Van Helsing (2004)

Kreivi Dracula (Richard Roxburgh) teetti tohtori Frankensteilla itselleen hirviön eikä edes Igor voinut tässä tapauksessa tohtoria auttaa, mutta monsteripa ei ollut halukas toimimaan vampyyrien ruhtinaan alaisena vaan pakeni. Vuotta myöhemmin steampunksankari Van Helsing (Hugh Jackman) on kaikkia kiusaavan herra Hyden (Robbie Coltrane) jäljillä ja muks! ja puks! vaan kun mukilointi alkaa. Jep, Van Helsing on eräänlainen salainen agentti kautta palkkiometsästäjä joka Vatikaanin laskuun etsii sekä tappaa kaikenlaisia monstereita ja seuraavaksi tehtäväkseen hän saa luvan matkata Romaniaan puhdistamaan maa vampyyrivitsauksesta. No, nyt siellä on ihmissusikin ja tottakai Frankensteinin hirviö palaa auttamaan Van Helsingiä taistossa naskalihampaita vastaan.

Kate Beckinsale toistaa Underworld-rooliaan.

Vaikka Van Helsing kokoaa hahmonsa kauhun alalta on elokuva kaikkea muuta kuin sitä ja onkin hyvin kuvaavaa kuinka esimerkiksi IMDb:n lajityypistys on action, adventure ja fantasy. Van Helsingilla Stephen Sommers teki siis saman Draculalle ja kumppaneille kuin mitä sai aikaiseksi Muumiolle kavereineen kun teki... no, Muumion.

Tai ainakin yritti, sillä vaikka Van Helsing saikin seurakseen animaation ja tuotti maailmanlaajuisesti suurinpiirtein tuplasti budjettinsa niin kotimaassaan se ei vielä kattanut kulujaan, kun Muumio puolestaan takoi jo pelkästään kotona tuottoja kuin sokerihumalainen rahapajan seppä ja synnytti peräänsä kaksi yhtälailla isokokoista (ts. huomioarvo tekijänimillä, etc.) jatko-osaa sekä vieläpä Skorpionikuninkaan avulla jotain 128 osaa kattavan spin off-sarjan. Uskaltanenpa vieläpä väittää, että vaikka niin sekä Van Helsing kuin Muumio ovatkin tehty aikalailla samalla sapluunalla niin Muumio muistetaan huomattavasti paremmin ja enemmän hyvällä. Ei niin ettäkö Van Helsing olisi tyystin unohdettava elokuva, mutta siitä puuttuu samanlainen nautinnollisen iloinen reipashenkisyys joka puolestaan Muumiosta paistoi ja kyse voi olla vain siitä, että Van Helgingin kaupunkimiljöö sekä perusmetsät eivät ole yhtä fantastisia kuin pyramidit aavikoineen, se miten Van Helsingin väritys on kylmä verrattuna Muumion hiostavaan santaan tai se miten vaikka kuinka paljon Hugh Jackman loikkiikin on hän paljon jäykempi kuin hyvin poikamaisen vekkuli Brendan Fraser. Ehkä Van Helsing vain tuli viisi vuotta liian myöhäänm ehkä viisi vuotta liian aikaisin, mutta samapa se, koska tuottihan elokuva kansainvälisesti rahaa niin paljon, että The KLF kaivoi sytkäreitään esille, mutta ison rahan seikkailuelokuvaksi siitä puuttui jotain oleellista jotta olisi tuntenut olevansa osana sitä nimenomaista seikkailua ja siksipä ei ilmaantunut mitään Skorpionihelsing-sivusarjaa taikka Van Helsing kakkosta, kolmosta saati nelosta. Van Helsing ei tuotoistaan huolimatta ollut kiinnostava.

Kiintoisin juttu Van Helsingissa onkin se, että tämä oli ensimmäinen kokeilu koettaa luoda jonkinlaista Universalin klassiset hirviöt yhdistävää universumia, jota koetettiin sitten myöhemmin Benicio Del Toron tähdittämässä Wolfmanissa, Aaron Eckhartin I, Frankensteinilla ja Draculan itsensä kanssa Dracula Untoldissa. Jokaisesta onkin nähtävissä elementtejä joilla voitaisiin jossain vaiheessa vierailla toistensa elokuvissa ja oleellisimpia merkkejä tästä lienevät rakenne lopetuksineen jotka jättävät sen verran paljon avoimeksi taikka ympäripyöreäksi, että niitä voidaan tarvittaessa täydentää muilla rinnakkaisteoksilla. Sekä tietenkin hahmot jotka ovat hieman sisällöltään vajaita koska kaikkea ei haluta vielä kertoa ensimmäisen elokuvan aikana ja seuraavaksi voidaan Muumiossa kertoa, että Dracula onkin Näkymättömän miehen veli. Toki tässä huomioidaan se, että esimerkiksi Van Helging on tehty valmistellen jatko-osia ensisijaisesti itselleen ja se huokuu jo päähahmosta josta luotiin sellainen supersankari joka voidaan tarvittaessa pistää vaikka mitä mörökölliä vastaan, aivan kuten jossain televisiosarjassa jossa joka viikko koetaan oma yksittäinen seikkailunsa. Ettei silloin 2004 varmastikaan ajateltu jotain cinematic universumia lähellekään samaan tapaan kuin jotain kuusi vuotta myöhemmin kun jokainen elokuvastudio tuntui sellaisen haluavan saada aikaiseksi ja vain näköjään Marvel siinä on onnistuneesti luovinut menestykseen. Mutta kaikkien noiden neljän monsterielokuvan päähahmot voisi hyvinkin laittaa yhteen ja he sopisivatkin omaksi sankariporukakseen joka sitten tappelee jotain... en tiedä, varmaan taas jotain Thanosia vastaan.

Van Helsing on ihan ok-kivaa vähäjärkistä viihdettä jossa vauhti sekä varsinkin designiltaan naurettavat tietokonetehosteet ovat pääosassa ja sankarimusiikki soi suurenmoisella innolla. Huumoria on höysteenä, mutta se on tietenkin sieltä helpoimmasta päästä jotta kukaan ei loukkaantuisi ja jokainen ymmärtäisi mikä on muka tarkoitettu hauskaksi. Kuvat ovat varsin alleviivaavia eikä katsojalle jätetä paljoakaan oman pohdinnan varaan, mutta vastaavasti mukana on samanlaista fiktiivishistoriaan sekoitettua modernisoitua nokkeluutta joka tekee esimerkiksi Alan Mooren Herrasmiesliigasta mainion ja siten elokuvaksi sopivan idean. Siksipä esimerkiksi se, että Van Helsing toimii eräänlaisena James Bondina ja Vatikaani on M16 on hauska ajatus, mutta samoin kuten edellä mainitun Herrasmiesliigan elokuvallinen versio on Van Helsingin pahin vika olla luottamatta katsojan ajatuksenkulkuun ja siten lopputulos on kaikesta vauhdista huolimatta aikamoisen tylsää jumittamista.

Van Helsingista kyllä ollaan luotu hahmo joka ehkä jää aikamoisen ontoksi, mutta on silti sellainen jota oltaisiin hyvin voitu kuljettaa jaksosta toiseen. Tietenkin se, että Van Helsing pistää kylmäksi suurinpiirtein kaikki hirviöt yhden leffan aikana hieman rajoittaa tulevia mahdollisuuksia, ellei sitten hän kävisi kakkososassa esimerkiksi perussuomalaisten kimppuun. Hmm... eivät taida vaarnat enää auttaa.

Plussana Richard Roxburgh on aika veikeä Draculana, sillä hän vetää roolinsa ilmeisen tahallaan överiksi ja on siten ainoa joka tuntuu olevan linjassa elokuvan hupsujen ideoiden kanssa, muiden ottaessa osansa kenties turhankin vakavissaan.

Tähdet: **

Van Helsing

Robert Evans 1930-2019

Frostbite (Frostbiten, 2006)

Olikohan se nyt vuosi 1944 kun pienryhmä saksalaisia sotilaita pakenee pohjolan talviyössä turvaan hylätyn oloiseen mökkiin, vain huomatakseen yöpyvänsä talossa jota asuttaa vampyyriperhe. Sieltä siirtymä nykyhetkeen jossa pohjolan talviyössä nuori Saga (Grete Havnesköld) muuttaa äitinsä kanssa uuteen kotiin keskelle ei-mitään ja jos se ei ole tarpeeksi ettei täällä syrjässä kaikesta ole mitään tarjottavaa nuorukaiselle niin alkamaisillaan on vieläpä kaamosaika ja siten 30 päivää silkkaa pimeyttä päivälläkin. Arvatkaa muuten ollaanko nyt samalla alueella kuin elokuvan aloituksessa? Ei. Ihan oikeastikin ei, joten se siitä sitten ja kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Kuva haettu sanaparilla "cool platypus".

