkään pidä kovin korkella. Haimin ja Nielsenin lahjojen ilmiselvät rajoituksetkin ovatkin siis lähes plussaa, kun toisen pitää olla Parker Lewismainen ysärikakara ja toisen pitkäsäärinen jääblondi, ja ei liene ihme heidän suoriutuvan onnistuneesti sellaisista rooleista. Halpiselokuvissa on tietenkin usein neonmainoksen tavoin loistavia virheitä ja tässäkin on jälleen mainioita kohtauksia joissa sivulliset eivät näemmä ole olleet tietoisia kuvauksista, tai ainakaan kohtausten tarkoituksista, sillä sen verran vääränoloisia ilmeitä ja reaktioita on tarjolla. Pidän etenkin siitä kuinka elokuvassa on kohtaus jossa Lance pysäyttää toisen agentin eläintarhassa ja nappaa häneltä pistoolin siten, että sivulliset varmasti näkevät uhkaavan tilanteen ja aseen heiluvan, mutta kukaan ohikulkija ei reagoi esimerkiksi säikähdyksellä tilanteeseen, vaan ovat että whateva. Lopputuloksena on melkein vekkuli teiniagenttikomedia, joka ei ehkä yllä Richard Griecon elokuvan bondmaisuuteen, mutta on hellyyttävän sinisilmäinen ja sydämellinen. Suurin miinus löytyy siitä, ettei vauhtia jakseta pitää yllä ja tälläisessä elokuvassa sellainen verottaa aika paljon, sillä liian usein tapahtuvien hitaiden hetkien aikana alkaa huomioimaan liikaa ne kömpelöt dialogit, näyttelemiset ja näin pois päin. Ja voi pojat, Nielsen näyttää hyvältä. Katsokaa vaikka:
Joe Vogue (Keaton Simons. Joka muuten näyttää aivan siltä muksulta joka näytteli Frasierissa nimihenkilön poikaa) opiskelee itämailla sokean mestarin (Gerald Okamura) opastuksella ninjutsun saloja. Aikuisena Joe (Michael Phenicie) on menestynyt liikemies, joka saa huomata häikäilemättömän kiinteistökeinottelijan Arnold Gruberin (Robert Fiedsteel) häätävän vähävaraisia asukkaita pihalle ja yksi heistä on Lisa Thorne (Andee Gray). Joe päättää jakaa taistelutaito-oppejaan Lisalle (joka tarkoittaa ei oikeastaan mitään), jotta yhdessä he voisivat estää Gruberia tekemästä pahojaan ninjajoukkonsa kanssa. Eikös muuten kuulostakin sellaiselta, että elokuva voisi olla vaikka jokin American Ninjan kollega? No, jos transseksuaali- ja lääkärininjat ovat American Ninjan väestöä, niin tottakai. Itse asiassa, aika varmasti jossain American Ninjan osassa onkin ninjoja joilla on otsalamppu ja stetoskooppi. Mutta kuitenkin, 9 1/2 Ninjas on siis komedia ja hölmö komedia onkin. Vitsit ovat sitä luokkaa, että jos joku sanoo "ei hätää, olet turvassa", niin takuuvarmasti seuraavassa kohtauksessa jotain vahinkoa sattuu ja jos joku sanoo pistävänsä kaiken peliin, niin sitten pelataan lasikuulilla maailman herruudesta. Eli vitsit ovat aikalailla kirjaimellisia, samaan tapaan kuin se Mies ja Alaston Aseen "bingo"-kohtaus. Parin sellaisen vitsin jälkeen osaakin seuraavia odottaa ja odotuksiin vastataan täsmälleen niin kuin uskookin tapahtuvan. Joten missään nimessä tämän elokuvan huumoria ei voi kovinkaan nokkelaksi ja haastavaksi haukkua, mutta kun niitä hölmöjä vitsejä on yli äyräiden, niin myönnän surutta lähes nauraneeni muutamaankin otteeseen. Kun pahis haastattelee ninjoja ja yksi haastateltavista on tavallinen kilpikonna, niin sellaisenaan se ei ole hauska. Mutta kun vastaavia vitsejä tulee kymmenen peräkkäin, niin ihmeen hauskalta se kilpikonnakin alkaa vaikuttamaan. Eli tämä on niitä komedioita jotka toimivat väsytystekniikalla ja kun oma olo on sopivan raukea, niin muutama vitsi voi osua hyvinkin maaliinsa. Kyllä minä hymyilin kun Joe mukiloi joukon pahiksia ja lyö vahingossa ohikulkevaa vanhusta, mutta ei reagoi siihen mitenkään. Tai kun Joe ottaa yöpuvulta näyttävän pilkullisen ninjapukunsa esiin ja paljastaa olevansa Wonder Ninja (se lukee herran selässä), niin kyllä se oikeassa mielentilassa saisi nauramaan. Ja on se aina paremman näköinen kuin tuo kuvassa oikealla oleva Snake Eyes. Jaiks!
Lisäksi pidän siitä, että joka ainoa ihminen tässä elokuvassa on kuin pikkulapsi ja monesti tuntuukin siltä, kuin elokuvan tekijöinä olisi aikuisten sijaan päiväkoti-ikäiset. Niin ja se oli kieltämättä huvittavaa, että jos jokin lyönti, tms. oli hidastettu, niin kuvan nopeutta ei ollut muutettu, vaan näyttelijät liikkuivat hitaammin. Vaikka 9 1/2 Ninjas sisältää tyhmiä vitsejä ja jäykkää näyttelemistä (koominen ajoitus on näillä henkilöillä koomassa), että elokuvaa ei voi suoranaisesti kehua miksikään komedian kultajyväksi, niin verrattuna esimerkiksi Seltzer/Friedberg-elokuviin tämä on oikealla tavalla huonoa komediaa. Se ei sorru nappaamaan hetken trendejä ja kaatamaan pierukakkaa päälle kysellen epätoivoisesti "olenhan minä hauska? Olenhan minä hauska?" kuten edellä mainitut ihmishirviöt elokuvillaan tekevät. Joten kyseessä ei ole väkinäisen oloista ilkeää mukahuumoria. Huonoa huumoria kuitenkin. Tosin jos ei ole väsynyt, tai anna elokuvan hölmöyden voittaa väsytystaktiikallaan, niin silloin 9 1/2 Ninjas on vain huono eikä mitään muuta. Etenkin kun saman hölmön vitsin toisto saattaa vain ruveta suututtamaan, kuin saada itselleen liittolaisen. Joten lähestykää varoen. MIelenkiintoista tai ei, mutta vaikka olin lukenut Double Featuren arvostelusta tämän olevan komedia ja sama lajityypitys mainitaan myös elokuvan takakannessa, kuten myös IMDb-sivulla, niin en meinannut uskoa elokuvan olevan oikeasti komedia. Sillä ei tässä kohtaa ole väliä onko se hyvä vaiko huono komedia, mutta hitto vie, kyllä se komedia on. Minä olin ennen elokuvan katselua vakuuttunut, että kyseessä on vain yksinkertaisesti niin huonosti tehty toimintaelokuva, että se olisi koominen vain tahattomasti, ei tarkoituksella. Joten jostain syystä elokuvan paikkaansa pitävä lajityypitys osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Don Starkilla on elokuvassa suunnilleen miljoona eri roolia ja jokainen yhtä huonosti esitetty idiootti. Tähdet: ** 9 1/2 Ninjas
Kunhan ensin olemme nähneet hevosia hässimässä ja hetken päästä samaa uudestaan, niin siinä saamme myös selville, että rahapulassa oleva markiisi Pierre de l'Esperance (Guy Tréjan) saanee pelastuksen poikansa Mathurin (Pierre Benedetti) avioliiton myötä. Pojan kun olisi tarkoitus mennä rikkaan perijättären Lucyn (Lisbeth Hummel) kanssa naimisiin ja tällöin markiisin elämänlaatu voisi tulevien rahojen myötä parantua. Tässä sivussa tapaamme markiisin vaimontappajaveljen, ilmeisen poikarakkauden perään olevan papin ja etanan. Etenkin etana on tärkeä. Lucy saapuu tapaamaan tulevaa aviopuolisoaan ja sitten uneksitaan menneestä kun barokkimusiikki soi ja karvainen ihmiseläin jahtaa meisseli heiluen Mathurin edesmennyttä äitiä Romilda de l'Esperancea (Sirpa Lane). Mutta oli kyseessä mennyt taikka nykyisyys, on peto luonamme aina. Pedon ohjannut Walerian Borowczyk ei ole itselleni niin tuttu nimi, ettäkö muistaisin ulkomuistista muita hänen elokuviaan, mutta ainakin Peto on sellainen tapaus, että jos sen kerran näkee niin se ainaisesti muistaa. Kyseessä on sen kaltainen elokuva, että jokin Lars Von Trier ei ole kovinkaan kaukainen vertailukohde ja voisinkin melkein väittää, että jos Von Trier tekisi elokuvan Kaunottaresta ja Hirviöstä, niin se olisi arvatenkin remake Pedosta. Toisaalta yhtä hyvin voisin melkein ottaa Borowczykin vertailukohdaksi paremmin aikalaisekseen sopivan Jean Rollinin ja samaan tapaan kuin Rollinin elokuvissa, on Peto täynnä eräänlaista satumaisuutta aikuiseen makuun, aikakautta jota on vaikea määritellä, ylitsevuotavaa seksuaalisuutta ja uskonnollista syntiä. Ymmärrettävästi seksuaalisuus tarkoittaa tässä tapauksessa taidepornoa, jonka raja pelkän likaisen nyrkkinainnin ja herkkyyttä tihkuvan rakastelun välillä on sen verran häilyvä, että sensuurinäkökulmasta katsottuna ajatukset kallistuvat helposti sinne edellisen puolelle. Seksiä on paljon ja monessa muodossa. On eläinseksiä, ihmisseksiä yksin ja yhdessä, rotujenvälistä, lajienvälistä, raiskausta, hellyyttä, hikeä ja tuskaa. Välillä tuntuukin kuin Peto olisi pikemminkin ohjaajan tekosyy tumputusfantasioiden lihallistumiselle, kuin ns. oikeaa elokuvaa (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan). Silti samalla kyseessä on aika hyvin ja tunteellisesti näytelty aikuisten satu rakkauden kaipuusta, väärällä tavalla hyvää tarkoittavista perhesuhteista ja vammaisuuden häpeästä. Ja kenties yllätyksenä tai ei, niin elokuvan "peto" ei lopulta olekaan karvainen mies, vaan vähempikarvainen nainen. Niin ja onhan siellä myös peruukkiin runkkaava karvahirviö. Öö, okei. Kansi- ja muissa mainosteksteissä hehkutetut shokkiarvot ja virkkeet kuten "tuhat kertaa kiihoittavampi kuin yksikän pornoelokuva" ovat sitten aikalailla sitä itseään, markkinaihmisten tyhjiä puheita. Toki kyseessä on elokuva joka voidaan sen seksikohtausten runsaan määrän vuoksi luokitella pornon kollegaksi ja hevosnainnin, taikka karvanallukan panopuuna toimimisen takia kokea shokeeraavana (pitkään kuvatut siemensuihkut varmasti kuvottavat joitakin ja ymmärrettävästi niin), mutta kyseessä on elokuva jossa on enemmän runomittaa kuin mahdollisuuksia tumputtaa ruosteisella teräsvillalla. Suurin osa ns. pornoilusta kun on sen verran koomista, että kyseessä on sen suhteen enemmänkin pikkutuhmaa komediaa kuin kiihoketta verenpurkaumaan. Silti kyseessä on ehdottomasti K18-kamaa. Itseltäni tämä elokuva löytyy kauhuhyllystä, mutta Von Trierin Antichristin tavoin Peto on pikemminkin extremedraamaa ja mielenkiintoisesti Pedon kerrotaan pohjautuvan ainakin osittain samaan myyttiin kuin Susien Klaani, että sen kanssa saataisiinkin aikaan aika erikoinen tuplanäytös. Tietenkin kun kyseessä on elokuva jossa tälläinen peto juoksee heppi heiluen,
niin aika vaikea sitä on ainakaan yksittäisten kuvien ja kohtausten avulla puolustaa kauniina. Trailerikin kun tuntuu keskittyvän vain pökkimiseen. Hei, on se peto aina uskottavamman näköinen kuin Michael Paré ihmissutena elokuvassa Bad Moon. Katsokaa nyt:
Pidän kovasti, vaikka välillä en todellakaan ymmärrä miksi. Tähdet: **** Peto