Lähisairaalan johtava ylilääkäri professori Beckert (Carl-Åke Eriksson) sattuu olemaan yksi niistä alun saksalaisista sotilaista, nyttemmin tietenkin vampyyri ja on pitänyt omaa verenjanoaan kurissa kehittämillään veripillereillä. Joiden sivuvaikutuksena sattuu olemaan se, että jos et ole jo niitä nauttiessasi valmiiksi vampyyri tekevät ne sinusta sellaisen. Tottakai kyseiset pillerit päätyvät bilettävien nuorten nautittaviksi, joten hurmeleikki voi alkaa.

Vampyyrit ja 30 päivää kaamosta kuulostaa samalta kuin 30 päivää kaamosta, mutta siihen ne yhtäläisyydet pääosin jäävätkin. Tässä tapauksessa on kyseessä tyylillisesti enemmänkin kieli poskessa tehty teos, jolloin tarjolla on esimerkiksi puhuvia koiria ja kohtaus jossa mummeli soittaa poliisille kun nuoret pitävät meteliä, kiipeilevät kuin hämähäkit pitkin talon seiniä ja kuuntelevat hiphoppia. Toisaalta taas elokuvan musiikki on täysin huumorintajutonta ja kauhuksi tarkoitetut hetket ovat kokonaan vakavaa menoa, että välillä tuntuu kuin tekijöillä olisi ollut vaikea päättää kumpaa nyt tehdään, kauhua vaiko komediaa. Ne kun eivät oikein yhdisty vaan pysyttelevät erillään, ollen kuin eri elokuviin tarkoitettuja. Epätasaisuus onkin hyvin kuvaava termi Frostbitelle, sillä oli kyseessä sitten tehosteet, näytteleminen taikka tuo edellä todettu tyylilaji niin välillä se on tosi toimivaa ja välillä hyvinkin heikkoa.

Kyllä plussat kuitenkin voittavat ja pidän erityisesti elokuvan ideasta levittää vampyyrivirus samaan tapaan kuin zombieleffoissa (enemmällä huumorilla tämä olisi muistuttanut Return of the Living Deadia), että kohta kaikki ovat sille altistuneita ja pitkään jatkuva pimeys on heidän puolellaan. Joskin tässä kohdin tulee todeta, että kenties Frostbitelle oli haluttu tehdä jatkoa koska se varsinainen vampyrismin ja kaamoksen vaikutus kaupunkiin näkyy vasta lopussa jossa jo pedataan tulevaa eikä muutoin siihen oikein keritä käsiksi. Siispä taas se epätasaisuus. Pidän myös siitä kuinka elokuvan päävampyyri pitää itsensä aisoissa niillä veripillereillä, aivan kuin hoitaisi mitä tahansa sairautta ja samaan aikaan pistää seivästä muiden rintaan jotta vampyrismi ei leviäisi, mutta hän ei kuitenkaan ole mikään sankari koska ei pysty pahan paikan tullessa olemaan pureskelematta ihmisiä, onhan hän kuitenkin edelleen vampyyri. Siispä hyviä ideoita on tarpeeksi jotta kyllä minä mahdollisen jatko-osankin katsoisin.

Tähdet: ***

Frostbite

My Soul to Take (2010)

Pikkukaupunkia riivaava sarjamurhaaja jää viimein kiinni kun hän itse huomaa olevansa mahdollisesti jakomielitautinen ja yksi muista persoonistaan on kyseinen murhaaja. Pienen vaivannäön jälkeen tappaja päätyy itse ruumiiksi... vai kuoleeko hän sittenkään? No, ainakin seuraavat 16 vuotta on hiljaista ja Abelista eli kyseisestä sarjamurhaajasta on tullut legenda jolla pelotellaan lapsia ja jota teinit juhlistavat popkulttuurisankarina, ja tänään hänen kuolemansa vuosipäivänä ovat bileet suurimmillaan koska samaan aikaan koetaan synttärit kera seitsemän nuorukaisen jotka tunnetaan jonkinlaisina Abelin persoonallisuuksien symboleina. Nuorten kuudestoista vuosikerta on merkityksellinen murhaajan mielentilan vuoksi jolloin jep, niinhän tässä käy, että kohta aletaan taas pilkkomaan teinejä ja yksi muksuista, Bug (Max Thieriot) näkeekin kammottavia unia. Voisiko viipaloija olla isänsä poika koska heti alussa osoitetaan Bugin olevan Abelin jälkikasvua.

Uusintakuvauksia koska koeyleisö ei tykännyt, ei esitetty haukkujen pelossa kriitikoille, floppasi kaupallisesti ja kyseessä oli sitten vuoden 1994 New Nightmaren ensimmäinen elokuva jonka Wes Cracen ohjaamisen ohella myös kirjoitti ja lopputulos oli enemmän taikka vähemmän mielikuvitukseton Elm Streetin toisto. Siispä joukko erilaisia nuoria (ts. kiusattu, sokea, arkajalka, beibi, etc.) joita uhkaa mahdollisesti yliluonnollinen veitsimurhaaja ja univaikeudet. Sekin on kovin tutunkuuloista, että kyseiset teinit ovat jonkin tietyn seikan rajaama lukumäärä. Hitto!, ekstroissa on jopa vaihtoehtoinen aloitus jossa näkee, että mukaan olisi saattanut päätyä kohtaus jossa pahuus ilmaantuu seinään teinin sängyn yläpuolella ja sitä temppua Craven käytti jo ainakin pari kertaa Elm Streeteissa.

Tämä onkin pettymyksistä suurin, että miten ihmeessä jonkinlaisista modernin kauhun mestareista juuri Craven saattoi olemaan se joka näinkin mielikuvituksettomasti tyytyi kopioimaan itseään. Toki jo vuoden 1989 Shocker vaikutti jonkinlaiselta Freddy Kruegerin apinoinnilta, mutta ainakin siinä elokuvassa oli riemastuttavaa eloa joka tästä puuttuu. My Soul to Take kun vaikuttaa aikalailla samalta kuin Romeron Diary of the Dead ja Survival of the Dead, että se tehtiin vain koska muuta mahdollisuutta ei ollut sillä vain se oltiin valmis rahoittamaan. Fanit haluavat vain samaa kuin aina. Sillä erolla, että niin kehnoja kuin Diary ja Survival nyt olivatkaan oli niissä edes jonkinlainen yritys edistää tuttua tarinaa johonkin suuntaan, mutta samaan tapaan niin ne kuin tämä My Soul to Take vaikuttavat elokuvilta joita ohjaaja ei tosiasiassa halunnut tehdä ja siten kaikkinainen tekemisen halu puuttuu. Liukuhihna on päivän sana. Tämä ei ole Wes Craven-elokuva, tämä on Renny Harlinin Covenant. On siis vaikea uskoa lukemaansa kun Craven oli ilmeisesti hieman närkästänyt kun My Soul to Take sai kritiikkiä osakseen, koska hän näemmä oli suurestikin ylpeä teoksestaan. Tuntuukin pahalta saada haukut silloin kun lopputulos on heikko, mutta oli sentään yrittänyt. Ehkä Craven yrittikin, se ei vain näy elokuvasta. Ei tästä tunnista sen olevan Cravenin ohjaama. Ei se ole ensimmäinen kerta sillä muistan ajatelleeni samaa hänen ihmissusipökäleestään Cursed, mutta tuolloin tuumin sen olevan vain yksittäistapaus.

My Soul to Take saattoi vain olla Cravenia ajatellen vaikea tapaus, sillä jos karsitaan pois houreilut ja muut mystisyydet voisi kyseessä olla huumorintajuton Scream ja noiden mainittujen kanssa se vertautuu juurikin ohjaajakirjoittajansa vuoksi Elm Streetiin. Kenties elokuva siis olisi vain pitänyt antaa jonkun toisen ohjattavaksi jolloin samat yhtymäkohdat kenties tulisivat edelleen mieleen, mutta eivät yhtä kiusallisesti. Toki My Soul to Taken puolustukseksi voi sanoa sen, että koska tappajan henkilöllisyys on olevinaan yllätys niin häntä ei tuoda esille yhtä valokeilassa kuin Freddya, että kaipa sekin on jo jotain erilaista.