Ennen kuin Wesley Snipes ajatui urallaan yrjöämään halpiselokuvia jollaisia on vaikea saada edes Olivier Gruner tekemään, hän teki elokuvia joiden pääosassa saattoi yhtä hyvin olla Michael Douglas kuin Harrison Ford (sopivasti tämäkin vuorossa oleva elokuva oli alunperin kaavailtu Bruce Willisille) ja samalla tanssimaan Stallonen ja Van Dammenkin tiellä. Eli toisin sanoen Snipes oli ainakin ennen jotain muutakin kuin päähänpotkimishalpisten tyytymätön tähti. Nyttemmin Snipes tietenkin on ottanut sen seuraavan loogisen askeleen urallaan ja viettää mielummin päivänsä kaltereiden takana kuin kameran edessä. Ymmärrettävää. Valkoisessa talossa harrastetaan haureutta ja pian paikalta löytyykin naisen ruumis. Paikalle kutsutaan poliisiviranomaiset ja yksi heistä on etsivä Harlan Regis (Wesley Snipes). Pian selviää, että salaisen palvelun johtohenkilö Nicholas Spikings (Daniel Benzali) on se yhteistyötä vastustava ilkimys, kun taas presidentin turvallisuuspäällikkö Alvin Jordan (Alan Alda) on ystävällisyyden perikuva ja Regisin avuksi asetettu salaisen palvelun agentti Nina Chance (Diane Lane) vaikuttaisi ensialkuun olevan jonkinlainen vakoilijan ja lapsenvahdin sekoitus. Luonnollisesti tutkimusten edetessä aletaan huomaamaan, että kaikki eivät ole sellaisia kuin miltä aluksi vaikuttivat, Chance ja Regis oppivat olemaan bestiksiä ja todisteet johtavat sen verran korkealle, että oman nahan pelastus alkaa käydä murhan selvitystä tärkeämmäksi. Christopher Youngin musiikki on ihastuttavan hengästyttävää ja nostaa onnistuneesti pulssia silloinkin kun elokuva kulkee ennustettavia polkujaan pitkin. Mitä tapahtuu usein, sillä jos on yhden poliitikkoja ja murhan yhdistävän Hollywoodelokuvan nähnyt, niin aika pitkälle tietää millä äänellä kello tikittää ja millaisia salaliittoja samankaltaisten murhien ohella on edessä. Ei tämä huono ole, mutta ei vastaavasti mitenkään erityisen muistettavakaan. Kyseessä on hyvä, tasalaatuisesti tehty perusjännäri jollaista on mukava katsella, mutta joka ei ei missään vaiheessa ole vaarassa räjäyttää tajuntaa. Hauskaa elokuvassa on, että Snipesin hahmo esitellään tavallisena kyttänä ja hän ei täten anna mielikuvaa muusta kuin keskipalkkaisesta henkilöstä. Sitten kuitenkin hahmon kohdalla sorrutaan siihen Frendit-ilmiöön, jossa asunnoksi paljastuu suurinpiirtein kartano jollaiseen omistajalla olisi varaa vain olisi Mika Vehviläisen edut. En nyt odotakaan, että Snipesin hahmon tulisi asua jossain rotankolossa, mutta en myöskään siellä toisessa äärilaidassa. Pikku juttu kenties, mutta sellainen syö uskottavuutta muuten varsin asiallisesti toteutetusta elokuvasta. Hei, jos ette olisi halunneet minun kiinnittävän tarpeetonta huomiota Snipesin hahmon asuntoon, niin ette olisi tehneet sitä sivujuonta jossa hän vinkuu häätöilmoituksen vuoksi. Snipes kyllä vetää roolinsa läpi kunnialla ja muistuttaa juuri siitä mihin alussa viittasinkin, että mies osaa tehdä muutakin kuin pelkästään potkia päähän. Mielenkiintoisinta elokuvassa lienee kuitenkin tämä informaatiopätkä: "The film is based on the novel Murder in the White House by Margaret Truman, daughter of U.S. President Harry S. Truman." Ja Alan Alda-twisti toimii parhaiten, jos ei mene lukemaan hänen M*A*S*H-kollegoidensa muisteluja, sillä aika moni näyttelijätovereista ei tuntunut herrasta pitäneen. Klassinen nestepää-ilmiö kun kuulemma ilmaantui kuvioihin. Niin ja jos muistatte, niin tämähän oli se elokuva jolla koetettiin tavallaan tehdä Daniel Benzalista elokuvatähteä. Siihen tosin miehen rooli on turhan pieni ja sivussa. Benzalihan nousi kunnolla esille Harkittu Murha (Murder One) sarjan myötä ja samoin kuten esimerkiksi Michael Chiklisin (Shield) ja James Gandolfinin (Sopranos) kohdalla, Benzalilla oli entuudestaankin jo suht' näyttävää uraa tehtynä, mutta vasta tuo tietty rooli teki hänestä sen verran näkyvän, että sama koetettiin toistaa elokuvan puolella. Kukaan mainituista esimerkeistä ei kenties ole elokuvissa tehnyt yhtä merkittävää läpimurtoa, mutta onneksi yksikään heistä ei myöskään ole yrityksillään romahduttanut uraansa ja ennen kaikkea uskottavuuttaan. Ai moi David Caruso. Tähdet: *** Murha Valkoisessa Talossa
Ei se meille tutuin versio, eikä Doki Doki Panic. Mistä puheen ollen, eikö olekin ärsyttävää kuinka Youtube-aikakauden myötä Super Mario Bros. 2 on saanut aika negatiivisen maineen vain siksi, että se ei ole alunperin Super Mario-peli. Enpä muista silloin Nintendon kulta-aikana kenenkään kitisseen Super Mario Bros. 2:n olevan huono peli, vaan pyöristetysti sanottuna kaikkihan sitä rakastivat. En tiedä teistä, mutta jos tämän nimenomaisen kakkososan sijaan olisimme alunperin saaneet nyttemmin Lost Levelsinä tunnetun version eteemme, niin ainakin minä olisin ollut hieman pettynyt. Varmasti olisin pelannut sitä innolla jo tuolloin, mutta pettymys olisi pelin vaikeustason sijaan tullut samankaltaisuudesta edellisen osan kanssa, kun Doki Doki Panic-versio on edelleen ihastuttava poikkeus. Mutta se siitä ja nyt mietitään hieman sitä, että miksi tämän kasetin nimenä on Super Mario Bros. 2? Toki sen kansikuva tuo mieleen saman nimisen pelin, mutta kun kyseessä ei ole jatko-osa, niin miksei se voinut olla vain Super Mario Bros.? Oletettavasti nimeämiseen vaikutti se, että tämän kasetin ilmestyessä vuonna 1991 oli kakkososa se tuorein Mario-peli, sillä Super Mario Bros. 3 oli vasta julkaisuasteella euroopassa, vaikka saikin muualla ensi-iltansa jo paljon aikaisemmin. Mainittakoon, että esimerkiksi Wikipedian englanninkielinen versio ilmoittaa pal-version julkaisuvuodeksi 1991, kun suomisivu puolestaan vuodeksi 1992. Nintendo-lehti #3/1991 mainitsee kirjepalstallaan seuraavaa: "Super Mario Bros. 3 tulee näillä näkymin syksyllä 1991". Ja saman vuoden lehdessä numero 9 mainitaan, että kyseinen peli olisi juuri ilmestynyt. No, siitä huolimatta kakkospeli oli vielä se tunnetumpi ostavalle kansalle ainakin täällä päin maailmaa. Super Mario Bros. 3-pelin jälkeen ilmaantui samanniminen animaatiosarja, jossa varmasti oli sama syy nimeämiseen kuin oletan tämän suomikasetin kohdallakin olleen. Mutta siitä huolimatta, että mikä osa sattuu olemaan se uusin ja parhaiten muistissa, niin on jotenkin hölmöä nimetä piirrossarja jatko-osan numeroinnin mukaan. Etenkin kun Super Marion kohdalla pelkkä Super Mario on riittämiin. Ja varsinkin kun tässä The Super Mario Bros. Super Showssa suurimmat viittaukset kakkospeliin tulevat musiikin muodossa. Tuossa aiemmin mainitsemassani Nintendo-lehdessäkin seikkaillut Super Mario oli sarjakuvamuodossaan jossain vaiheessa nimetty Super Mario kolmoseksi. Samapa tuo, sillä tämä kasetti, eli Super Mario Bros. 2 on siis yhtä kuin kaksi jaksoa sarjasta The Super Mario Bros. Super Show, jota muistaakseni esitettiin Filmnetillä (nimi joka on näemmä taas noussut kanavana esiin). Erona tähän kasettiin se, että noissa tv-esityksissä olivat piirretyt muistaakseni dubattu ruotsiksi.