Enkä tahdo liikaa sontia tämän elokuvan päälle, koska on tässä hyvääkin. Vihjailut siitä, että Bug on isänsä tavoin skitsofreenikkotappaja ja oikea Abel tosiaankin on vain enää kuolemansa jälkeistä urbaanilegendaa ei ehkä ole ideana erityisen sykähdyttävä, mutta siinä pysyttäessä olisi ollut kenties tarpeeksi erottamaan elokuva tyystin omakseen. Nyt vaikuttaa siltä, että tähän nyt saatuun tulokseen päädyttiin koska haluttiin luoda uusi jatko-osiin soveltuva kauhuhahmo, eikä sille olisi ollut tarvetta koska asema Slipknotissa on jo ihan tarpeeksi:

Toisaalta ehkäpä My Soul to Takesta onkin syyttäminen tuottajien ja/tai ohjaajan sijaan katsojia. Sitä koeyleisöä jonka antamien kommenttien vuoksi elokuvaa kuvattiin osittain uudestaan. Samapa tuo, sillä ainakin nyt My Soul to Take on pitkästyttävä elokuva, enkä usko rajun lyhentämisenkään sitä pelastavan. Joten klassista vitsiä varioiden, take my soul... please.

Tähdet: **

My Soul to Take

Clown (2014)

Clown on niitä elokuvia jotka on tullut hankittua pääosin siksi, että on koonnut jotain 3 kympillä-pakettia ja todellakin halusi niistä kaksi, mutta koetti keksiä jonkin kolmannenkin joka ei nyt ainakaan kokonaispaketin laadullista, tms. arvoa laskisi. Siispä joo, tuo klovnikauhistelu saa kelvata. Kyllä se kuulosti juonikuvaukseltaan ihan siedettävältä ja toi ideallaan mieleen George A. Romeron aliarvostetun (tai alihuomioidun) Bruiserin, että kasvoilla on naamio joka muuttaa ulkonäön ohella ihmismielen. Toki myönnän, että jos olisin tilausta tehdessäni huomannut Eli Rothin olevan tekijäjoukoissa olisi Clown varmaankin jäänyt sikseen, koska ainakaan vielä tähän päivään mennessä en ole nähnyt yhtäkään Rothin elokuvaa joka olisi parhaimmillaankaan vain ihan ok ja yleensä ne ovatkin kaukana sen alapuolella. Niin, mutta tämähän onkin Rothin tuottama ei ohjaama, että ehkäpä sittenkin, koska olihan Rothin tuottama mutta Ti Westin ohjaama The Sacrament sentään aika hyvä. Clownin ohjaksissa puolestaan on sittemmin isoihin piireihin Spider-Manien avulla noussut Jon Watts, jonka omaan feikkitraileriin Clown sitten pohjautuukin ja niin sekä tieto feikkitrailerista kuin takakannen maininnat kyseessä olevan "...bloodbath" jossa on "...plenty of gore" toivat heti mieleen, että nyt liikutaan aiempien vastaavista lähteistä syntyneiden ns. modernien grindhouseleffojen äärellä (vrt. Machete, Hobo With a Shotgun, tms.).

Katsotaan...

Kun pikku-Jackin (Christian Distefano) syntymäpäiville palkattu klovni päätyy perumaan tulonsa, on ura-ensin-perhe-sitten-isä Kentin (Andy Powers) keksittävä joku korvaajaksi ja se joku on tietenkin hän itse. Onneksi aution talon pölyiseltä vintiltä löytyykin pellepuku ja sopivat kasvomaalit jolloin syntymäpäivät onnistuvat kuten pitääkin. Kaikki siis hyvin. Tai ainakin siihen saakka kunnes Kent seuraavana päivänä huomaa etteivät meikit lähde pesussa, peruukki pysyy päässä kuin liimattuna ja pukukin on kuin toinen iho. Aluksi sille on ihan mukava naureskella, mutta kohta tilanne on kaikkea muuta kuin huvittava varsinkin kun ilmenee, että talo josta puku löytyi oli autio koska omistaja oli kuollut ja syypää vaikuttaisi olevan juurikin tuo pellekostyymi. Luonnollisesti kyseessä on muinainen pohjoismainen demoni joka muutti aikoinaan ulkonäkönsä houkuttelevammaksi, voidakseen siten saada helpommin lapsia syötäväkseen. TOTTAKAI! Siispä vaikka Kent ei sitä haluakaan alkaa paholaispuku valtaamaan kehoa sekä mieltä, mikä tarkoittaa hillitöntä murhanhimoa ja kuplivaa bodyhorroria.

Pääosin keskinkertaista, mutta ihan kelvollista näyttelemistä ja kuten aika monet vastaavista lähtökohdista tehdyt elokuvat (ts. feikkitraileri) on Clown 1h 40min pituisena aivan liian pitkäksi venytetty, sillä kaikki alkuperäiset ideat ovat pakattu ensimmäiseen puoleentuntiin ja loppu tuntuu liiaksi täytemateriaalilta jossa kierrätetään itseään. Idea on kyllä hyvä ja pelkän "naamion" aiheuttama muodonmuutos saa lisää tehoa siitä ettei sitä oteta klovnilookin vuoksi tosissaan, mutta vähän turhan nopeasti siirrytään pelleilemään aiheella. Siispä kun aluksi ehkä annetaan ymmärtää tässä olevan kertomus hiljalleen luisumisesta hulluuteen ja olemaan siksi läheisillekin vaaraksi, niin 40 minuuttiin tullessa on jo huumoripainotteinen splatter tärkeämpää. Kun jäljellä on vielä tunti samaa niin sitä ei enää pahemmin välitä miksi Kent tekee mitä tekee ja niinpä ollaan jossain tavanomaisessa elirothismissa jossa mitä väliä on millään kunhan goretehosteet ovat kunnossa ja niitä on paljon. Mutta tosiaan, oikeasti pidän Clownin ideasta jossa viattoman oloinen seikka muuttaa ihmistä hirviöksi ja oli se sitten todellinen fyysinen muutos taikka pelkästään mielessä ei sillä niin merkitystä, koska tärkeää on se muutos. Toki ulkoisesti näkyvä siirtymä ihmisestä groteskiksi mörökölliksi on visuaalisesti näyttävämpää ja siksi varmaan Clownista on tehty jonkinlaisia yhtymäkohtia David Cronenbergin Kärpäseen, mutta sävy on kyllä tyystin toinen. Uskon vakaasti, että paremmalla rytmityksellä ja hillitymmän vakavammalla otteella Clownista olisi vaikuttavammaksi elokuvaksi ja siksi arvelen joidenkin ratkaisujen olleen joko Rothin vaatimuksia taikka ihan vain ohjaajan omia, mutta kuitenkin Rothin yleisöä ajatellen tehtyjä. Siksipä esimerkiksi kohtaukseen jossa Kent epätoivossaan koettaa tehdä itsemurhan on pitänyt pistää verisuihkeen väriksi sateenkaari ja kun ylipäätään tapahtuu jokin tappo tai mikä tahansa väkivallanteko ei riitä pelkkä verivana vaan sisälmyksien tulee lentää pitkin poikin. En nyt tiedä, alkuperäinen feikkitraileri on sen verran ympäripyöreä ettei siitä voi sanoa olisiko ollut tarkoitus tehdä vakavampaa kauhua, mutta ainakin tässä nykyisessä täyspitkässä elokuvassa on sen verran epätasaisesti ylilyötyä vitsikästä goreilua ja vakavampaa otetta, että se saa ainakin uskomaan että ehkäpä jompikumpi olisi ollut muiden painostuksen tulosta. Tämän vuoden 2014 elokuvan oma traileri puolestaan kertoo koko elokuvan sisällön, että se saattaa jo olla tarpeeksi. Ja jos ylipäätään puhutaan pelottavista pelleistä, niin kyllä se kaikista kauhistuttavin klovnihetki löytyy Pelle Hermannin piirretystä introsta jossa miehen tekonenä putoaa eikä alla olekaan oikeaa nenää. Siinä sitä todellista Cabin Feverin liha irtoaa-kauhua.

Clown on ihan hyvä idea ja hetkittäin jopa sen arvoinen.

Tähdet: **

Clown

Ghost Ship (2002)

Olen maininnut näistä aiemminkin, mutta kerrattakoon se kuinka Michael Bayn nimellä 2000 -luvun alussa esille tullut Platinum Dunes-tuotantoyhtiö erikoistui tunnettujen kauhuelokuvien uusintaversiointeihin ja tässä sarjassa ilmaantuivatkin The Texas Chainsaw Massacre (2003), The Amityville Horror (2005), The Hitcher (2007), Friday the 13th (2009) sekä kaikkien suosikki, A Nightmare on Elm Street (2010). Platinum Dunes tuottaa edelleenkin elokuvia ja uusintaversioitakin, mutta ovat kenties sittemmin onnistuneet erkaantumaan maineestaan rahastaa pelkillä uusintaversioilla, jotka toki tuottavat aika sikana fyffeä, mutta joista ei järjestään ole pidetty lähellekään niin paljoa kuin alkuperäisistä.

2000-luvun alkupuolella aloitti myös toinenkin kauhuelokuvien uusintaversioihin keskittynyt yhtiö, nimittäin Creature Features, joka toimi varsin lyhyen aikaa ja tuotti huomattavasti pienemmän profiilin elokuvia. Lou Arkoffilla markkinoitu Creature Features kun uusintaversioi hänen isänsä Samuel Z:n aikoinaan tehtailemia B-pökäleitä kuten Earth vs the Spider, I Was a Teenage Caveman ja muun muassa How to Make a Monster. Ne olivat juustoisia halpiskauhisteluita eli tuotantoarvoiltaan varsin linjassa alkuperäisten kanssa, mutta esimerkiksi Platinum Dunesin remakeihin verrattuna näissä oli hieman enemmän yritystä olla erilainen kuin uskoisikaan. Joskin Ö-tason toteutukset saattoivat siltä osin peittää huomion ja mieleen jäi pelkkö kökköys jolla ei nyt aina edetä Asylumin taikka Samuel Z. Arkoffin historian kaltaiseen menestykseen. Tosin kuinka moni päättää antaa Larry Clarkin tehdä uusintaversio jostain Teenage Cavemanista ja lopputulos on Kids 2? Se oli aika hyvä tai ainakin rohkea veto.

Jotenka meillä oli ison budjetin ja isojen nimien Platinum Dunes tekemässä tunnetuista kauhuelokuvista uusintaversioita ja toisaalta oli halpaleffoja Julie Strainin kanssa tekevä Creature Features jonka pohjamateriaalina olivat elokuvat joita saattaa löytää jostain 50 leffan public domain-boksista. Mutta sitten oli vielä kolmas tuotantoyhtiö jolla oli samanlainen ajatus mielessään: Dark Castle aloitti 1999 ja tuon firman nimivoimana olivat Joel Silver sekä Robert Zemeckis, ja saattavat olla vieläkin koska kyllähän firma taitaa olla edelleen pystyssä, mutta tähän aiheeseen liittyen ei enää Platinum Dunesin tavoin täysin samalla agendalla kuin aloittaessaan. Dark Castle kun keskittyi alussa myöskin vain kauhuleffojen uusintaversioihin ja nämä olivat esimerkiksi William Castlen tuotantoja (jolta nimikin firmalle otettiin) jolloin ei oltu aivan yhtä jokakodin tunnettuja kuten Freddyt taikka Jasonit, mutta ei myöskään teiniluolamiehissä saakka vaan sopivasti siellä jossain välissä, että tiedän mutta en juuri nyt saa mieleeni miksi. Nämä remaket olivat kuitenkin elokuvia jotka olivat vuokraamoiden peruskauraa ja edelleen monille tuttuja tapauksia, kuten House on Haunted Hill (1999), Thirteen Ghosts (2001) ja House of Wax (2005). Ja sitten on sieltä kahden edellisen välistä löytyvä ja nyt vuorossa oleva Ghost Ship, joka ei ole uusintaversio vaikka kovasti tuntuukin sellaiselta, mutta on kuitenkin niin samalla tavalla tehdy kuin jo mainitut, että Dark Castle oli selvästi kehittänyt itselleen tietyn kaavan jota noudattaa ja kun leffat tuottivatkin varsin hyvin niin miksipä ei. Dark Castle siis oli eräänlainen elokuvateollisuuden Stock-Aitken-Waterman.

Ja tottakai Ghost Ship tuntuu remakelta, koska tällaiset seikat eivät ainakaan muusta puhu:

Mainittakoon tässä ohessa myös 2004 toimintansa aloittanut ja Sam Raimin nimen yhteyteensä saanut Ghost House Pictures joka sekin pukkasi ilmoille kauhuremakeja, heittäen kehiin uusintaversioita aasiakauhusta kuten The Grudge (2004) ja fuck this shit!, uudestaan The Grudge (2020). Plus Poltergeist (2015) ja Raimin oma Evil Dead (2013). Joskin Ghost House heräsi vasta kun osa edeltäjistään alkoi jo siirtymään manan taikka muille maille.

Mutta kuitenkin, kun on tuotantoyhtiöitä jotka ottavat pääasiakseen tehdä uusintaversioita, ihan mistä tahansa, niin liekö se mikään ihme kun niitä ilmaantuu niin paljon ja nurinaa rupeaa kuulumaan katsojien suunpielistä. Tosin jos se myy, niin hitot muusta!

Se siitä ja nyt itse elokuvan pariin.

Murphy (Gabriel Byrne) johtaa meripelastustiimiä jonka erikoisuutena tuntuu olevan raadonsyönti ja nyt he saavat toimeksiannon etsiä kauan sitten kadonnut laiva jossa tapahtui runsaasti kuolemantapauksia. Tottakai he löytävät sen ja sitten aavelaiva herää henkiin, ei päästä uutta miehistöään pois eikä myöskään anna heidän elää kovinkaan kauaa. Niin ja onhan siellä aavelaivalla aavetyttökin (Emily Browning) joka saattaa olla aaveilevasti avuksi.

Ghost Ship on varsin hyvillä taikka vähintäänkin parempien seurassa pärjäävillä näyttelijöillä tehty ihan ok kauhuleffa, joka ei kuitenkaan pysyttele ajatuksissa sen enempää kuin mikä tahansa 90 minuuttisensa kelvollisen onnistuneesti käyttävä tusinatuote. Jos Ghost Ship jää jostain syystä mieleen - ja se tottavie tuntuu yleensä siitä syystä jäävän -  niin elokuvan aloittavasta tragediasta joka erittäin vakuuttavasti leikkaa suuren määrän ihmisiä puoliksi ja kuolleiksi. Tämä kohtaus on ilmeisesti nostettu jonkin mediajulkaisun myötä kaikkien aikojen parhaimpien kauhuleffahetkien joukkoon ja minäkin muistelin sen olevan erittäin visuaalisesti vaikuttava hetki, mutta olemme kaikki väärässä, niin kovin väärässä. Jos unohdamme sen, että leikkaava vaijeri tuntui osuvan ihmisiin eri kohtiin vaikka kulki täysin suorassa linjassa ja tämä viiltokohta osui vaihteleviin paikkoihin vain jotta saataisiin erilaisia raajoja ja muita mukavuuksia putoamaan verisinä lattialle, ei itse kohtaus kuitenkaan kestä kuin parin silmänräpäyksen verran eikä muistiemme vastaisesti mässäilekään siten, että olisi muuta kuin hyvä idea. Hyvä idea se onkin ja edelleen elokuvan mieleenpainuvin hetki, mutta se muistetaan kuitenkin näyttävämpänä kuin mitä todellisuudessa on. No, toisaalta muistavathan monet ensimmäisen Rambo-elokuvankin eli Taistelijan olleen hyvinkin täynnä ruumiita ja jos heiksi lasketaan elävät ihmiset on se totta, mutta muutoin se on vääristynyt kuvitelma siitä. Tämä vaijerikohtaus kylläkin toistetaan myöhemmin yhdistettynä muihin tappoihin ja siinä se toimii paremmin, joskin sen nimenomaisen tempun teho oli jo menetetty ja vaikka muu tapposarja osoittaa jonkinlaista mielikuvitusta on se aika absurdin koominen kun jokainen pilkkoo vuoronperään toisensa.

Jos Ghost Ship siis edes muistetaan yhdestä kohtauksesta, väärin tai ei, on se kuitenkin jotain elokuvassa joka muutoin vaikuttaisi olevan jonkin konsulenttiyrityksen suunnittelema, mietitty kyselyiden sekä kaavioiden avulla mikä toimii ja sitten pyritty tekemään jotain jossa on ainoastaan koe-esitysten tulokset. Sen ansiosta kaikki on kenties turvallisesti hyvin, mutta samasta syystä kaikkinainen särmä puuttuu ja elokuva kulkee kypärä päässä tasaisesti kuin rentoutunut curlingkivi kohti tyynykasaa.

Ihan siedettävää ajantappoa.

Tähdet: **

Ghost Ship

Maissilasten paluu (Children of the Corn 3 - Urban Harvest, 1995)

Benjamin Buttonin tavoin kuljetaan väärään suuntaan ja tässä siis kolmas maissikakaroiden seikkailu, Maissilasten paluu. Tai siis niin kuin valittu fontti antaa ymmärtää: Mai,ssi,lasten paluu. Tiedättehän, tuo Stephen Ki,ngin kertomukseen pohjautuva teos.

Ehkäpä uusi kirjoitusasu on ollut hyvästäkin sillä kannessa heitetään aika kova väite Mai,ssi,lapsien comebackista, että nyt on käsissä elokuva joka on "todella pelottava! Jason ja Freddy saavat siirtyä syrjään!" Voimme siis olettaa, että mainitut Jason ja Freddy olivat jotkut Maissilapset kolmosen tuotannossa mukana olleet tyypit, vaikkapa roudareita jotka eivät olleet tajunneet väistyä kun ohjaaja oli koettanut paeta studiolta ymmärrettyään mihin tulikaan lupautuneeksi.