Kevyträpillä varustettu tunnuslaulu ja nuo oikeiden näyttelijöiden esittämät sketsit ovat kasetilla edelleen alkukielellään ja teksitettyinä, mutta itse animaatiojaksot ovat suomeksi puhuttuja. Hiukan eriskummallinen ratkaisu, siitäkin huolimatta ettei tällöin vielä suuremmin muutoinkaan dubattu oikeita näyttelijöitä. Eikä The Super Mario Bros. Super Show sisältänyt pelkkää Super Mariota, vaan välillä mukana oli The Legend of Zelda-animaatioita. Joskin tällä kasetilla kyseinen sarja jää kuitenkin vain mainosten varaan. Kasetin jaksot ovat: CRAMALOTIN KUNINGAS MARIO (King Mario of Cramalot) Jossa Excaliburista muistuttaen Mario vetää ammeesta jonkin röörihärpäkkeen ja koettaa vapauttaa kansakunnan Koopan tyranniasta. "Noin se lihapulla pomppii." Lopussa Mario pakotetaan kuntoilemaan jonkun ilmeisesti Jigsawin suunnittelemalla juoksumatolla. Liveosuudet jotka tapahtuvat jakson alussa ja lopussa kertovat siitä, kuinka Marion ja Luigin sukulaistyttö on karannut kotoaan ja ajaa veljeksiä hulluksi. Ei hauska. Mutta tsek tis aut. Tuo sukulaistyttö on Danica McKellar:
MARIO JA TAIKAMATTO (Mario's Magic Carpet) Mario ja ystävykset ovat eksyksissä hiekka-aavikolla, mutta hypätessään trampoliinin päälle he päätyvät orjia kaipaavan sulttaanin luokse. Öö, okei. Koska mukana on taikamatto, niin luonnollisesti Steppenwolf soi. Liveosuuksissa Mario ja Luigi odottavat Mariannea ja Luigeenaa vieraakseen. He ovat,,, öö,,, ilmeisesti transseksuaaleja, jotka koettavat sitten iskeä sänkinaamaista miestä (Lyle Alzado, joka oli näemmä jenkkifutari). Suomidubbaus on aika tunkkaista ja liian monet puhuvat kuin rintaansa, mutta Repe Sorsamaisen vinksahtaneet hahmot ja samanlainen animointi pelastavat paljon. Tällöin ne suomidubbauksista tutut vinkuvat äänetkään eivät ärsytä yhtä paljon kuin ns. vakavammissa piirretyissä. Pidän suuresti tämän sarjan piirrostyylistä, joka on hyvin samankaltaista kuin mitä se oli Super Mario-sarjakuvissakin, eli hieman, sanoisimmeko anarkistisempaa kuin millaiseksi Mario kumppaneineen yleensä pelikuvissa tehdään. Aina välillä vaikuttaa siltä kuin animaattorit olisivat syöneet sienivaltakunnan asukkaita, sillä sen verran psykedeelista meno ajoittain on. Eikä se jää vain piirroksiin, sillä kun Luiki (jep, Luiki. Onko jotain valittamista?) koettaa vältellä vaaratilanteita sanomalla olevansa raskaana, niin sitä ei epäile hetkeäkään.
Hauskaa on, että musiikissa kuulee ymmärrettävästi paljonkin Mario-pelien musiikkia, mutta myös Michael Jackson-covereita ja MC Hammer-henkistä popräppiä. Kuten myös hippirokkia. Eli piirros on hahmoille sopivaa ja huumori on sopivan vääristynyttä. Ihan samaa ei voi sanoa oikeilla näyttelijöillä tehdyistä osuuksista, jo siksikin, ettei niitä ole piirretty. Kyseessä on halvan näköistä sitcomia joissa puujalkavitsit ja bojojoing-ääniefektit saavat puistelemaan päätä epäuskosta. Samalla ne ovat kuitenkin kömpelyydessään varsin hyvin animaatio-osioiden vinksahtaneeseen maailmaan istuvia, joten kokonaisuutena The Super Mario Bros. Super Show on erinomaisen eriskummallista surrealismia. Tähdet: **** Super Mario Bros. 2
Minusta on jotenkin hauskaa kuinka joka kerta kun käyn kirppiksillä, löydän sieltä toistuvasti tiettyjä videokasetteja. Jossain on jotain pahasti vialla, jos vastaan ei kävele Con Air, taikka Stuart Little. Piirrettyjen osalta, etenkin vanhempien sellaisten kohdalla on tarjolla aina samat kappaleet Bravestarrista, Dinoridersista ja Robocopista. On kiva etteivät ne kaikki myynnissä olevat animaatiot ole yhtä ja samaa Shrekia, mutta miksi juuri noita kolmea tuntuu löytyvän joka käyntikerralla ja jokaiselta kirpputorilta? Sääli vain, että ne ovat aina ne samat osat ja tottakai ne löytyvät jo itseltäni, joten omalta osaltani niistä ei ole suuremmin iloa. Eipä toisaalta kukaan muukaan niitä tunnu ostavan, joten ehkä ne pitäisi pelastaa siitä limbosta jossa ne nyt ovat. Huvittavasti eräällä kirpputorilla on ollut myynnissä ainakin päälle vuoden verran Bravestarr 2-kasetti, jonka sisällä on kasetti numero kolme. Ehkäpä nuo tietyt piirretyt vain myivät täällä suunnassa niin paljon, että niitä löytyy edelleenkin komeroista kuin luurankoja Silvio Berlusconilta. Taikka sitten ne ovat koko ajan ne samat kappaleet joita myyjä/myyjät eivät saa kaupaksi ja kierrättävät niitä kirppareilta toiselle ja täten luulen näkeväni niitä useampia useammissa paikoissa. "Detroit lähitulevaisuudessa. Jake Murphy ja..." Hetkinen, Jake Murphy? Kuka David Banner on ollut asialla. Ei, kyllä se on Alex Murphy, mutta kuunneltuani sarjan introa useamman kerran, vannon että suomidubbaus sanoo hänen olevan Jake. Robocop vaarassa-kasetti sisältää kolme animaatiosarjan jaksoa ja ne ovat: TEHTÄVÄ: KUOLEMAN VAARASSA (Project Deathspore) Jossa ilkeä energiaa syövä suoliolento aiheuttaa Robocopille flunssan. MIES RAUTAPUVUSSA (The Man in the Iron Suit) Jossa kateellinen poliisi saa käytettäväkseen robottipuvun ja koettaa hakata Robocopin hengiltä. AIVOPESU (The Scrambler) Jossa OCP:n entinen työntekijä hakkeroi Robocopin palvelemaan pahuutta ja ilmenee, että Robocop ei näemmä omaa itsenäistä voimanlähdettä, vaan on riippuvainen jostain laitteesta jonka William Atherhon saattaisi sammuttaa.