Takakannen ilmoitus kyseessä olevan "parempi kuin aiemmat osat!" kuulostaa hieman uskottavammalta, koska hei, ei se nyt hirveästi vaadi olla parempi kuin mikä tahansa Maissilapsien osa. Joskaan voiko yksikään niistä olla huutomerkin verran parempi?

Maissipellossa asuneet veljekset Eli (Daniel Cerny) ja Joshua (Ron Melendez) tulevat isänsä poismenon vuoksi adoptoiduksi toiseen kaupunkiin, mutta kukaan ei tietenkään kertonut kuinka poikien isän menehtyminen oli maissidemonin vallassa olevan Elin aikaansaannos. Isoveli-Joshua on aika hermoheikko kaveri ja alleviivatun kiltti, mutta Eli on tietenkin se synnistä saarnaava sekopää joka kuljettaa matkalaukussaan vaatteiden sijaan torakoita ja maissia ja on valmis aloittamaan aikuisten tappamisen mielummin heti kuin kohta. Maissidemonin palvonta onkin suotuisissa asemissa kun uusi isäpuoli sattuu olemaan maissitehtaan pikkupomo ja harrastaa syntistä seksiä vaimonsa kanssa, että pahan siemen on kylvetty. Jälkimmäisellä tarkoitan siis Elin viljelemää maissipalstaa, senkin likaiset pukit.

Juonellisesti tämä kolmas osa koettaa vielä jotenkuten pysytellä jatkumossa edellisten kanssa, että ainakin muistutetaan aiemmista, mutta vaikka tuttuun tapaan osittain toistetaankin samaa tarinaa niin nyt mukana on muutama selvästi kaivattu edistys. Ensialkuun näkyvimmät muutokset edeltäjiinsä ovat maaseudulta suurkaupunkiin siirtyminen ja lapsimäärän vähentäminen käytännössä ainoastaan näihin veljeksiin. Edellinen ei nyt mikään erityisen nokkela muutos ole sillä kyseessä on varsin tyypillinen kehitys (kauhu)elokuvissa ja oli oikeastaan jo kakkososassa toteutettu, vaikkakin siinä pysyttiin edelleen maaseutumiljöössä. Tällä kertaa siirtymä kaupunkien välillä eli landelta stadiin tehdään selväksi soitattamalla hiphoppia, pistämällä tummaihoisia näyttelijöitä ja koripalloa amishkavereiden ihmeteltäväksi. Siis niin kuin vau!

Huomattavasti parempi juonellinen muutos on se lapsikatraan vähentäminen ja vaikka uudessa koulussa veljesten seurana on muitakin nuoria, niin elokuva keskittyy enimmälti osin huonoista lähtökohdista lähteneisiin veljeksiin (isä hakkasi, maissidemoni, etc.) ja heidän rakoilevat välinsä ovat oikeastikin aika mielenkiintoinen lähtökohta tälle elokuvalle. Arka isoveli kun ei oikein koskaan ole ollut maissipalvonnan perään ja alkaa ilolla syleilemään uutta urbaania sivistystä kun pikkuveli on edelleen täysin kiinni vanhoissa tavoissa eikä siten ota hyvällä veljesten erkaantumista erilaisten kiinnostusten vuoksi.

Muut lisäykset voidaan ehkä laskea enemmän tai vähemmän tyypillisiksi jatko-osien tavaksi suurentaa jo nähtyä, ollen siis edelleen samaa vain isompana ja äänekkäämpänä. Joskin tällä kertaa olikin jo tarpeen oikeasti nähdäkin se pellossa möyrivä maissidemoni joka aiemmin ja myöskin myöhemmin pysyttelee näkymättömissä. Ihan naurettavan näköinenhän se on, mutta ikuisesti ei voida pysytellä H.P. Lovecraftissa toteamalla sen nyt vain olevan selittämätön, että deal with it. Se tuttujen temppujen kasvattaminen toimii yllättävän hyvin, näyttäen esimerkiksi aiempaa ja myöhempää (jopa sitä nelosen virusinfektiota) paremmin miten maissihullus alkaa valtaamaan alaa ja suurena plussana pelkkien kakaroiden ohella oli varsin nokkelaa pistää sivujuonne siitä miten elokuvan tehtailija olisi valmis kauppaamaan kirottua maissia. Suuri kiitos maissisekoilun onnistumisesta menee Elia näyttelevän Daniel Cernyn kontolle, hän kun on koko sarjan ainoa oikeasti lähes aidosti pelottava lapsisaarnaaja.

Toki jossain vaiheessa leffa muuttuu tavanomaisemmaksi maissimeiningiksi jossa veritehosteet nousevat juonenkuljetuksen tielle, mutta joo, on tämä Maissilapset kolmonen tosiaan parempi kuin edelliset osat ja on muuten myös parempi kuin myöhemmätkään maissiseikkailut. Derny yksistään on koko sarjan uskottavin esiintyjä, maissin vaikutus mieleen näytetään onnistuneemmin kuin muissa ja se sivussa kulkeva idea koko roskan kaupallistamisesta on mainio. Jälkimmäinen saakin haikailemaan jatko-osaa jossa mentäisiin johonkin kulutussatiiriin jossa maissi vaikuttaa The Stuffin tavoin.

Sivumainintana se, että Maissilasten paluun ohjasi James Hickox joka on useitakin tunnettuja kauhuelokuvia ohjanneen Anthony Hickoxin (joka tekee cameon elokuvan lopussa) veli ja tämä kolmas maissilasten tuleminen oli oikeasti tehty jo 1993, mutta odottanut julkaisua nuo pari vuotta.

1992 Anthony Hickoxilta tuli Hellraiser 3: Hell on Earth ja niin sekä se elokuva, julkaisuvuotensa että veljesyhteys näkyy varmasti parhaiten siinä kun lopussa maissidemoni rupeaa suljetussa tilassa lahtaamaan nuorisoa, koska se hyvin, hyvin samanlainen kuin Hellraiser kolmosen diskoteekkimassacre. Lopetuksen ideakin kansainväliseksi muuttuvasta demonipahuudesta on tuokin varsin tutunoloinen idea. Nämä saattavat hieman rokottaa tältä maissilapsilta pisteitä, kun ei se nyt niin kovin idearikas omillaan ollutkaan.

Tämäkin elokuva lukeutuu taas siihen sarjaan jossa debyyttinsä teki joku myöhempi suurnimi, sillä suurenmoisessa osassa "Eli's Follower (uncredited)" esiintyi Charlize Theron. En minä häntä huomannut.

Se maissihirviö muuten näyttää Braindeadin (joka muuten sekin ilmestyi vuonna 1992, että hmm...) sumatralaiselta rotta-apinalta:

Tähdet: ***

Maissilasten paluu

Maissilapset 5 - kuoleman pellot (Children of the Corn 5 - Fields of Terror, 1998)

No niin, palataan hetkiseksi maissipitoisten muksujen pariin kun kerran sattui löytymään tämä viides osa jota en raaski lykätä kauemmaksi. Heti alkuun lienee hyvä mainita, että itse kannessa elokuvan nimeksi kerrotaan otsikossakin esiintyvä Fields of Terror, mutta menuvalikossa ja alkuteksteissä se onkin Field of Screams, joten alku ainakin on lupaava.

Mutta samapa se millä nimellä itsensä esittelee ja minkä numeron lapsiensa perään laittaa, sillä kuten jo aikaisemmin kerroin eivätpä nämä elokuvat oikein yhdisty toisiinsa tai ainakin tekevät sen vähintään niin väljästi, että uuden osan näkeminen ei edellytä aiempaan tutustumista, saatikka ylipäätään ajatustakaan kronologisesta katselujärjestyksestä.

Mutta näin mennään nyt...

Joukko yliopistobilettäjiä eksyy hiljaiseen pikkukaupunkiin, mutta onneksi täällä on kohta elämää. Hyvin kuolettavaa elämää kun pikkupoika Ezeekialin (Adam Wylie) edustamat tappajalapset aikovat taas kerran pistää kaikki aikuiset palasiksi ja palvoa maissipellossa elävää demonimörökölliä.