Robocop-animaatiosarjan piirros on ihan kelvollista. Ei aivan sellaista kuin mitä esimerkiksi He-man ja kumppanit edustavat, mutta hyvin tutunoloista 80-luvun toiminta-animaatiotyyliä kuitenkin. Ehkä enemmän M.A.S.K.:n kaltainen. Se mikä Robocopin kohdalla ärsyttää aika lailla, on sen anatomian tietämättömyys. Tietenkään emme voi odottaa hahmojen liikkuvan täysin ihmismäisesti ja jonkinlaista kumimaisuutta kehonkielessä on odotettavissakin, mutta hahmojen kädet ja kaulut venyvät välillä niin reippahasti, että kyseessä luulisi olevan Reed Richards ja etenkin itse mekaanisen sankarimme kohdalla kuminauhamainen venyminen on todella hupsun näköistä. Jostain syystä etenkin käsivarsien pituus on tuottanut animaattoreille ongelmia. Samoin kuten Rambo-animaation kohdalla, myös tähän on lisätty hyvin paljon sellaisia fantasia- ja tieteiselementtejä jotka ovat ajoittain jopa naurettavuuksiin saakka ylilyöntejä. Toki Robocop sijoittuu meidän näkökulmastamme jonkinlaiseen tulevaisuuteen. Olkoonkin kuin vaikka kuinka lähellä, niin silti aina edessämme. Joten toisin kuin Rambon kohdalla, kaikki limaolennot, Star Trekiin sopivat tekniset laitteet ja autot jotka muistuttavat toiminnaltaan Transformerseja istuvat hieman paremmin Robocopin maailmaan, mutta kyllähän ne kaikki sädeaseet vaikuttavat hassuilta jos miettii, että jopa elokuvina Robocopit olivat joustavasti ajatellen tavallaan realistisia. Tai ehkäpä tämä animaatiosarja toimikin esikuvana elokuvasarjan kolmannelle osalle, joka selvästi koetti tavoitella nuorempaa yleisöä ja toimi enemmänkin lelumainoksena, kuin etenkin ensimmäisen elokuvan tavoin pikimustan huumorin sävyttämänä toimintapoliittisena satiirina. Siispä kun tässä piirretyssä Robocop ajaa lentävää poliisiautoa ja tappelee suolikasaolennon kanssa, niin hupsultahan se tuntuu, mutta kukapa odottaisikaan 80-luvun Marvelin animaation syöksevän ihmisiä ydinjätteeseen ja lyövän USB-porttipiikillä pään läpi. Siispä ei tätä kannata liikoja elokuvaversioihinsa verrata. Animaatio on useista anatomiavirheistään huolimatta kuitenkin varsin kelvollista ja sopii oikestaan sarjan kevyeen, lapsellisenkin koomiseen tyyliin. Kun vakavammin tehtynä hahmojen kumimaisuus ärsyttäisi varmasti enemmän. Ja Robocop 3-elokuvan ystäville tämä on aika ideaali animaatioversio. Joskin epäilen suuresti, että Robocop 3:lla on pahemmin ystäviä ja se selittääkin sen, miksi tämä lapsellisen tyylin robottipoliisin aiempi tuleminen tyrehtyikin yhteen 12 jakson pituiseen kauteen. Vaikka tästä animaatiosarjasta puuttuvatkin elokuvien synkkä tunnelma, niin mukana on joitakin hauskoja viittauksia ensimmäiseen elokuvaan. Toki suurin osa niistä on niitä inhimillisyyteen viittaavia repliikkejä, mutta myöskin sen USB-porttipiikin hyödyntäminen kamppailussa, Detroitin rikollisuuden määrä ja avoimuus, OCP:n mainokset ja vastaavat kertovat, etteivät tekijät täysin hylänneet lähtökohtia. Hauskaa on, että tämän kasetin jaksoista Mies Rautapuvussa tuo vähän väliä mieleen Robocop kakkosen, koska siinäkin koetetaan luoda uutta robottipoliisia ja elokuvasarjan kakkososahan oli vielä tulevaisuudessa tämän animaatiosarjan ilmestyessä. Kuitenkin vaikka mukana on muutama viittaus elokuvaan ja kumimainen animointi soveltuu tavallaan ihan hyvin piirretyn sarjan keveyteen, niin yhdessä kaikki miinuksiksi luettavat asiat alkavat käydä melkein ylivoimaisiksi. Eli kun yhteen lasketaan animoinnin huolimattomuus ja tarinoissa esiintyvät keskittymisongelmat, niin ei tätä juuri uskalla suositella kuin vannoutuneimmille Robocop-faneille ja niille kolmelle harhautuneelle joiden mielestä elokuvasarjan kolmas osa on hyvä. Erityisen huvittavan hölmö on tuo Mies Rautapuvussa-jakso, jossa itserakas poliisi on kateellinen koska kaikki pitävät mekaanisesta kytästä ja suostuu ilolla pistämään päälleen robottipuvun voidakseen hakata Robocopin hengiltä ja siinä ohessa muut eteen tulevat myöskin. Sitten kun Robocop pidättää hänet, niin heppu ihmettelee että miksi, sillä Robocophan pidättää vain rikollisia. Lisäksi nauroin kun samaisessa jaksossa Robocop olettaa kollegansa Lewisin olevan kuollut: "Lewis? Hän on kuollut. Tai kuolemaisillaan. En tiedä koska järjestelmäni eivät toimi." HAHAHA! Lisäksi dubbaus on aivan kauheaa. Siis todella huonoa jopa huonoksi suomidubiksi. Huvittavaa on se, että kun kaikki muut hahmot puhuvat kuin joku puristaisi genitaaleista, niin itse Robocop puhuu kliseisen robottimaisesti. Mikä toki on loogista, mutta sen ansiosta jopa pankkiautomaatti kuulostaa inhimillisemmältä ja jopa konemaisemmalta. Siispä Robocop on pitkälti Prätkähiirien kaltaista aivojennollauspiirrettyä, josta kyllä nauttii silloin kun ei pahemmin anna ajatuksille tilaa toimia, tai antautuu roskaelokuvafiiliksiin, mutta muulloin se vaatii hieman itsensävakuuttelua jotta sitä pitäisi oikeasti hyvänä.
"...kysymme kuka/ketkä ovat saaneet sinut huokaisemaan vaatekateudesta?" Tämänkertainen haaste toi mieleeni erään aiemman sellaisen. Koska en kuitenkaan halua vastata samaa, niin en tee niin. Kun katsoo Reservoir Dogsin yksinkertaista pukutyyliä, taikka Eric Dravenin teipattua paitaa, niin tuolloin saatan ajatella, että näyttääpäs tuo puvustus hienolta. Mutta samalla kuitenkin ymmärrän, että jos minä kuljen kaupungilla pukeutuneena kuten Jennifer Lopez The Cellissa, niin en näyttäisi samalta, vaan enemmänkin Pelle Hermannilta. Joten sama vaatetus ei ole sama asia kaikkien kohdalla. Puhumattakaan asenteesta ja valaistuksesta. Siispä kun näin James Coburnin elokuvassa Paholaisen Palkkalaiset, totesin miehen näyttävän siinä aivan fakin kuulilta ja tuollaisen vaateparren ottaisin enemmän kuin mieluusti itsellenikin. En silloinkaan olisi James Coburn (jo siksikin, että hän on kuollut ja minä en vielä), mutta jos en itse, niin ainakin vaatteet koreilisivat.
Kuvasta se ei kunnolla paljastu, mutta tuo takki on elokuvassa hiton makee ja haluaisinkin matkustaa ajassa taaksepäin, lyödä Coburnilta taju kankaalle ja varastaa tuo takki. Kenties se sitten estäisi miehen kuolemankin vuonna 2002.
En ole enää vuosiin käynyt muissa huvipuistoissa kuin pääni sisäisessä, mutta muksuna ne olivat huisin jänskä juttu. Suosikkini oli Puuhamaa ja sitä pitkälti siksi, että siellä oli kaksi pelisalia (tai pelirakennnusta) ja toinen oli täynnä Nintendopelejä. Aah, sitä iloa kun seisoi hämärässä pölkkytalossa ja pelasi Ghosts 'n Goblinsia, taikka Probotectoria. Toki minä pidin Linnanmäestä ja Tykkimäestä ja muista vastaavista, mutta koska hieman pelkään edelleenkin korkeita paikkoja, niin eipä ne vuoristoradat ja vastaavat koskaan saaneet minua juurikaan innostumaan. Tähän päivään mennessä en olekaan ollut vuoristoradassa kuin yhden ainoa kerran. Mielummin siis menen Korkeasaareen, joka nallepallukoineen ja kisumirreineen onkin oikeasti se numero yksi paikka huvitella, mutta nyt ajattelen enemmän paikkoja joissa on laskeutumisaparaatteja ja mekaanisia hirviöitä. Koska en innostunut laitteista jotka nousivat korkealle ja kulkivat lujaa, niin en myöskään kinunut vanhemmilta mahdollisuutta päästä ulkomailla sijaitseviin huvituskohteisiin, ajatellessani siellä olevan laitteita jotka nousevat vieläkin korkeammalle ja kulkevat vieläkin nopeammin. Yleensähän muualla maailmassa sijaitsevia huvipuistoja mainostettiin sillä ja tällä maailman väkivaltaisimmalla vuoristomurharadalla, tms. Disneyn huvipuistot eivät myöskään täten innostaneet minua ja kun mahdollisuus päästä sellaiseen nousi esille, kiitos perheystävien euromatkan, niin vastaukseni oli mahdollisesti "no way José", tai jokin muu kieltäytyvä kommentti. Sitä paitsi Disneyland (tai Disneyworld) on aina vaikuttanut jotenkin nynnyltä ja kaltaiseni kuivalihapartamotoristi ei sellaiseen peliin suostu, vaan mielummin lähden hakkaamaan polttopuita paljain käsin. Ei mutta ihan oikeasti, Disneyn huvipuistot ovat aina iskeneet mieleeni vaaleanpunaisia prinsessoja ja isopäisiä maskotteja, jotka eivät hämärässä viihtyvää arkajalkaa edelleenkään juuri innosta. Ei se mitään, sillä jos en halua lähteä fyysisesti paikan päälle, mutta olen kuitenkin hiukan utealias, niin sellaisia tilanteita varten on A Dream Called Walt Disney World-kasetti. Tämä kasetti on käytännössä noin puolen tunnin mainos joka esittelee vuonna 1971 avattua Floridan Disneyworldia, joka tunnetaan myös nimellä Magic Kingdom. Kyseessä on Disneyn huvipuistojen eräänlainen pääpaikka, sydän jota Tuhkimosta tuttu linna symboloi ja kyseinen linna toimiikin eräänlaisena Disneyn huvipuistojen logona. Vähän niin kuin Tuurin kyläkauppa.
Hahaha! Voi luoja. Toteutus on tehty juuri siten kuin sen etukäteen olettaakin tehdyn, eli näytetään paljon onnesta soikeana olevia lapsosia, muita hymyileviä henkilöitä, tanssivia ihmiseläimiä, lauletaan reippahasti ja kaikkialla on käsinkosketeltavaa onnellisuutta. Ja se toimii, sillä tätä katsoessa tulee iloinen olo.