Maissilapsien kantavia ideoita aina ja varmaan iänkaikkisesti on se, että lapset tappavat aikuisia ja kuten jo ensimmäisessä elokuvassa osoitettiin niin kun täytät 18v olet aikuinen ja sinut uhrataan maissihirviölle. Siispä ymmärrettävästi elokuvan pahislapset ovat sieltä nuoremmasta päästä. Eivät aivan kapaloikäisiä, mutta tupakointi hoidetaan vielä hyvän tovin laittominen keinoin. Miksi siis tässä viidennessä osassa suurin osa kakaroista näyttää samanikäisiltä kuin paikalle eksyneet yliopistolaiset? Jotka hekin edustavat ns. ikuisia opiskelijoita. Se vie hieman merkitystä asialta. Vielä kummallisemmaksi asian tekee se, että David Carradine esittää maissikultin johtajaa ja uskoakseni hän oli kuvausten aikaan jo aikuinen mies. Toki sille on selityksensä, mutta ottaen huomioon kuinka hyvin aiemmin lapsisaarnaajat saivat muut muksut pähkinöiksi tuntui koko ikä-idean merkitystä ajatellen tarpeettomalta muuttaa sitä rakennetta jollain pappatunturilla.

Lisäksi mainittavaa on se, että tässä on taas kerran yksi niistä elokuvista jonka näyttelijöistä joku nousi myöhemmin huomattavan suureksi tähdeksi ja varmaankin vaikenee kuin toimittaja muistaa mainita historiasta löytyvän tällaisenkin mestariteoksen. Nyt kyseessä on Eva Mendes jonka ensimmäinen elokuvarooli löytyy tästä Maissilapsien viidennestä osasta. No, ainakaan se ei ole Ghost Rider.

Tässä muuten on aika mielenkiintoinen roolitus ollakseen jo osa viisi ja vaikka eivät nyt mitään suurtähtiä olekaan niin verrattuna esimerkiksi edelliseen ja seuraavaan osaan on tässä hämmentävänkin suuri joukko tunnettuja naamanimiä. Fred Williamson, Kane Hodder, Alexis Arquette, David Carradine, Adam Wylie ja hitto, jopa kaksi Zappaa Ahmetin ja Divan muodossa, ja kukin heistä oli tuohon aikaan varmastikin Mendesia tunnetumpi. Eihän tämä nyt tietenkään mikään Avengers-porukka ole, mutta Maissilapset-mittapuulla lähes ainakin.

Kauhuleffana Maissilapset vitonen on puuduttavan kehno, mutta aivan kuten tuo näyttelijäroolitus on se ainakin kiehtova muiden seikkojensa vuoksi. Tämä esimerkiksi koettaa olla tekstiltään kovinkin hip ja cool, mikä on ihan ymmärrettävää kun elokuvan seurattava joukko koostuu pukinpartaisista opiskelijoista jotka varmasti ovat kukin katsoneen Screamin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, etc. Siispä dialogissa on paljon sarkastisia heittoja ja neljännen seinän rikkominen on niinkin lähellä kuin seinän takana, ja vaikkakaan hirveän nokkelaksi ei teksti ylläkään niin kaikessa haiskahtaa vahva postmoderni hipsteriys. Elokuvan soundtrack on jotenkin hyvin kuvaava siitä mitä ajan takaa kun musiikkia on yhtyeeltä Norin Rad joka tietenkin on yhtä kuin Norrin Radd eli Hopeasurffaaja ja kyseisen yhtyeessä vaikutti Danny Keough, joka puolestaan tunnetaan Lisa Marie Presleyn muinaisena aviomiehenä. Sillä ei sinänsä ole mitään merkitystä kuka Keough oli ja kenen kanssa naimisissa, mutta hänen nimensä tuo mieleen muotigurugrungelookkinsa ja tämä kuva on sitä miltä koko Maissilapset 5 tuntuu:

Lapsista viis ja maissidemoni hiiteen, nyt on tärkeintä pistää joukko opiskelijoita näsäviisastelemaan ja aina silloin tällöin suoritetaan jokin rutiinimurha.

Enää puuttuu, että joku sanoisi "it belongs in a museum", mutta sillai tiedättehän ironisesti lattea ryystäen.

Mielestäni Maissilapset 5 on aika mielenkiintoinen elokuva koska se tuntuu jo lähes parodialta itsestään ja rikkoessaan niin monia aiempia sääntöjään se voisi melkein olla koko roskan reboottaus jossa olisi voitu Carradinen avulla keskittyä aikuisen johtaman lapsikultin kuvaamiseen, mutta kun sinne on pitänyt väkisin saada ne perinteisetkin maissimeiningit niin pöpelikköön ovat pöpit taas itsensä ajaneet.

Tähdet: **

Maissilapset 5 - kuoleman pellot

Robert Forster 1941-2019

Creepshow 2 (1987)

Muksu on saanut käsiinsä tuoreimman Creepshow-sarjakuvan ja nämä hän sieltä lukee, tai ainakin katsoo kuvia:

OLD CHIEF WOOD'NHEAD

Pienen autioituvan kylän hiljaista sekatavarakauppaa pitävä hyväsydäminen Ray (George Kennedy) jaksaa uskoa tulevaan, mutta vaimo Martha (Dorothy Lamour) haluaisi miehensä jo eläköityvän. Paikallinen intiaaniheimo maksaa velkansa Raylle antamalla hänelle korujaan ja kun paikalliset huligaanit tulevat ryöstämään ne sekä tappavat Rayn ja Marthan, päättää pihalla seisova puinen intiaaniveistos kostaa isäntänsä puolesta.

THE RAFT

Joukko nuoria suuntaa lammelle uimasille kun huomaavat, että siellä on heidät ateriaksi haluava elävä öljylammikko.

THE HITCHHIKER

Annie (Lois Chiles) tulee ajaneeksi liftarin hengiltä ja pakenee paikalta, minkä vuoksi kuollut osoittaa olevansa puhelinmyyjä eikä  jätä rouvaa rauhaan.

Viisi vuotta siinä meni ennen kuin Creepshow sai jatkoa, mutta eipä sitä suuremmin huomaa sillä pitkälti samaa tavaraa lähes samalla tavalla on tarjolla, että poislukien vaate- ja hiusmallit ei ajankulua ole oikeastaan ollut. Samankaltaisuus on ilmeisen huomattavaa koska olen huomannut Creepshowsta puhuttaessa useammankin ihmisen joutuvan hetken miettimään, että kummasta osassa jokin yksittäinen tarina sattui olemaan ja tähän olen sortunut itsekin. Enemmänkin moni tuntuu yhdistävän tarinat ensimmäiseen elokuvaan kuin päättelevän niiden olevan kakkososasta, jolloin sitä pikemmin voisi ajatella ettei näitä olekaan kaksi elokuvaa (ei, edellenkään emme huomioi tyystin irrallista kolmososaa joka vain raiskaa tuttua nimeä) vaan yksi kahteen osaan jaettuna. Sekin saattaa vaikuttaa yhdistämiseen erottamisen sijaan, että kakkososa on kahden tarinan verran lyhyempi eikä siinä ole yhtä erottavaa visuaalista ilmettä taikka tunnistettavia näyttelijöitä kuin ensimmäisessä elokuvassa. Siinä missä ensimmäisessä oli muun muassa Ted Danson, Adrienne Barbeau, Leslie Nielsen, Ed Harris ja usempi muukin tuttu esiintyjä on tässä kakkosessa... öö... Holt McCallany? Hahaha! Ei nyt, on tässä sentään George Kennedy, että saatiin Mies ja alaston ase-edustus kohdilleen. Mutta niin, huomioarvo on pienempi ja vaikka niin sekä Stephen King että George A. Romerokin ovat edelleen mukana niin esimerkiksi jälkimmäinen nyt ainoastaan kirjoittajan roolissa kun ohjaajana toimi Michael Gornick, joka tuohon mennessä lienee tunnetuin korkeintaan useammankin Romeron elokuvan kuvaajana. Tuo ei ole Gornickin vähättelyä, mutta tarkoitan että Creepshow kakkosen profiili oli paljon pienempi kuin ensimmäisen elokuvan, jossa esimerkiksi King oli hyvinkin näyttävästi esillä myös näyttelijän ominaisuudessa (tekee tässä kylläkin cameon). Tämä kaikki siis osoittamaan, että ehkä sille on syynsä miksi kakkosen tarinoita ei saata automaattisesti muista olevan kakkosessa.

Tämä jatko-osan kohtaama mahdollinen muistettavuuden puute ei kuitenkaan puhu pelkkää pahaa itse elokuvasta, vaikkakaan sen vuoksi se ei pääse seisomaan täysin omilla jaloillaan, koska kyllä kyseessä on juuri samankaltaisuuden vuoksi yhtälailla ykkösen tavoin viihdyttävä teos josta kukin voi löytää oman suosikkitarinansa. Se ei vain oikein anna sille mahdollisuuksia haastaa ensimmäistä elokuvaa, mutta edellisestä sanomaani lainaten myös Creepshow 2 "...on sen verran leikkisä elokuva, että vaikka onkin hyvin miellyttävää katseltavaa tuntuu se samanaikaisesti hieman ontolta. Nämä tarinat ovat sellaisia kauhun pikaruoka-annoksia joissa rasvaa ja sokeria on tuomaan hetkellistä hyvää oloa, mutta jota ei vahingossakaan kutsuisi gourmetiksi taikka jäisi sen enempää pohtimaan." Joskaan tässä tapauksessa en usko kyseessä olevan niin hyvä elokuva kuin aineksistaan oli mahdollista tehdä, koska kyllä jokaisen jälkeläisen pitäisi emonsa kunnioituksen ohella pystyä myös edes yrittämään sen ohittamista.