Paikkojen, kuten Adventurelandin esittelyn ohella käydään arkistomateriaalin kautta läpi paikan ideaa ja historiaa. Joten itse Walt Disney nousee kuolleista kertomaan siitä kuinka halusi rakennuttaa maailmaan maagisimman ja onnellisimman paikan, mutta ilman illuminatia. Tai mistä me sen tiedämme. Vuoden 1981 tuotoksena tämän kasetin sisältö on ainakin osittain vanhentunutta, sillä varmasti osa esitellyistä vempeleistä on päätynyt uusiokäyttöön sotateollisuudessa ja uusia ihmeitä on tullut tilalle. Parhaiten ajan kulumisen näkee tietenkin ihmisten vaatetusten ja hiusmallien kautta, mutta myöskin hauskasti Tomorrowlandin tulevaisuusvisioista, jotka ovat varmasti muuttuneet kovastikin. Nyt tämän perusteella Tomorrowlandin esittelemä mahdollinen tulevaisuus on kuin jokin 50-luvun tieteispätkä ja pelkästään yksi vanha jääkaapin kokoinen matkapuhelin on kauempana tulevaisuudessa kuin mikään huvipuiston futuristisuus. Tietenkin kaltaiselleni vanhojen tieteiselokuvien ystävälle vuosi 1999 on vielä tulevaisuudessa, kuten siellä olevat rakettireputkin. Eli tosiaan, A Dream Called Walt Disney World on kuin mikä tahansa matkailumainos ja ei sinänsä eroa mistään normaalista tv-mainoksesta kuin pituutensa vuoksi. Vaikka alussa onkin pienoista historiikkia, niin kyseessä on aikalailla vain pakollisen oloinen pintaraapaisu, sillä pääasia on esitellä tenniskenttiä, vesiliukumäkiä, jyrsijöiksi pukeutuneita ihmisiä ja papukaijoja. Eikä siinä mitään, koska hyvinhän tämä video asiansa ajaa ja tämän katsottuaan tekee mieli lähteä paikan päälle pällistelemään. Joten minä lähden sinne nyt, adios amigos. Mutta sitä ennen... Kun kerran Magic Kingdom tuli puheeksi, niin muistattehan tämän:
Joskus kun jutustelen tuttujen ja tuntemattomien kanssa piirretyistä joita tuli katseltua lapsena (ja edelleenkin), niin saan ajoittain eteeni hämmentyneitä ilmeitä ja kysymyksen "mikä se on?" Miten niin mikä Myrskykissat, Bravestarr, M.A.S.K., etc. on? Jos keskustelukumppanina on tarpeeksi paljon itseäni nuorempi taikka vanhempi henkilö, niin ymmärrän että joillekin kulloinenkin keskustelun aiheena oleva piirretty ei ollut ajankohtainen ja siitä syystä tuttu. Suunnilleen ikäisteni kohdalla ehdinkin sitten itse ihmetellä asiaa enemmänkin, kunnes aina vihdoin ymmärrän ettei puhumani animaatio kenties tullutkaan kotimaisilta televisiokanavilta. Sitä piti Skyta ja Super Channelia niin itsestäänselvinä, että aina välillä unohtaa etteivät ne olleetkaan joka kodin iloina. Onneksi kuitenkin monet noilla kanavista esitetyistä piirretyistä saivat täällä päin maailmaa kasettijulkaisuja kohdallaan ja ilmeisesti Denver, Viimeinen Dinosaurus taisi olla yksi niistä sarjoista joka ei ainakaan alunperin pyörinyt peruskanavilla, sillä sen verran tuntemattomalta se monien korvaan kalskahtaa (tänäänkin kun lauloin Denverin tunnaria kollegalleni, niin hän nauroi, mutta ei tiennyt). Denver on kyllä tietäkseni esitetty MTV3:llakin, mutta ymmärtääkseni vasta myöhemmin. Saatan toki olla väärässäkin. Mutta kuten näkyy, niin useamman kasettijulkaisun se ainakin sai osakseen. Ja tuo yksi kaseteista ilmestyi täältä katsoen niinkin uutena kuin vuonna 1999, muiden ollessa 90-luvun alusta.
En tiedä kuinka monta kasettijulkaisua Denver sitten lopulta saikaan osakseen, sillä nuo viisi ovat ainoat jotka olen itse löytänyt ja muut kasetit ovatkin sitten olleet noiden Omaxi-versioiden lisäkopioita. Omaxista puheen ollen, olen aiemmin tehnyt tämänkin blogin yhteydessä oletuksen, että historian hämärään vaipunut Omaxi olisi sittemmin muuntunut Future Filmiksi. Edelleenkään minulla ei ole oikeita todisteita esittää oletukseni tueksi, mutta Denver-kaseteista neljä ensimmäistä julkaisi Omaxi ja viidennen Future Film. Vieläpä sopivasti nämä kasetit koostavat yhdessä Denverin ensimmäisen kauden ja millä todennäköisyydellä mukaan hypännyt Future Film julkaisisi yhden kasetin jossa ovat juuri ne kolme jaksoa jotka ovat suoraa jatkoa edellisille, päättäen kauden normaalisti. Hmm... Kaikki Denver-jaksot on saatavilla myös dvd-muodossa, mutta oli kyseessä sitten muutaman jakson sisältävät levyt taikka koko sarjan kokoava boksi, niin olen toistaiseksi törmännyt vain dubattuihin painoksiin (joista moni vain ruotsiksi). Vhs-versioille voin vielä antaa sen anteeksi, mutta en enää dvd:n kohdalla, joten siksi en ole haluista huolimatta ostanut koko sarjaa itselleni. Toki sen voisi tilata muualtakin kuin kotimaisten kauppojen kautta ja siten saada alkuperäiskielellä, mutta eipä sen niin kiire ole, varsinkin kun Youtubesta taitaa edelleenkin löytyä sarja kokonaisuudessaan. Tällä hetkellä kuitenkin nuo kasetit (jotka ovat tietenkin dubattu suomeksi) riittävät, mutta onneksi kakkoskasetin edellinen omistaja oli varustanut sen aiheeseen sopivalla tarralla.
Wikipedia ilmoittaa koko sarjan pituudeksi 52 jaksoa, mutta jaksokohtaisen luettelon mukaan niitä on 50 kappaletta. 50 jaksoa on oikein ainakin tuotantoyhtiön listauksen mukaan, joten luottakaamme siihen. VIIMEINEN DINOSAURUS Ensimmäinen kasetti sisältää sarjan pilottijakson (Denver, the Last Dinosaur), joka on hyvin tyypillinen pilottijakso siten, että vaikka mukana olisi ihan mikä tahansa seikkailutarina, niin pääasiana on esitellä sarjan hahmot. Niinpä tässä näemme joukon tyypillisiä mukacooleja nuoria poikia (kolme kpl), plus sen perusnörtin pojan, Barbien ja ulkopuolisena pidetyn, mutta pian saumattomasti osaksi joukkoon kuuluvan neuvokkaan tytön. Enimmäkseen sarjan kaikki nuoret ovat kuitenkin Christian Slatereita Skeittijengistä. No kuitenkin, pääosanuoret löytävät museon lähettyviltä yksinäisen dinosauruksen munan, josta tietenkin juuri sillä hetkellä murtautuu ulos muinainen killti dino (De Laurentiis), joka nimetään Denveriksi. Nuoret päättävät pitää dinosauruksen, koska se tulisi varmasti olemaan bileiden kohokohta ja hyvä jalkapallossa (ei kun ihan oikeasti). Silti he haluvat samalla pitää Denverin piilossa ja Alfin tavoin erikoisuus itse ei millään malttaisi pysytellä missään sisätiloissa, vaan toistuvasti haluaa lähteä hengailemaan maailmalle. Samaan aikaan Denveristä tietoinen rokkikonsertteja järjestävä Peter Jurasikin kopio tahtoo dinon itselleen ja tapahtumiensa vetonaulaksi. Koska sarja ei päättynyt ensimmäiseen jaksoon, lienee turvallista paljastaa, ettei Jurasik voita. DINOSAURUSTEN MAA Kakkoskasetilla on suurena ekstraplussana alussa mm. The Legend of Zelda- ja Captain N-piirrettyjen trailerit. Ensin jaksossa In the Chips Denver on kyllästynyt mussuttamaan jotain koiranruokaa ja innostuu sairaalloisesti perunalastuista. Huvittavaa on se, että Denver saa tietää perunalastuista koska yksi sarjan hahmoista kertoo edellisenä päivänä pudottaneensa töissä laatikollisen sipsejä ja nyt pitäisi mennä siivoamaan ne. Jep, ainahan se kannattaa siirtää seuraavaan päivään sen mitä ei tarvitse hoitaa tänään. No, oikeasti siellä on levinnyt hieman enemmän kuin yksi laatikollinen, mutta dubbaus puhuu vain laatikosta, ei useammasta. Kasetin toisessa jaksossa Videoohhh! Denver innostuu tekemään snuff-elokuvaa. DENVER JA MERIHIRVIÖ Kolmannen kasetin avaavassa jaksossa Denver Makes the Grade ihmissankarit päättät tehdä esitelmän dinosauruksista ja kun huligaanit rikkovat heidän paperimassadinonsa, päättää Denver näytellä osansa esitelmässä, tekemällä,,, no, ei oikeastaan mitään. Big Top Denverissa kaupunkiin saapuu sirkus ja sieltä karkaava akrobaatti ystävystyy Denverin ja kumppanien kanssa. Sitten akrobaatti palaa takaisin kotiinsa. Lopuksi jaksossa The Monster of Lost Lake Denver ja ihmisystävät matkaavat telttailemaan, jolloin dinosaurauksemme rupeaa hoivaamaan nallepentuja. Mukana myös Tappajahaikomiikkaa. LEIJONAT, TIIKERIT JA DINOSAURUKSET The Misunderstandingissa vaikuttaa siltä, että perhe jonka luona Denver asustaa joutuisi muuttamaan pikkulähiöstä suurkaupungin sykkeeseen ja sinnehän ei voisi dinosaurusta viedä. Jostain syystä yksikään muista ihmisystävistä ei ole laisinkaan valmis auttamaan, että siinä se ystävyys taas punnittiin. Onneksi Denver saa uuden haravan. Lions, Tigers and Dinosissa puolestaan paha safarimetsästäjätohtori haluaa vangita eläintarhassa hengailevan Denverin, mutta ei oikein onnistu. Ja lopuksi Change of Heartissa yksi takatukkakakaroista halajaa oppilaskunnan puheenjohtajaksi, joten Denver pukeutuu setä Samuliksi ja säikäyttää Richie Cunninghamin (?) DINO-TÄHTI ON SYNTYNYT Viimeisessä hallussani olevassa Denver-kasetissa on jälleen kolme jaksoa ja Broncosaurus on kertomus siitä kuinka Denver ystävineen lähtee katselemaan maalaiselämää, eli lehmipoikia, heinänuhaa ja Valley of Gwangia. Denver, Dino-star! ja luonnollisestikin silloin Denveristä kaavaillaan elokuvatähteä. Mikä saa ihmettelemään, että jos tarkoitus on pitää Denver salaisuutena (seikka joka sanotaan tässäkin jaksossa), niin miksi pirussa joka jaksossa puoli Maapalloa näkee hänet ja tämänkin jakson alussa eräs kuuluisa elokuvatähti vain astelee itselleen vieraiden Denverin ja hänen ihmisystäviensä luokse aivan kuin olisi kotiinsa menossa. Seuraavaksi Denver onkin toimittajien kuvattavana, joten eipä se salaisuus ole edes niin toimiva kuin Milli Vanilli-duo laulukykyineen. Lopuksi Dino-landissa ihmisystävät lähtevät ilakoimaan huvipuisto Dinomaahan ja Denver ei ole tervetullut sinne, sillä hänen tulee pysyä salaisuutena muulle maailmalle. No, mehän tiedämme jo edellisen jakson perusteella kuinka hyvin se salaisuus osataan pitää ja niinpä Denver lähtee mukaan paikkaan, jossa mikään ei voi mennä vikaan. Vikaan. Vikaan. Vikaan. Tyypillinen Denver-jakso on sellainen jossa innokas dino aiheuttaa leikkisyydellään harmaita hiuksia, mutta kaikki päättyy iloiseen biletykseen ja siinä sivussa esitetään hieman jonkinlaista historiaa jurakaudelta. Hauskaa on se, että suurinpiirtein jokaisessa jaksossa Denver liikkuu omana itsenään kaupungilla ja kuten Turteleseissa, on aina selvästi nähtävissä ettei kyseessä ole ihminen, mutta silti kukaan ei tajua sitä, vaan luulee kyseessä olevan naamiaispuvun, tms. Dubbaus on ponnetonta ja jos äänet eivät kuulosta väkisin väännetyiltä vinkumisilta, eli kuvitteellisen hauskoilta, niin sitten ne ovat puoliunisen monotonisia. Mutta animaatio on miellyttävän värikästä, tarinat mukavan koomisia koko perheelle sopivia seikkailuja, musiikki pirteää ja etenkin sarjan tunnusmusiikki on korvamato mitä mukavimmissa merkityksessä. Lisäksi sarjassa on kiva lastentietokirjamainen tapa esitellä muun muassa hirmuliskojen aikaa, joka ei siis ole kovinkaan syvällistä, mutta ei ainakaan kuivaa kirjaviisautta. Tämän lisäksi jaksoissa on se 80-luvun jenkkianimaatioille tavanomainen "opetus" mukana, joskaan ei aina niin selvästi kuin monessa aikalaisessaan joissa joku hahmoista kertoi sen suoraan katsojalle jakson lopussa. Mielenkiintoista on se, että yhdessäkään näistä jaksoista ei tainnut olla väkivaltaa edes lyönnin edestä, vaan esimerkiksi pahis häviää ottelun liukastumalla, tms. Silti vauhtia on tarpeeksi, eivätkä tarinat kaipaakaan tuekseen massamurhia ja demonisuksia. Denver on luonnollisesti sarjan erottuvin hahmo ja jopa puhekyvyttömänä mutisijana se kaikkein persoonallisin, muiden ollessa aika pinnallisia korvattavia pahvikuvia. Denver on hahmona hieman kuin Simpsoneissa pilkattu keino koettaa virkistää tv-sarjaa luomalla sinne mukatrendikäs hahmo, eli tässä tapauksessa Poochie. Denverin kohdalla rokkaava, aurinkolaseja ja skeittilautaa hyödyntävä dinosaurus oli mukana heti alusta alkaen, mutta idealtaan kyseessä on aika samankaltainen tapaus. Itse asiassa Denver onkin ehkä enemmänkin kuten Brendan Fraser elokuvassa California Man (Encino Man, 1992), jossa hän esitti luolamiestä joka herää nykyajassa ja päätyy koulun cooleimmaksi kolliksi.
Suositeltava etenkin ihmisille jotka pitävät Turtles-animaatiosarjasta, sillä etenkin piirrostyyli on samanlaista ja vähemmällä väkivallalla mutanttikilpikonnat saattaisivat sijaita samassa todellisuudessa kuin Denver. Mutta muidenkin kannattaa vilkaista jakso tai pari Denveriä, sillä kyseessä on erittäin hyväntuulinen animaatiosarja. Tähdet: **** Denver, Viimeinen Dinosaurus
.JPG)
.JPG)
.JPG)