Joskin sen verran palaan siihen leikkisyyteen, että on tämä kakkonen tunnelmaltaan vähemmän humoristinen kuin ensimmäinen elokuva, mutta ei silti tyystin sitä unohtanutkaan ja vielä siitä muistettavuudesta, on mielestäni mielenkiintoista se kuinka kolmesta tarinasta kuitenkin vain Old Chief Wood'nhead ja Hitchhiker ovat tätä varten kirjoitettuja tarinoita, The Raftin puolestaan ollessa jo aiemmin julkaistun King-novellin filmatisointi, mutta silti nimenomaan nuo ns. uudet ovat kolmesta nimenomaan ne jotka tuntuvat jo entuudestaan nähdyiltä.

Tähän arvatenkin syynä on se, että henkiin heräävä veistos ja kummitteleva liftari ovat perinteisempiä urbaanitarinoita kuin elävältä syövä öljyläikkä. Se kuitenkaan ole hirveän hyvä juttu jos näinkin nopeasti eli jo kakkososaan tullessa tulee hetkeksikään fiilis ettei olla näillä tekijöillä keksitty edes kolmea tuoretta tarinaa.

Creepshow kakkosessa on tietenkin hieman normaalia ajanmuutosten ja jatko-osien tuomaa teknistä edistystä, jolloin ensimmäisessä osassa hyvin ilmeetön The Creep (vrt. Crypt Keeper) eli sarjakuvien johdannot hoitava hahmo on nyt nuken sijaan maskeerattu näyttelijä (Tom Savini) ja sarjakuvasiirtymät ovat saaneet pelkkien stillpiirrosten oheen oikeampaa animaatiota, mutta aivan kuten se mainitsemani hiusmallin muuttuminen ovat ajansaaton muutokset sen verran minimaalisia, että niitä saa lähes erikseen etsiä. Se miten mukaan on tehty erillinen master of ceremony on hiukan masentavakin osoitus siitä, että nyt juuri olisi ollut mahdollisuus tehdä se Creepshow-televisiosarja kun sille saatiin juontajakin, mutta ei sitten. Lisäksi The Creepista on todettava, että vaikka tässä kakkososassa hän on saanut itseensä eloa niin sekä oikealla ihmisellä kuminaamarin että myöskin animoidun piirroshahmon myötä, oli alkuperäisen design huomattavasti toimivampi:

Muutoin kyseessä on kyllä hyvä lisä ykkösen rinnalle ja hyvällä mielellä sen katsoo läpi. Sen paikka ehkä olisi kuitenkin oman DVD-kotelonsa sijasta ykköselokuvan lisämateriaaleissa.

Suosikkini on The Raft vaikkakin tehosteena se öljyläikkä on ajoittain hyvinkin halvan näköinen, kuin veteen heitetty jätesäkki, mutta tämä ilmeisesti olikin elokuvan efekteistä hankalin toteutettava. Kyseinen tarina kuitenkin parhaiten onnistuu tuomaan mukanaan sellaisen ei-pakopaikkaa-fiiliksen ja aivan kuten ensimmäinen elokuvan The Lonesome Death of Jordy Verrillin kaiken itseensä imevä kasvillisuus myös tämä öljy aiheuttaa heti sen nähdessään samanlaisen ihan sama mitä teet, kaikki on jo menetetty-ajatuksen ja jos pituutta olisi ollut hivenen enemmän olisi se varmasti vain voimistunut. The Raftin kohdalla lisäahdistusta tuo se, että turva eli ranta on niin kovin lähellä.

Olentona öljy on sitten kuin The Blobin kasariversion serkku ja huomioitavaa on se, että ilman The Raftia pudottaisin kyllä lopullisesta pisteytyksestä yhden tähden koska kyllä se kokonaisuuden unohdettavuus on lopulta turhan suuri jotta sillä ansaittaisiin suuriakaan kehuja.

Vaikkakin Creepshow 2 on lisännyt välipiirroksia sekä animaatiota (joskin itse tarinoista oli karsittu pois muun muassa sarjakuvaruudut ja puhekuplat) ja muutoinkin esimerkiksi soundtrackinsa kansissa korosti sarjakuvamaisuutta ei elokuvasta ole taidettu varsinaista virallista sarjakuvaa koskaan julkaistu.

Sellainen kuitenkin oli tekeillä, joskaan ei näemmä aivan yhtä vaikuttavan oloisena kuin Berni Wrightsonin ensimmäisestä aikaansaama eli vertailussa sarjakuva olisi tainnut olla kuin elokuvansakin, että kaikki okei.

Tähdet: ***

Creepshow 2

Creepshow (1982)

Stephen Kingilla on kirjoitettuna niin rutosti lyhyttarinoita ja joitakin pitkiäkin jotka hyötyisivät täysmittaisen elokuvan sijaan lyhyemmästä pituudesta, joten ihmettelen suuresti miksi ei niistä ole muodostettu jotain Stephen King-esittää televisiosarjaa. Ei siis mitään minisarjaa muutamalla jaksolla taikka yhdestä tarinasta venytettyä kokonaisuutta, vaan juuri jotain kerran viikossa uusi jakso uudella tarinalla-sarjaa samaan tapaan kuin nuo The Twilight Zonet ja vastaavat ovat. Hyödynnettäviä tarinoita kyllä riittäisi, mutta toki sitä odotellessa nämä antologiaelokuvatkin kelpaavat ja ymmärtääkseni Creepshown olikin yhdessä vaiheessa tarkoitus muokkaantua suht' säännöllisesti ilmestyväksi sarjaksi jossa olisi aina muutama tarina per elokuva, jolloin se melkein ehkä olisikin ajanut havittelemi tv-sarjan asian. Vaikkakin ymmärtääkseni ajatus taisi olla ns. originaaleissa, elokuvia varten tehdyissä tarinoissa eikä pelkästään Kingin novellikokoelmien ratsaamisessa. Tosin nämäkin Creepshow-leffojen kertomukset ovat eräänlaisena pastisseja vanhojen EC-kauhusarjakuvien (Tales from the Crypt, etc.) kauhisteluista, että alkuperäisyysaste olisi sekin osittain kunnioittavaa lainaamista. No, Kingin yhdessä George A. Romeron kanssa kaavailema elokuva(sarja) jäi sellaisenaan kahteen varsinaiseen osaan ja niilläkin oli tekoajallisesti eroa jopa viisi vuotta, että kovin säännölliseksi siitä ei olisi tainnut olla, ellei sitten jatkossakin olisi pidetty samanmittaisia taukoja. Kahteen siksi, että vaikka kolmaskin Creepshow tehtiin vuonna 2009, ei sillä ollut enää mitään muuta tekemistä alkuperäisen kanssa kuin nimi ja konsepti. Kingin ja Romeron nimet taisivat edelleen tulla samassa yhteydessä mainituksi, mutta kumpikaan ei ollut millään tavoin mukana tuotannossa taikka varmaan edes katsoneet mitä kakkia heidän nimillään myytiin.

Tosiaan, Creepshow haki innoituksensa vanhoista kauhusarjakuvista joita julkaistiin aikoinaan Suomessakin ja saipa siis elokuvakin paperipiirrosversionsa joka varsin mainiosti jäljitteli esikuviaan. Ja jos näille tarinoille etsii jonkinlaista punaista lankaa olivat ne sitten Verta taikka Kingia ja väristyksiä-alkuperää, on se varmaankin siinä kuinka tyhmyydestä ja etenkin ahneudesta sakotetaan hyvinkin makaaberilla tavalla. Siispä lopputulos jossa pahis kokee jonkinlaisen kuplivan paiseisen lopun ei ole harvinaista ja musta, yleensä varsin ironinen huumori on aina läsnä.

Creepshow-elokuvassa on viisi toisistaan erillistä tarinaa joiden yhdistävänä tekijänä on sarjakuva josta kehyskertomuksen päähenkilö on niitä lukenut. Siispä Billyn (Joe Hill) isä (Tom Atkins) päättää kiukunpuuskassaan heittää poikansa roskalukemiston roskikseen ja saamme nyt nähdä millaisella moskalla hän oikein aivojaan tuhosikaan.

FATHER'S DAY

Ahne ja ylimielinen rikas perhe odottaa Bedelia-tätiä (Viveca Lindfors) isänpäiväillalliselle juhlistaakseen edesmennyttä patriarkka Nathania (Jon Lormer), miestä joka oli ilkeyden perikuva ja jonka kuolemasta iloitsivat kaikki sukulaisista äiteihin Teresa ja Amma. No, isänpäivän juhlinta onkin vain pakollinen perinne, ei todellinen ilon aihe ja jokaisella tuntuukin olevan sen verran luurankoja kaapeissaan, että he ovat iloisia vain siitä etteivät ne kaadu painonsa vuoksi esille. Kauan kuolleena ollut Nathan päättää kuitenkin, että jonkin on tultava julkisuuteen ja sillä hän tarkoittaa itseään, joten elävä kuollut kaipaa ihmiskakkua syötäväkseen.

THE LONESOME DEATH OF JORDY VERRILL

Yksinkertainen maajussi Jordy (Stephen King) löytää pellostaan meteoriitin ja kuvittelee rikastuvansa sen avustuksella. Sen sijaan häneen tarttuu virus joka yhdistää hänet kirjaimellisesti luontoon, halusi hän sitä tai ei.

SOMETHING TO TIDE YOU OVER

Rikas paskiainen Richard (Leslie Nielsen) ei kestä sitä, että vaimonsa olisi valmis jättämään hänet nuoremman miehen vuoksi. Hukutetaan siis molemmat ja uskotaan ettei paha saa palkkaansa.

THE CRATE

Hissukka yliopistoprofessori Henry (Hal Holbrook) joutuu toistuvasti juoppovaimonsa Wilman (Adrienne Barbeau) nöyryyttämäksi, mutta onneksi oppilaitoksen kellarissa on arkku joka sisältää ihmisiä syövän apinahirviön.

THEY'RE CREEPING UP ON YOU

Pöpökammoinen rikas paskiainen Upson (E.G. Marshall) on tulla hulluksi kun näkee kotonaan torakan. Sitten toisen, kolmannen, miljoonannen.

Lopuksi Billyn isä saa ansiosta mukaisesti. Ei olisi pitänyt dissata pojan kulttuuriharrastusta.

Etenkin lapsena tuli ahmittua silmin ja mielin kauhukirjallisuutta, eritoten tietenkin Stephen Kingia ja vaikka elokuvan lapsi nyt lukeekin tarinat sarjakuvasta ja on siten visuaalisesti piirrosjäljen vaikutuksen alaisena, tulee minulla tästä mieleen se kuinka itse lukee kirjoja ja jopa tarkoistakin kuvauksista huolimatta näkee hahmot sun muut omat mielikuvituksen kautta. Siispä sarjakuvan tilalle voi kuvitella Kingin novellikokoelman ja omat kokemukset siitä miten niiden sisällön visualisoi omassa päässään, ja se on hyvin samaistuttava seikka. Joskaan toisin kuin elokuvan kehyskertomuksen lapsi, eivät minun vanhempani kenties myöskään ymmärtäneet viehtymystäni elokuviin, musiikkiin, sarjakuviin, kirjoihin ja varsinkaan niiden edustamiin lajityyppeihin, mutta eivät myöskään heittäneet kokoelmaani roskiin.

Toteutukseltaan Creepshow on ns. sarjakuvamainen, joten siinä on liioiteltuja kuvia, vahvoja värejä ja ajoittain ruutuun ilmaantuu puhekuplia ja vastaavia tuttuja ilmestyksiä. Tottakai ruutujakokin välillä suoraan sarjakuvasta.

Näytteleminen on osin tietoisen ylilyövää ja muutoin vähintäänkin suunnitellusti silmää iskevää, äänimaailma musiikista efekteihin on huomattavan alleviivaavaa ja huumorin määrä sen verran kattava, että pelkkä kauhu ei ole kovinkaan osuva lajityypitys vaan kyllä siihen pitää lisätä komedia. Ehdotonta plussaa tässä on se, että mitään ei ole lyöty läskiksi taikka menty alimman aidan ylitse, vaan esimerkiksi maskeeraus on tehty siten ettei se ole halvan naurettavaa vaan selvästi kauhuun soveltuvan tarkkailmeistä. Poislukien näytteleminen jossa ollaan oltu monissa tapauksissa tarkoituksellisen koomisia, on etenkin elokuvan ns. hirviömeikit ja vastaavat verrattavissa ZAZ-trion komedioista tuttuun ilmiöön, että älä yritä olla hauska, ole asiallinen ja anna tilanteen olla hauska. Siispä lihaa hamuava zombie ei naurata jos sitä katsoo, mutta tilanne sen tekee.

Yhdistelmä komediaa ja kauhua niin sanotussa sarjakuvaisessa ilmeessä on varsin toimiva, ja toisin kuin monessa muussa tapauksessa en lähtisi karsimaan koomisuutta pois taikka menemään entistä enemmän siihen. Tasapaino on tarpeeksi hyvä jotta se on sekä hauska että kauhistuttava. Näyttelemistäkin on aika vaikea kritisoida sen suuremmin kun yleistunnelmassa on muutenkin kielen poskessa pitämisen makua, jolloin enemmän taikka vähemmän kehnonkin oloinen esiintyminen tuntuu perustellulta. Jotain kertoo sekin, että Stephen Kingin itsensä soolona vetämä The Lonesome Death of Jordy Verrill on hyvinkin toimiva, vaikka häntä ei pitäisi hyvänä näyttelijä edes King itse.

Näyttelijöistä puheen ollen onkin mielenkiintoista, että tarinoista vakavimmin tehtyä Something To Tide You Overia tähdittävät sittemmin eritoten komedioista tutut Ted Danson ja Leslie Nielsen, eivätkä he tosiaankaan esiinny myöhemmän imagonsa mukaisesti. Samalla tämä kyseinen osuus on ehkä eniten ristiriidassa kokonaisuuden kanssa sen ollessa huomattavasti vähiten pilkettä silmäkulmissaan esittävä, mutta toisaalta sen ahdistavuus on vakuuttavinta. Näin ollen tuosta nimenomaisesta osiosta olisin ainoastaan muuttanut lopppuratkaisua. En oikein osaa sanoa että miten, mutta ainakin välttelemällä sitä selvän creepshowmaisinta ideaa.

Creepshow on sen verran leikkisä elokuva, että vaikka onkin hyvin miellyttävää katseltavaa tuntuu se samanaikaisesti hieman ontolta. Nämä tarinat ovat sellaisia kauhun pikaruoka-annoksia joissa rasvaa ja sokeria on tuomaan hetkellistä hyvää oloa, mutta jota ei vahingossakaan kutsuisi gourmetiksi taikka jäisi sen enempää pohtimaan. Uskon sen olevan kuitenkin niin hyvä kuin mahdollista ja vaikka yksi tarinoista tuntuukin synkkyydessään olevan vähemmän linjassa muiden kanssa, on kokonaisuus silti hyvin hallussa pysyvä ja mielelläni olisin nähnyt loistokkaamman tulevaisuuden Creepshow-sarjalla kuin millainen se lopulta olikaan.

Ehkä se tämän vuoden puolella tuotantonsa aloittanut tv-sarja tuo sen kunnianpalautuksen. Joskaan traileri ei luvannut muuta kuin peruskamaa.

Niin ja yleensä kun puhutaan Creepshowsta tulee esille kysymys, että mikä on kunkin suosikkitarina. Nuorempana pidin The Cratea parhaimpana ja sen arkussa asuva hirviö onkin edelleen varsin tehokas pelottelija, mutta näyttelemisen ja (kauhu)tunnelman osalta Something to Tide You Over on mielestäni onnistunein. Joskin parhaimpana taidan hieman itsellenikin yllättävänä pitää The Lonesome Death of Jordy Verrillia. Se ei kiitos Stephen Kingin amatöörimäisen näyttelemisen vuoksi tunnu aluksi hyvältä, saati todellakaan parhaimmalta, mutta tarinana se on loppujen lopuksi se kauhistuttavin. Yksin syrjässä muista elävä ihminen kohtaa jotain jota ei ymmärrä, joka nopeasti osoittaa vaarallisuutensa ja jolle ei pysty tekemään mitään. Ja mikä pahinta, se ei pysähdy edes kuolemaan ja lopetus osoittaa saman kohtalon odottavan koko maailmaa. Se on aika pysäyttävä ajatus. Kingin esiintyminen vain vie pahasti huomiota.

Liekö yleisesti ottaen monien suosikki kuitenkin päätöstarina They're Creeping Up On You, sillä ainakin sen torakkapaljous tuntuu olevan usean ihmisen mielessä kun Creepshow tulee puheeksi.

Sivumainintana se, että Joe Hill on Stephen Kingin poika ja vanhemmalla iällään osoittaakin vahvaa yhdennäköisyyttä:

Tähdet: ***

Creepshow